Neuvolakäynti

 

Harpon pihalaatalta toiselle ja pysähdyn vanhan betoniruukun viereen. Hypistelen kanervia ja vilkuilen isää, joka seisoo jo ylemmällä portaalla pitäen ovea auki ja hoputtaen minua.

Vastaani tulee yököttävä haju. Pysähdyn, sillä muistan, se on sairaalan haju!

 Käytävällä odottaa valkotakkinen mies, lääkäri, eikä neuvolan täti, kuten luulin. Vilkaisen itku kurkussa isää, joka nyökkää hymyillen rohkaisevasti.

Olen petetty ja nieleskelen itkua.

Nousen kuitenkin tuolille ja katson, miten valkotakkinen ottaa neulan. Laittaa sen ruiskuun ja alkaa vetää siihen pullosta jotain. Minuunko se pistetään?

Nyt riittää.

Pomppaan tuolilta alas ja juoksen vikkelästi ulos. Potkaisen kiukussani ovipielestä varsiluudan nurin ja katoan metsään.

Juoksen kotiin asti.

                                                                          😓

Krapu 5/26, kirjoittamisvihjeenä kuva, josta sata sanaa. Lisää asiastaa SusuPetalin blogissa.                 

Maailma on kaunis

Koillismaan vaaramaisemat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni. Ne piirtyvät mieleeni, vaikka pistäisin silmäni kiinnikin. Myös soiden laajat aukeat käkkärämäntyineen ovat silmän iloa.

Pakkanen on uuden lumen kanssa ollut viime aikoina puuhakas ja aamun sininen hämäryys häälyy pitkään maiseman yllä. Auringon kaari on päivä päivältä korkeampi, samalla kaamoksen valta on hiipumassa.

Aurinko ei vielä ole noussut vaaran takaa, mutta sen säteet leikkivät jo korkeimpien puiden latvuistoissa. Siniharmaa taivas lupaa lumisateen.  

 

Aamun pysähtynyt hetki tuntuu levolliselle. Metsä nukkuu, ei se huoju, ei huokaile.  Matalalla roikkuvat paksut pilvet näyttävät ikään kuin painaisivat, vai hyväilevätkö sittenkin, pilarikuusten latvoja. Pilven paino ei puita riko.  Tykkylumi sen voi tehdä.

Hiljainen lumimetsä paljastaa kulkijalle salaisuutensa vasta, kun seisoo lumisten puiden keskellä katsellen ja ihmetellen ympärilleen. Paksun hangen aikaan sinne onnistuu päästä vain hiihtäen tai lumikengillä.

Lumikiteet säihkyvät hangella ja havupuiden oksilla, mutta onnistuvat katoamaan kameran näkökentästä juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun otan kuvaa. Luovutan. 

Olen liikkeellä niin sanotuilla pätkäsuksilla, joissa komeilee ilveksen kuva suksen kannan puolella. Vaikka "sukseni" upottavat jonkun verran, niin silti liikkuminen tinanharmaassa  maisemassa oli rehkimisen väärttiä. Hatioiduin kauniista talvesta ja luonnon hiljaisuudesta.

Tällä kertaa oli sellainen onni myötä, että kahdeksan hyskyvaljakkoa paineli reipasta vauhtia valjakkouralla, jonka olin juuri ylittänyt.

Koirat olivat innoissaan työstään, etteivät noteeranneet minua lainkaan. Kuuden koiran vetämänä jokainen reki liukui ketterästi, vaikka kyydissä oli kaksi henkilöä, joissakin vain yksi reen jalaksilla.

 En saanut tervehdyshaukkuja, eivätkä hyskyt minua ohittaessaan hidastelleet. Mikään muu ympäristössä ei  kiinnostanut niitä, kuin meno eteenpäin.

 Sentään kuvan valjakon etummaisista hyskyistä toinen otti katsekontakstin ja reessä ollut vilkutti tervehdyksen.

Parituntisen ulkoiluni aikana leikin olevani välillä kuin kuninkaallinen, kun latuni molemmin puolin minua kummarretaan. Tuli sama tunne, kuin joskus syysruskan aikaan, kun harvoin kuljetun polun peittää laajalti punainen matto. Aina ei tiedä, mihin jalkansa pistää. 

Tammikuuta on enää viikko ja pakkassää jatkuu täällä. Tämän päiväisen lumisateen lisäksi tulee vielä monta kertaa lunta.

Kaupassa käyntikin on pieni retki ihmemaahan.

  "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus"

Karkulainen

 

Hiihdän vaaran reunaa viistoon ylöspäin.

Kevättalven aurinko häikäisee. Pakkanen nipistelee poskipäitä ja lunta on paljon. Onneksi metsäsukset eivät uppoa syvälle.

Ylösnousua riittää ja ajoittain pysähdyn vetämään henkeä. Kerran ajatusviivaa vetäessäni hätkähdän riekkoa, joka päästää ruman räkätyksen aivan vieressäni. Säikähdän valkoisen linnun kolkkoa naurua niin, että pyllähdän takamuksilleni. Rytäkässä toinen suksistani karkaa lenkistään ja liukuu alamäkeen.

Seis helkkarin karkulainen!

Kiljun rumia sen perään, kun tottelematon suksi jättää minut pulaan. Hanki ei kestä kävellä, enkä yhdellä suksella osaa lasketella, kuten joskus lumilaudalla.

Kiukkuisena irrotan toisenkin suksen.

Konttaaminen karkulaisen perässä ottaa voimille, mutta tunnin kuluttua sujuttelen jo tasamaalla tyytyväisenä – ähä kutti, selvisinpäs!

***

Krapu 4/26, sanat, hätkähtää, seis, tunti. 

Lisää tästä kirjoitushaasteesta löytyy SusuPetalin blogista. 

Haaste 2026 / Tammikuun hankinta

 Vuosi vaihtui ja niin vaihtuivat uusiksi haasteetkin. Kristiina K:n tammikuun haasteena on hankinta/ löytö.

Olen vetkutellut vastaamistani tähän, vaikka jo kuun alussa tiesin, mistä kertoisin. 

Olin hyvissä ajoin viime vuoden puolella varannut ajan silmälääkärille, Harmittelin vain, että monivuotinen optikkoni, sekä hänen liikkeessään vastaanottoa pitänyt silmälääkäri olivat lopettaneet. Sinänsä tilanne oli selkeä, koska kaupungissa ei ole vaihtoehtoja.

Olen käynyt edellisviikolla silmälääkärin vastaanotolla tutkituttamassa silmieni tilanteen, eikä tullut yllätyksenä, että ne voivat kehnosti.

Seitsemän vuotta sitten olin kaihileikkauksessa, jolloin sain uudet tekomykiöt. Näkökyky parani valtavasti, mutta se onni ja autuus on hiipunut jo olemattomiin. Sattui myös niin kurjasti, että vuoden kuluttua leikkauksesta oikean silmäni keskeiseen näkökenttään tuli reikä. Se paikattiin kaasulla ja jälkihoitona viiden vrk:n nukkuminen, että  kaikki muukin oleskelu kasvot alaspäin. Se oli hankalaa!

Nyt reiän paikkauskohtaan on kehittynyt arpi, joka haittaa näkemistä siten, että kirjamet häviävät tekstin keskeltä tai vinksahtavat vinoon, kuten kaikki pystysuorat muutkin kohteetkin. Esim liikennemerkit tekevät siksakin. Jos tuijotan maantien keskiviivaa, sekin katkeaa siksakiksi. Tilanteelle ei voida just mitään. Uusilla silmälaseillakaan ei isoa muutosta parempaan saatu..

Hinnoissaan ovat silmälasit, joita saan lähes joka vuosi hankkia uudet, vaan mitäpä ei ihminen näkönsä eteen tekisi!

Kiitoksia tammikuun haasteesta Kristiina K

Retki kuin sadusta

 

Amaalian aktiivisuus haihtui tammikuun pakkasiin. Liukeni kuin perunajauho kylmään veteen, mutta sitten tapahtui ihme.

Nopeasti innostuva Amaalia syttyi lukemastaan Retkihaasteesta. Hän on tulostanut vuoden joka viikon retkivinkkilistan ja kiinnittänyt sen magneettien avulla komeilemaan jääkaapin seinälle.

Amaalia tunsi saaneensa jättiannoksen henkistä ravintoa pelkästään siitä tiedosta, että on pitkällä tähtäimellä mielekästä tekemistä.

Harmien harmi, kahden ensimmäisen viikon vinkit tuhraantuivat pahuksen pakkasiin, mutta ei surra mennyttä. Katse eteenpäin.

Ehkä listaa voisi säätää vaihtamalla vain hankalan viikon vinkin jonkun toisen viikkovihjeen kanssa.  Selvä se, onhan Amaalia säätämisen mestari.

-Retki nuotiotulen rätinässä- passaisi nyt hyvin. Amaalia saisi nokipannuunsa sopivasti kiehumistaan vitkastelevan koirasveden!

 

Krapu 3/26, sanat, koiras, ravinto, aktiivisuus. Sadan sanan tarina otsikkonsa kanssa on Krapu. Lisää krapukirjoittamisesta sääntöineen löytyy SusuPetalin blogista

Kuvaan ja kudon

Tammikuuni on hiljaistakin hiljaisempi. Ei pahassa mielessä, sillä nyt lepää mieli sekä kroppa.

Pakkaset ovat pysytelleet toista viikkoa yli -30. Tänä aamuna oli jopa -36.5, mutta aamukahvin nautittuani sain kuvaan enää -36.3. Kylmää sekin.

Tammikuun touhuamiset ovat maltillista sorttia. Hiihtäminen on jäänyt joulukuun puolelle, kävelykin vähiin, eikä myöskään ole tarvinnut rehkiä lumitöissä. Vain kaksi kertaa kevyttä pakkaslunta olen kolannut ja suorastaan kaipaan lumitöitä! Ilmeisesti on käynyt niin, että Lumikuningatar on joutunut luovuttamaan valtikan Pakkasherralle, mutta olen varma, ettei taisto pääty tähän.

Nyt kudon, kudon ja kudon. Olen ehkä joutunut neuloosin pauloihin? Vaikka edellinen työ on kesken, suunnittelen uusien lankojen tilaamista.

Nyt huovutan töppösiä. Seuraavaksi vanttuita. Lapaset, sormikkaat ja villapaidan tein joulua ennen.

Kun jotenkin itse ja kamera tarkenee, niin luonnossa on paljon kaunista kuvattavaa. 

Auringonnousua ehtii hyvin kuvaamaan, vaikka olisin aamu-uninenkin. Aurinko nousi eilen klo 10,15 ja ehdin juuri ja juuri ottaa kuvan, ennen kuin se pullahti kokonaan häikäisevänä näkyviin. Taivas oli oranssi-keltainen laajalti auringon ympärillä. Päivä kuulas ja kylmä.

 

En kai koskaan aikaisemmin ole kuvannut taivasta noin keltaisena. Myöhemmin värit tasaantuivat nopeasti, kun myös yön tummuus vaihtui siniseen ja valkoiseen. Jäljelle jäi vain aavistus aamun vahvoista väreistä.

Kylmästä huolimatta olen napsinut 167 kuvaa tammikuussa. Osa on puhelimen tiedostossa, kamerasta olen siirtänyt tietokoneelle.

Touhua riittää sytyttää kynttilöitä ulkona. Olen ajastanut ledkynttilät palamaan kahdeksan tuntia iltapäivän klo 15 - klo 23  välisen ajan, Lisäksi jäälyhdyissä palavat oikeat kynttilät. 

Pukeutua saan ulos lähtiessä, kuin Michelinukko, mutta kylmä iskee paljaisiin sormiin. 

Eilen kaupasta tullessa yritin saada avainta ulko-oven lukkoon paljain käsin. Se ei sitten millään tahtonut osua reikään ja sormiin kävi kylmä niin, että alkoi tuntua poltteelta. Kesken kaiken oli pakko heittää avain terassin pöydälle hetkeksi ja lämmitellä sormia.

Näillä kotoisilla touhuillani osallistun Repolaisen tammikuun haasteeseen, joka kehottaa TOUHUAmaan ja mitä TOUHUat tammikuussa 2026?

 Hyviä touhuja kaikille ja Repolaiselle kiitos uudesta haasteesta.

                                                   ♥

 

Lumi narskuu ja pakkanen paukkuu

On aamu. 

Kello 4.45 ja täysikuu on varastanut uneni.  Pyörin sängyssä vilkuillen kelloa ja pakkasmittaria, myös tämän tästä pakko kurkistaa ikkunasta ulos. Levoton mieli ei anna unen tulla, vaan ajaa pukeutumaan ja manaamaan itsekseni rumia täysikuulle.

Pukeudun toppavaatteisiin ja hipsin ulos.

Mukana vain kännykkä, sillä -30.6 asteen kylmyydessä en pystyisi ilman sormien kohmettuessa kameraa säätämään ja toisekseen, silmälasit täytyy jättää tuvan pöydälle.

Ehdittyäni pihasta sen verran etäälle, etteivät joulukuusen valot, eikä jäälyhtyjen loimotus näy, pysähdyn haltioituneena ihailemaan taivaallista valaistusta. 

Kuutamo on kirkas, mutta valo on kylmää ja kalsean kalpeaa. Maahan lankeavat varjot ovat kuin veitsellä leikattuja. Itse kuu toljottaa majesteetillisena  tumman siniseltä yötaivaalta seuranaan vain kirkkaimmat tähdet. 

Teen puolen tunnin lenkin ja siinä ajassa sormia täytyy puhallella useampaan otteeseen. Silmäripsetkin ovat huurtuneet,  mutta muuten kylmyys ei haittaa. 

Joku on harpponut tieltä ojan yli nousten vaaraan. 

Kokeilen siirtyä lumikengien jäljille, mutta ojan kohdalla jälki upottaa ja painun hankeen reisiäni myöten.  Konttaamalla selviydyn takaisin tielle. Kiitän tuuriani, sillä tajuan, että takin tasku oli auki ja puhelin olisi voinut tippua lumen kanssa taistellessani.

Ei puhelimeni kylmästä tietenkään hyvää tykännyt. Se alkoi ottaa viiveellä kuvaa, eikä jaksanut tarkentaa pitemmän päälle. Lopulta oli pakko lopettaa kuvaaminen, mutta kiirettä lämmittelemään ei ollut. 

Kuutamo luo aivan omanlaistaan tunnelmaa ja hyvän lisän siihen antaa pakkanen. Minusta on mukavaa kävellä pakkasella kuunnellen lumen narinaa askelten tahdissa. 

Juuri jalkojen paino rikkoo pakkaslumen jääkiteitä ja niiden  murskaantuminen saa aikaan narskumisen. Mitä kylmempää, sitä enemmän kiteitä murtuu ja ääni on napakampi. Nämä äänet ovat pakkasen luontoherkkua korvilleni.

Muuten aamulenkkini oli hiljaisuutta.

Kun vain seisoin paikallani, enkä puuskuttanut, niin hiljaisuus imaisi minut hetkeensä. Ei yksikään kosteutta aiemmin saanut puu paukahtanut.  Ei kuulunut liikenteen ääniä, eivät tukkiautotkaan olleet ajossa. Kumpi lienee niille ollut esteenä pakkanen, vai sunnuntai?

Sääennustukset eivät ole osuneet  kohilleen. Luvassa on kipakoita pakkaspäiviä edelleen, siis minulle ne  ovat luppopäiviä eli tupapäiviä.  

Mitä mahtaa olla Kilpisjärvellä, kun Lapin porstuassakin on vähän paljon?