Kevätaamuja

Kevät tuoksuu, kuuluu ja myös näkyy. Hento usva pehmentää maiseman ääriviivoja ja saappaan alla lätisee vielä märkä maa.
Neulasten peittämä vanha metsätie johtaa järvelle, jonne on laskettu muutama katiska ahvenia pyytämään. Jäät lähtivät viikko sitten ja vesi ilakoi auringon aamusillalla.
Usvan hälvettyä aamu muuttuu häikäiseväksi.

Kävellessä tekee välillä mieli pysähtyä ihmettelemään olemisen ihanuutta, hengittämään raikkaita tuoksuja ja kuuntelemaan lähijärveltä kantautuvia vesilintujen ääniä. Herkästi tulee mieleen, jospa aika saisi pysähtyä hetkeksi.  Juuri tässä ja nyt käen kukunnan jatkuessa.

Kaikki aamut eivät suinkaan ole yhtä kauniita ja mieltä herkistäviä. Tänä keväänä on ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus, jos eilen kaunista, niin tänään ei.
Ei kai siihen vaikuta, millä jalalla aamusta sängystään nousee?

Aika on aikaa ja ilmat ovat, mitä ovat, niitä ei sormia napsauttamalla muuksi muuteta.
Viikossa ovat meidän lumet lähes kaikki sulaneet ja vedenpaljous kasvanut samaa tahtia. Pikkuinen Pärjänjokikin levisi niin, että souturetket olisi voinut ulottaa sen rantametsiin ja -soille. Pahaksi onneksi vene oli tulvaveden saartama, joten soutelut jouti jäädä. Mahdollista kuitenkin olisi ollut matkan teko venekyydillä maanteitse. Autot saivat kääntyä vesiesteen tullessa vastaan.

Ei hätää. Ylen määräinen vesi on vähenemässä hyvää vauhtia. Kevät pilkistämässä vihreänä maasta. Koivu saamassa vihdoin kaipaamani hiirenkorvat. Ehkä jo huomenna, ehkä ylihuomenna. Lähipäivinä kuitenkin. Itse aion karistaa talviturkkini myös tuota pikaa. Pysyköön vielä tämän päivän harteillani.

Mutta voihan teerenmunat, miten möhlin viikolla tyrkylle osuneen huippu-upean kuvausmahdollisuuden, jollaista ei kenties koskaan enää osu kohdalle.

Maakotka nousi maasta lentoon. Täysin yllättäen tietysti, joten eka otos oli huti. Toisessa kuvassa kotka on jo korkella. Komeaa oli nähdä sen lento. Harmikseni se istahti tiheikön taakse koivun oksalle, etten kunnon kuvaa siitä saanut. Kismittää, mutta aina ei voi onnistua. Ei edes joka toinen kerta.

Lienee parasta tyytyä kuvaamaan maisemia, jotka vaihtuvat niin hitaassa tempossa, että kamerani kanssa pysyn tahdissa mukana.

Meillä on kevät.

Suomaisema

Talven runnoma suo

alastomana,

kohmeisena,

huokuu uupumusta.

Syvältä sammalen sylistä

kasvaa

suokukka ja tupasvilla.

Puu ei viihdy suolla,

jää kituliaaksi.

Vain vaivaiskoivu osoittaa

uskollisuuttaan.

Seison ilta-auringon

punaamassa illassa.

Suo tuoksuu

ja minä tuoksun suolta.

Jossain lirisee hetelasku.

Korppi lähtee

käkkärämännyn oksalta lentoon

ja raakkuu mennessään.

Suo elää ja kuhisee elämää.

Suosilmiä 

on kuitenkin syytä varoa.

Runotorstain 368 haasteena on allaoleva Arja Palosen kuva

Vaikka suo on keväällä lumien sulettua ankean näköinen, niin annas olla, kun koittaa kesä, silloin suo muuttuu kauniiksi. Kuva viime kesältä.

Tervetullut kevätsade

Sataa ja se on kivaa.
Aina ei suinkaan tuhkan harmaa taivas ja vesisade ole tervetulleita, mutta tänään ovat ja minä tervehdin niitä ilolla.  Ei hohda hanki enää valkoisuuttaan. Sen pinta muuttuu päivä päivältä likaisemman ja roskaisemman näköisiksi. Talvi hönkii viimeisiään.

Sataa ropisemalla ja minä nautin. Pihassa on alkanut virrata pikku noroja, jotka kasvavat. Maa ei pysty vielä imaisemaan kaikkea, mitä taivaalta ryöpsähtää sulamisvesien lisäksi. Tuota pikaa syntyy jokaiseen roudan tekemään painumaan lätäkkö ja minä tykkään lätäköistä. Minulla on ehjät vihreät kumisaappaat.

Aurinko pilkistää ajoittain ikään kuin iskien silmää, kas tällä tavoin kevättä tehdään.
Ja aurinko paistaa ja vettä sataa ja minun vihreän kumisaappaani kärki vetää uraa lätäköstä toiseen. Lapio olisi parempi tarvekalu, mutta saappaan kärki passaa hyvin ja mieli suorastaan herkistyy lapsuusmuistoista. Silloin lotrasin pihan ja hiekkateiden lätäköissä, eikä aina ollut jaloissa ehjiä saappaita.

Kun oikein tuoksutan, niin todellakin luonto tuoksuu keväälle. Ainakin tuoksuu maalle ja märälle, mutta ihan selvästi ne ovat kevään tuoksuja.
Sateen tauottua linnut innostuvat konsertoimaan. Olen kaivannut kovasti mustarastaita ja juuri oikeana päivänä kaksi virtuoosia heläyttää laulunsa eri puolilta pihaa ja minä kuulen musisoinnin stereona.  Vaikuttava esitys. Räksä halusi oman soolonsa siihen väliin, vaikkei olisi väliksi ollutkaan.

Teeripoika tepasteli sivummalle minut havaitessaan. Kevään riehaannuttamana oli saanut reissullaan "lyyransa" hajalle. Saattaa olla jatkossa olematon mäihä rouvateerien silmissä, niin pahasti repsottivat pyrstösulat, mutta arvokkaasti tasteli männyn taakse katseeltani piiloon.

Paitsi että keväsade syö lumia, se haurastuttaa myös jäitä. Tutuille kalavesille ei ole asiaa, ei kuivin jaloin, ei vaikka olisi ehjät kumisaappaatkin. Rantaan pääsee vain suksella. No, mitäpä siellä tekisi, kuun jää ulottuu rantaviivaan asti. Kuovikin heleästi huuteli - ei saa mennä järven jäille.
 On komea lintu tuo kuovi, komea on nokkakin.

Kevät on todella täällä, lumen rippeistä viis.
Myös vanha palvelija, maastoauto on otettu talvikodistaan ulos. Hieman se "ulostulo" matkallaan ryypeentyi, mutta sadevesitynnyreihin on ropissut vettä, joten kasvojen pesu onnistuu.

Toivotan mainiota juhlapäivää kaikille äidelle.

♥

Toukokuun alkua Karsikonperällä

Toukokuinen kulta-aika,

talven loppujen humaus.

Sais hurmata jo mullan tuoksu,

koivikon viherrys vieno.

Vaan lie allakka sekaisin,

räkningit pahasti väärin,

kun on lunta kankahilla

valkoisen alla pellot.

Ei kaiu kiurujen liverrys,

kuki voikukat maan rajassa.

Kalaverkot seinustalla

pyytämään jo joutaisivat.

Vene vain on alla hangen

kohmeessa kovasti vielä.

Siksi pyyntö kainonlainen,

paista kulta aurinkoinen

edes pilvien raosta,

sulattele Koillismaata,

houkuttele toukokuuta

auttamaan ihmeiden teossa.

Linnut tarvitsevat vielä apua. Pälvipaikkoja on vähän ja puiden silmut hyvin pieniä. Linnut eivät ahkerasti tutki edes pesäpönttöjä, kenties rakennusrtarvikkeiden saanti niiden mielestä on huonolla mallilla, joten mitenpä sitä kotia rakentaa ja perhettä perustaa, kun ei ole tarvikkeita saatavilla ja ruuastakin on pulaa.

Peipot polskimassa

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tuttu juttu varmasti kaikille, muttei se paikkaansa pidä ollenkaan. Ei ainakaan enää.

Kiuruja en ole nähnyt. Peipposia sen sijaan paljon. Piipahtavat suurina parvina ruokintapaikalle ja aterioinnin jälkeen pesulle tai toisin päin. Hyvin ahkerasti kuitenkin räpistelevät pihan lätäköissä.

Viime vuorokauden aikana lumisade maalaili maiseman täysin valkoiseksi. Hetken peipot ihmettelivät, kun pesupaikat olivat lumen alla. Nyt pääsevat uudelleen uimasille.

Tämä toukokuinen sunnuntai ei ole keväinen. Ei sitten lainkaan. En saanut itseäni edes ulos. Jumiuduin ikkunasta seuraamaan peippoja ja oravia. Muistui mieleen muutaman kevään takainen k-runo, joka syntyi ihastuttavan kevään inspiroimana. Nyt on niin toisenlainen kevät. Epäilyttää, onko tämä kevättä lainkaan ja p-runokin on sen mukainen.

Pilvinen pyhäpäivä

peipot pulikoimassa

pihalätäkössä.

Paahtoleivät pöydällä,

padassa paksuksi

paakkuuntunut puuro.

Päivä puolillaan,

Pian pitäisi pukeutua.

Pirttiin puita,

pölyjä pois pyyhkimään,

pyykkejä pesemään.

Pakkoko pyhänä?

Paljot puuhat

pistää pyörryttämään.

Parasta painua

pehkuihin.

Periaatteessa päiväkahvi

pystysi poppakonstehin.

Peippojen pyrähdettyä,

punatulkut pysähtyvät

pöyhistelemään.

Puuro padassa,

paahtoleipiä pöydällä,

päiväkahvit porisemassa.