Kalevalaista kokeilua

Kalevalainen runomitta innosti loskakelipäivän ratoksi riimittelemään. Syynsä tietysti silläkin, että parin päivän päästä on Kalevalan päivä.
Päivän sää antoi aihevalintaan lopullisen sysäyksen. Räntää sataa edelleen, sitä oikein märkää, muttei kuitenkaan silkkaa vettä. Lumi tarttui kolaan ja lapioon ja sai jopa heittää samaa lapiollista kaksi kertaa.

Peltikatoilta romahtivat isot lumimassat alas. Pois ne oli kuskattava. Olivat jo pudotessaan niin liiskaantunet tiukkaan, ettei ihan helpolla sekään työ sujunut. Onneksi ei ikkunoita särkynyt, vaikka lumi ne peitti. Siinä lapioidessa muhi päässäni Kalevala. Tämmöistä jälkeä tuli, kun istahdin ajatukset kirjoittamaan.

Ilmatar, ilman neiti nuori

pilvet viskoi taivahalle,

ilmat harmaiksi väritti

Auringon kiusalla sumensi,

rännät päästi valloillensa,

loskalumet alas pudotti,

säät kerralla pahoiksi taikoi

Ihmisille töitä teetti,

tiet ummeksi tuprutteli.

Vähääkään välitti muista,

pilven päällä loikoeili.

Rypi murheessa sydämen,

kun ei armasta hänellä.

Etten itse sään takia rupea valitusvirsiä veisaamaan, niin aurinkoisempi riimi syntyi myös. Kyllä odotetut aurinkopäivätkin tulevat.

 Talven mahti voitettuna

keväälle annettu avaimet.

Auringolla aika nousta,

taivaan kannelle kivuta

lyhentämään pimeän valta,

lisäämään päivälle pituutta,

pehmittämään paksut hanget,

sulattamaan jäät vesistä,

laulattamaan lintusia,

viskaamaan viherrys maahan

Lisäys: 27.2-15 Hyvät Lukijani, runollista ja muutenkin inspiroivaa Kalevalan päivää, sekä oikein paljon kiitoksia  kaikille kommentoijille.

Tyhjän paperin kammo

Niin kovasti kirjoituttaisi, mutta on pulma, mistä kirjoittaa. Ei mitään uutta Karsikonperällä sitten taannoisten Ufojuttujen ja hiihtolenkin.

Ei sytytä, vaikka miten yritän houkutella Pegasostani sfääreihin. Se ei suostu lentoon, vaan tököttää mielestään kahlittuna pääni sisällä, vaikken minä sitä tietoisesti kahlitse. Päinvastoin. Yritän parhaani mukaan maanitella vapauteen erisorttisilla ”porkkanoilla". Ne kuitenkin syö tyhjän paperin kammo Pegasoksen jäädessä ilman. Missä lymyilee ”Tyhjän paperin nautinto”? Mistä avaimet luovuuteen?

Annan katseeni ja ajatukseni harhailla tavallisesti niin herkästi kirjoittajaminääni inspiroivalla Kärryvaaran rinteellä, joka ei ole moneen päivään saanut kunnon aurinkokylpyjä.  Auringon säteet eivät ole hipaisseetkaan vaaran lakea, vaan tylysti ohittaneet sen paksun pilviverhon suojissa. Liekö siinä syy, miksi ajatukseni eivät synny tekstiksi? Nytkin katseeseeni vastaa vain alastomuuttaan häpeävä vaaranrinne, joka on sallinut tuulen ravistella puunsa paljaiksi.  Kun suljen silmät, niin saan loihdittua näkymät, millaiset kulloinkin haluan.

Häikästyin ja avaan silmät palaten todellisuuteen. Ikkunan takana on sakea lumisade, joka hetki sitten oli vielä harvakseltaan leijailevia, hentoisia lumensydämiä. Haaveillessani maisema muuttui. Ei näy vaaran huippua, näkyy vain uusia lumia tyynenä vastaanottava metsä.

Silmäkulmastani näen vajan seinustalla maastoon kaipaavat sukset. En halua ymmärtää niiden kutsua eli saavat tänäänkin varrota minua aivan turhaan. En ole hiihtämistuulelle lainkaan. Olen niin kirjoitustuulella. 

Tässä kohtaa mieleen muistuu alkuviikon reipas hiihtely läpi neitseellisten hankien autiotuvalle.  Sitten syksyisten jäiden tulon en ollut siellä käynytkään. Silloin harmitti, kun kalastuskausi loppui lyhyeen. Nyt autiotuvalla olisi voinut viivähtää kauemmin, mutta hikeen hiihdetty paidan selkämys tuntui ilkeältä, etten viitsinyt ruveta tulistelemaan. Toisaalta paita olisi äkkiä kuivahtanut kamiinan hohkaessa lämpöä, jos olisi tehnyt tulet.  Mutta ei ollut makkaraa, ei nokipannua, ei kuksaa mukana, joten paluumatkalle vaan. Syy näin huonoon varustautumiseen oli selvä. En uskonut lähtiessä hiihtäväni umpihankea autiotuvalle saakka.

Äkillinen into saada aikaan tekstiä syttyy kohdallani aika ajoin. Parhaillaan kipinää iskee lukulampun alla oleva kirja ”Iso siika”, joka on Maahenki oy:n kustantama antologia. Kirjan pohjana on Iso siika-kirjoituskilpailu, johon myös aikanaan osallistuin. Oma kirjoitukseni ei arvosteluraatia sytyttänyt, mutta kooste palkituista kirjoituksista sytytti etsimään uusia kirjoituskilpailuja.  Minua aktivoi usein mieluinen annettu aihe, mistä kirjoittaa. Esim. blogimaailmassa oli noin kolme vuotta sitten yhteisvoimin kirjoitettu tarina, johon useampi bloggaaja kirjoitti jatkoa, myös minä. Työnimenä oli - Tarina kulkee blogistaniassa ja lopputuloksena oli jännä stoori. Muistaako kukaan?

Minun olisi varmaan jo löydettävä aiheeni ihan itse.

Katselen lumisadetta, joka vain jatkuu. Huomisaamuksi on luvassa lumitöitä. Kyllä niitä taas jaksaa. sillä edelliskerrasta on aikaa.

Ufot Syötteelle takaisin

• 

(Tämä ufoalus netistä ja ajatuksen ufomietteisiin sain luettuani paikallista sanomalehteä.)

Ufoilmiötä ei saatu ratkaistua aikanaan 1960-70 - lukujen vaihteessa, jolloin selittämättömiä valoilmiöitä esiintyi paljon Syötteen alueella. Sadat ihmiset niitä näkivät. Niitä kuvattiin eri tekniikoilla, niistä riitti keskustelua lehtien palstoilla ja monensorttisissa kuppikunnissa. Muutama kirjakin on aiheesta kirjoitettu, (Omassa hyllyssä Soini Laxin: Pudasjärven ufot) mutta yhtä kaikki, pitävää selitystä Syötteen tapahtumille ja valoilmiöille ei ole.

Ufot eivät ole mihinkään kadonneet, vaikka niistä onkin oltu pitkän aikaa hiljaa. On aika nostaa ne uudelleen esille ja ehkä siksi oli äskettäin Pudasjärven kirjastoon järjestetty ufotapahtuma.  Siellä esitettiin ajatus mm. miksi ufojen tuomaa julkisuutta paikkakunnalle ei älytty mitenkään hyödyntää. Kirjastonhoitaja Eija-Liisa Kasesniemi oli aiheeseen liittyen tuonut tilaisuuteen yhtenä esimerkkinä pussillisen ufokarkkeja. Lisää voisi kehitellä vaikka mitä, mielikuvitus vain avuksi.  Myös matkailuvaltiksi ufoista olisi, kuten on tehty Yhdysvaltain  Roswellissä elokuvaohjaaja Maria Laxin kertoman mukaan. Syötteelle rakennettaisiin rinneravintola Lentävä Lautanen, jossa voisi herkutella Ufo-pizzalla ja siemalla janoonsa Valoilmiötä.

Suuri salaperäisyys verhoaa ufoja. Monen mielestä ne ovat huu-haata, harhanäkyjä ja täyttä mielikuvitusta, siis sulaa mahdottomuutta. Mitä enemmän minä olen ufoista kuullut ja lukenut, sitä enemmän kallistun uskomaan ufoihin. Jotain peräti kummallista on Syötteen alueella nähty. Melko laajalti ufoasiaa silloin tutkittiin, mutta sitten kaikki tutkinta lopetettiin, kun mitään ei löytynyt tai tutkimukset määrättiin lopetettaviksi.

Paikallislehdessä Juha Hagelberg kirjoittaa mainiosti:" Ufot takaisin. Heti! Muualla on seppäkylää, lohi-, hilla-, pontikka-, ja sahtipitäjiäsekä kalakukko- ja teknologiakaupunkeja. Mitä meillä? Syötteen ufot saatava takasin. Heti!"

Mahtaisi olla kokemus, jos kauppareissulla mutkan takana olisi maantielle laskeutunut lentävä lautanen. Vaan mikä ettei, varmaan avaruusolennotkin ymmärtävät kauniin talven päälle.

Shokeerampaa ehkä kohdata avaruusalus hiihtolenkillä.  Tiedä häntä, miten ladulta kotiin selviäisi.

Ufo saattaisi laskeutuessaan pudottaa tykyt. Tai mistä sen tietää, vaikka juuri ufo olisikin ollut asialla, sillä puut ovat nyt ilman lumitaakkaa.

Ei taannoista omin silmin nähtyä valoilmiötä mikään taho satavarmasti kiinanlyhdyiksi nimennyt, vaikka luultavaa se kuitenkin oli. Mieluummin minä haluan uskoa ne ufoiksi, jotka olivat ohitse menomatkalla. Kaikin mokomin, olisivat vain piipahtaneet jutustelemaan.

Seinäkuivalihat tekoon

Alkaa olla oikea aika ripustaa seinäkuivalihat auringon, pakkasen ja tuulen kypsyteltäviksi.
Meilläkin  lihapalat ripustettiin niille varta vasten tehtyyn verkkohäkkiin, jonne ei ole pääsyä linnuilla, hiirillä, kärpillä eikä muillakaan liharosvoilla. Ei sateellakaan. Sen sijaan toivottuja vieraita ovat ahava, aurinko ja pakkaset. Ne kuivattavat lihan syöntikuntoon.

Paloiksi leikattu liha on ollut vuorokauden suolassa, jonka jälkeen palat on huuhdottu ja ripustetaan ilmavasti roikkumaan. Maistelemaan pääsee ilmoista riippuen ehkäpä parin viikon kulkuttua. Liian lämmin sää ei tee hyvää lihalle. Liian kovat pakkaset pitkään jatkuessaan eivät myöskään, tosin ne eivät liha mädätä.

Itse olen kuivalihansyönnin opetteluvaiheessa. Maistuu ja ei maistu. Kranttuna veistelen ohuen ohuita siivuja valmiista kuivalihasta kuitenkin harvakseltaan suoraan suuhun tai leivän päälle. Retkieväänä kuivaliha on parhaasta päästä. On kevyttä kannettavaa ja täyttä ravintoa, kunhan suolaus on onnistunut.

Enempi tykkään porosta muuten kuin seinäkuivalihana tai yleensäkään syötävässä muodossa. Niin paljon olen kaivannut niitä, että äskettäin oli lähdettävä "pettereitä" etsimään. 

Tyytyväisiä taitavat olla pihatoissaan, jonne ruoka tulee valmiina, ei tarvitse kaivaa metrisestä kinoksesta tai kurkotella kuusen oksilta. Vasta kun pälviä alkaa ilmestyä, ilmestyvät  porotkin luontokuvaan.

Tarjoilin poroille jäkälää. Kovin hanakkaasti tykkäsivät sitä käsistäni hamuta. Pakko sen on olla maukasta. Omassa suussani jäkälästä tuli mieleen raa`at metsäsienet! Poroilla ja minulla on erilainen maku jäkälän suhteen. Syksyisin kilpailen porojen kanssa, kumpi ennättää herkkutatit kahmia itselleen ensin. Ne kelpaavat molemmille. 

Mukavaa poronreessä oli ajella lumisessa metsässä. Tosin hieman laiska poro oli, vaan mihinkä meillä kiire.

Kuitenkin vauhti säikäytti teeret lentoon. Neljä niitä oli, mutta yksi ennätti liian kauas, etten saanut kuvaan.

Huomenna on Ystävänpäivä, joten hyvää ja ihanaista Ystävänpäivää hyvät blogiystävät 

♥

Timantteja hangella

Siinä ne ovat. Lumikuningattaren katkenneen kaulanauhan timantit hangella. Kirkkaassa auringonpaisteessa koko hanki kimaltelee ja joka talvi hiihtoretkelläni minä satun omin silmin näkemään tämän "vahingon".
Kun sujuttelen suksineni varjoisasta metsästä valoon, häikäistyn. Tuli tunne, että olin hiihtänyt taikaportin läpi, niin satumaiselta eteen aukeneva suo näytti.

Kuljen omia latujani. Metsä on hiljainen. Ei tuule, ei kuulu edes lintujen laulua, vaikka olisin jo toivonut ti-ti-tyytä. Ei näy lumessa eläinten jälkiä, vain yhdet jäniksen ja toiset hiiren ja minä jätän omani.

Koukkaan mutkan järven jäälle tarkistamaan, miten paksu on lumikerros, josko joku päivä tekee mieli pilkkimään. Ei se paksu ole, mutta sohjoa jään pinnalla.

Huoleni hukkaan hiihdon hurmaan.

Hetkeksi herkistyn.

Ajatukseni runoilee tai paremminkin yrittää runoilla. Kuin kiusallakin se takkuaa ja palaa aina vuosien takaiseen h-runooni, eikä suostu yrittämään mitään uutta. 

Luovutan.

Tänään haluan nähdä joen. Oikeastaan sen vuoksi retkelle lähdinkin. Jo kaukaa kuulen kosken olevan vapaa, mutta kovin se on ahtaalle joutunut. Juuri ja juuri sinnitellyt sulana.

Pysähdyn kuuntelemaan sitä. 

Mielessä viivähtävät monet kesäiset hetket, kun koetin virvelöidä kosken alta taimenia. Ehkä ne viettävät talvea nyt jossain syvemmissä poukamissa.

Jatkan eteenpäin mielipaikalleni, Juurikkanivan alle. Sinne, missä joki ja Kopistuksen suo kohtaavat. Siellä kesällä putosin suonsilmään. Kaaduin rähmälleni ja rikoin virvelini. Huolimatta tuosta ikävästä muistosta paikka viehättää talvellakin. Nyt Juurikkaniva on jään peitossa. Se on nujerrettu hiljaiseksi. Ei kuulu sitä pienen pientä veden solinaa, jota yksin kalastellessani monesti kuuntelin.

Aurinko alkaa painua metsän taakse, mutta ennättää sitä ennen vielä paistaa Kulmalamminkukkulan rinteille saaden ne  hohtamaan kaukana metsän takana ja yläpuolella.

Hohtavat hanget,

honkien humina.

Hymyä huomenen.

Hiihdän huomassa havupuiden,

hiukan hengästyen.

Harhat häipyvät haaveiden,

hitaasti haihtuen.

Hiemanko hytisen?

Hiki on tullut puseron selkämykseen. Tästä retkestä tuli minun umpihankihiihtoni. Suolla suksi ei paljoa uponnut, eipä voisi kuvitella hiihtävänsä noin 1.5 metrin lumipatjan päällä. Metsässä meno on raskaampaa. 

Hiljaa hiihtelen horisonttiin,

hyräilen hyvilläni.

Haikeus hukkunut helmastani

Puheenaiheena lumi

Pitemmän aikaa pilvet ovat olleet väsyneitä lumilastiinsa ja purkavat sen, milloin tuiskun kanssa, milloin rauhallisemmin. Lumi on ollut ja vielä näyttää pysyvänkin ykköspuheenaiheena ja lumitöitä piisaa.

Postilaatikotkin uppoavat lähes tulkoon takanaan olevaan lumiseinään.

Tänä aamuna herättyäni vilkaisin heti ulos. Liian pimeää, mutta taskulampun valokiilassa näin, että kuntoilu parituntinen siellä odottaa, kunhan päivä valkenee. 

Edellinen hiihtolenkkini tyssäsi lyhyeksi niin ajallisesti, kuin matkankin suhteen viiman piiskatessa vihaisena kasvoja vasten. Hiihto meni töpöstelyksi metrisessä hangessa. Eteneminen ei ollut enää hauskaa, joten käännyin ja rupesin mittaamaan lumen syvyyttä. Pidin suksisauvaa mittatikkuna ja iskin sen vertailun vuoksi useassa kohden hankeen nurin päin. Kotona tarkistin metrimitalla. Tulos ei yllättänyt, vaikka se näytti toista metriä. Kylän ”virallisessa” mittatikussa lumi ulottuu 150 cm kohdalle. Ei ole kuulemma poikkeuksellista vielä, on ennenkin lunta paljon ollut, sanovat.

Työllistävää runsas lumentulo on. Tuuletusputkien päät täytyi mennä kaivamaan lumen alta näkyville. Vasta ne pelastin ja taas on edessä sama työ.

Huolehtimista on, ettei katoille kerry liikaa painoa. Ei kannata jäädä moneksi päiväksi miettimään, kiivetäkö katolle lumitöihin vai ei. Saattaa hyvin käydä, ettei tarvitse enää mennäkään, vaan saa alkaa kattoremontin. Niin ikävästi kävi Hampuksen kuplahallille. Meni romahtamaan, vaikka lumenluonti oli jo suunnitelmissa.

Vanhaa pajaa tykkään käydä kuvaamassa. Kuka huolehtisi siitä, ettei joku kerta koko paja olisi pelkkä lumikasa? Toisaalta, kun on aina kestänyt talven lumet, niin kaipa vieläkin.

Paavon päivänä talvi oli puolessa. Karhut kääntivät kylkeään jne. Mahtaako tarkoittaa myös, että reilu viikko sitten talven lumimäärä oli vasta puolet?  Aika näyttää sen.