Huomenna puolitalven keskiviikko

Vanha kansa puhuu talvenselästä ja talvennavasta tarkoittaen sanonnoilla talven kääntymistä kevään puolelle. Heikin päivä 19.1 ja Paavon päivä 25.1 on usein mainittu siinä mielessä talven tärkeiksi päiviksi. Esim. Kustaa Vilkunan Vuotuisen Ajantiedon mukaan tulevan kesän ja talven polttopuut tuli olla koottu rangoiksi kasoihin Heikin päivään mennessä. Huomaan, että meidän huushollissa ollaan kuta kuinkin ajan hermolla. Ainakin puut on saatu pihaan. Tosin suuri työ on vielä sirkkelöidä ja halkoa ne klapeiksi.

Huomenna on Paavalin jälkeinen keskiviikko, siis puolitalven keskiviikko, mikä suuressa osassa maata osuu talvennapaan (Kustaa Vilkunan mukaan) Pohjois-Suomen osalta talven kylmimmät ilmat olisi kenties ohitettu, kun taas etelämpänä kylmin kausi saattaa olla vasta helmikuun alussa. Pian nähdään, miten on tänä vuonna.

Ahvenet ei taida lukea Kustaa Vilkunan säätietoja sen kummemmin kuin kalakalenteriakaan. Juuri näitä kalojen syöntiaikoja etsin, kun käteeni osui Vilkunan Vuotuinen Ajantieto. Siinä oli maininta mateen pyynnin aloittamisesta, sillä mateen kutu alkaa pohjoisessa näissä ajoin.
Oli syöntiä tai ei, niin pilkille kiinnosti kuitenkin lähteä. Tässä edellisviikolla muuan päivä huvituin, kun löysin itseni tarkastelemasta kaupan pilkkivalikoimaa. Nykyään ajaudun yhä useimmin katselemaan tasapainopilkkejä, pystypilkkejä, mormuskoita ja jos jonkinmoisia syöttejä, vaikken niiden päälle mitään ymmärräkään.

 Talven kolmas pilkkiretki on tehty. Kairattujen avantojen määrää ei tullut laskettua, parikymmentä varmaan. Pakko todeta, etteivät ahvenet lue kalakalenteriaan, sillä täydenkuun tienoolla olisi pitänyt syönti olla ahnaammillaan. Taisivat nukkua paksun jään alla. Jään, jonka päällä vielä puolimetrinen lumipeite.

Ei kalaretkeä, etteikö olisi aikaa nokipannukahvien keittoon. Lumi on niin pudasta, että siitä saa kahviveden ja nuotion äärellä on mukava lämmitellä kohmeisia sormiaan. En osaa ottaa ahventa pois koukusta, enkä liioin pujottaa matoa koukkuun käsineet kädessä. Vaikkei muuten kylmä tullut, niin sormille kylläkin.

Sää on ollut viime päivinä erittäin pilvistä ja lunta on tullut harva se päivä.  Reilu kaksi tuntia menee pihan linkoamiseen ja  kolaamiseen. Se jos mikä on hyvää hyötyliikuntaa. Kaiken kukkaraksi minä olen varsinainen nipottaja lumitöiden kanssa. Vallien reunat pitää olla suorat ja kauniit. Että niin olisi, viimeistelen ne vielä lapion kanssa.

Kun olin päivällä puhdistanut jäälyhdyt lumesta ja nostanut ne vallin päälle, piti vähän fiilistellä. Sytytin niihin tuikut.

Hyvää puolitalvea itse kullekin.

Kuutamon kutsu

 Pakinaperjantain # 322 : täysi taulu

Kuu paistaa loimotti huoneeseen, aivan kuten tuikkiva tähti taannoin. Että ne molemmat osaavat varastaa unen ja rupeavat sitten valvottamaan oikein urakalla.

Tovin tuijottelin salaperäisen näköiseksi valaistunutta pihamaata ja alitajuntani kuuli kuun kutsun. Kutsu vain voimistui ja lopulta jo hieman harmistuin.
 -  Miksi ihmeessä minä keskellä yötä lähtisin ulos lämpimästä sängystäni? Pakkastakin liki -20 astetta, joten vedin vain peitonkulmaa enemmän korvieni yli ja suljin silmät.

Kuu ei vain luovuttanut.
 - Siksi tietysti lähdet, kun kuutamoa ei ole päivällä. Aamuun mennessä se on kadonnut.  Vasta vuorokauden kuluttua on täysikuu, mutta sää lauhtuu ja tulee lumisateet, jolloin todennäköisesti täysikuu pysyttelee pilviverhon takana.

Nyt on paras aika. Tule. Tule joutuin, sillä koillisesta alkaa nousta pian pilviä.

Kuu osasi viekoittelun.  Oli oikein mestari siinä lajissa. Minä tottelin ja nousin. Pukeuduin lämpimästi ja otin kameran mukaan kuvitellen saavani joitakin kelvollisia kuutamokuvia. Kellon viisarit näyttivät kymmentä vaille kaksi, kun ulko-ovi napsahti lukosta auki. Hyinen kylmä kalvakkuus otti minut portaalla vastaan ja hiljaisuus oli täydellinen. Katsahdin kuuta, joka ikään kuin naureskeli ähä-kuttia. Minä en edes huomannut sen yhden vuorokauden vajausta täydestä.

Keskellä pihaa laskin kameran jalustalleen ja napsautin virran päälle, jolloin silmieni eteen rävähti täysi taulu kaikkea sitä informaatiota, millä kuvan ottaisin.

Siirryin tielle ja maailma näytti ympärilläni mystiselle. Tien varren puut heittivät varjojaan. Väliin ne pehmenivät, väliin terävöityivät, sillä taivaalla liikkui harvakseltaan haituvapilviä. Ehkä sää oli vaihtumassa ja aamulla tulisi jo lunta. Sormet alkoivat tuntea kylmää ja työnsin ne takin taskuihin lämmittelemään.  Ellei lumi olisi narissut jalan alla, enkä silloin tällöin olisi kuullut lähirakennusten hirsien rapsahduksia, olisi maailma ollut täysin äänetön, kalvakka, hiljainen, mutta samalla kaunis.

Mieleeni tuli Seidan blogista hänen upeat kuutamokuvansa, jossa eräässä hän oli kuvannut itsensä kuutamokävelyllä. Innostuin kokeilemaan samaa. Tutkailin tovin kameran täyttä näyttötaulua, sillä kuutamon valossa en ole aiemmin kuvannut mitään. Tuskin lopulta siitä numeroita ja tekstiä erotin, sillä silmälasit tahtoivat huurtua liikaa. Viritin kameran ja kipitin kuvattavaksi. Juoksin takaisin, laukaisin kameran uudelleen kiirehtien taas sen eteen tullakseni kuvaan ja sama uudelleen ja taas ja taas. Sitten kuuloni terästyi, kuulin jotakin.

Pysähdyin ja jäin odottamaan. Pitkän aikaa oli vain pelkkää hiljaisuutta, kunnes lumi kahahteli liiterin takana. Ääni oli samanlainen, mihin ensin havahduin. Ei rapsahdus, ei risahdus, vaan kahinaa. Joku muukin oli liikkeellä aamuyöstä, mutta kuka? Hetken mietin, lähdenkö tutkimaan, mutta rohkeus taisi pettää, vaikka arvelinkin, että ehkä jänis tai kettu olisi ääneen vikapää.

Vaan entäpä jos näkisinkin jotain outoa ja ihmeellistä, jotain selittämätöntä ottamissani kuvissa, joihin olen itsekin toivon mukaan piirtynyt? Jospa hangen kahaus tarkoittikin sitä, että joku ylimääräinen olisi ehättänyt kanssani samaan kuutamokuvaan. Valkoinen poroko?

En pystynyt ulkona kuvia katsomaan, sillä akku loppui. Vasta aamulla rupesin tutkimaan, mitä olin kuvannut. Etupäässä kuvissa oli vain LED-näyttötaulun täydeltä lumisia puiden latvoja. Ei ollut minun rinnalleni tai taakseni kuvaan ilmestynyt ylimääräisiä.

Puutarhani aarre

Ei minulla enää puutarhaa ole, muttei se estä minua osallistumasta  Tammikuun blogihaasteeseen, Puutarhani aarre. Haasteen takana on Kukkamessut Uusikaupunki 25.-26.5.2013 ja haasteaikaa tammikuun loppuun.

Oikeastaan on hyvin mieluisaa muistella omia kukka-aarteitaan, kun ulkona on napakka - 22.5 asteen pakkanen. Tosin myös huikean kirkas auringonpaiste ja hanget hohtaa ja houkuttelee suksille, samoin työsarkaa olisi rantteellakin, sillä ensi talven rangat pitäisi saada kotiin ajettua, mutta nämä pakkasasteet sitoo minut ainakin aamupäiväksi tietokoneelle ja selailemaan kukkakuvia.

Iirikset ovat minun puutarhani aarteet

Hieman haikeana katselen nykyään puutarhakuvastoja ja niiden kukkaloistoa. Minullakin oli aiemmin puutarha, ollut jopa kaksi. On ollut mökkipuutarha ja myöhemmin vanhan talon ihastuttavan moni-ilmeinen pihapuutarha, jossa kasvoi paljon erilaisia kukkasia. Enää ei ole puutarhaa. Ympärillä on vain toisella puolen suota, jonka takaa siintää pikkuinen vaara, jonka laki nousee puiden latvojen yläpuolelle ja toisella puolen pihaa kasvavat pilarikuuset erottuen mäntymetsästä. Muutamia kukkasia olen kuitenkin entisestä elämästäni mukana rahdannut ja niiden joukossa on puutarhani aarre, jonka toivon selviävän pohjoisen porstuan kylmistä talvista edelleenkin.

Kun ryhdyin valitsemaan aarretta, oli iso joukko, mistä valita. Yhtenä oli voimakkaan tuoksuinen jasmiini, joka oli kasvanut monimetriseksi laajaksi pensaaksi peittäen osin tuvan ikkunaakin. Alun alkaen sain kaivaa jasmiinintaimen ystäväni mökin pihapiiristä 80-luvun lopuilla. Se juurtui ja innostui valtavaan kasvuun istuttamallani paikalla.

Toisena aarteenani oli neljän kesän ajan vaaleanpunainen pasuunakukka. Sekin kasvoi valtaisiin mittasuhteisiin ja parhaimmillaan laskin kukkien määrän olevan toista sataa. Sen öinen tuoksu levisi pihalta maantielle saakka. Myös se oli lahja, jonka lapsuuden ystäväni antoi minulle. Sain hyvät hoito-ohjeet mukaan ja kukka selvisi kolmesta talvestaan. Sitten syyspakkanen yllätti ja pasuunakukka kuoli.

Varsinaisesti rakkain puutarhani aarre oli ja on yhä matalakasvuinen iiris. Varmuudella en sen nimeä tunnista, mutta lila lilja kuitenkin. Äidiltä olin saanut lapsuuskodin kukkapenkistä muutaman juurakon jo 80-luvun alkuvuosina. Istutin ne silloisen mökkipihamaan kukkapenkkiin. Muutamia vuosia myöhemmin kaivoin iirikseni mukaan muuttaessamme vanhaan, punaiseen taloon, jossa oli laaja piha ja siis runsaasti tilaa kukkaistutuksille. Iirikset innostuivat uudessa ympäristössäänkin hyvään kasvuun ja ilahduttivat kukkimalla joka kesä toukokuun lopulla ja vuosien mittaan sain niistä jo useampia ryhmiäkin.

Kun tuli paikkakunnan muuton aika, niin se, mitä pihapuutarhasta halusin kaivaa mukaan, oli juuri muutama iiris. Koetin saada niille suon reunaan niin hyvät kasvuolosuhteet, kuin mahdollista.  Pelkäsin kyllä talven olevan niille liikaa, sillä edellistalvena oli ankarimmillaan -42 asteen pakkasia ja viikon verran lisänä yli -30. Onneksi suojana oli lunta toista metriä. Iloni oli suunnaton, kun keväällä, lumien sulettua toukokuun lopuilla iirikset olivat hyvässä kasvussa.  Ja ne myös kukkivat, mutta vasta heinäkuun puolella.

Samanlaisena on iiris pysynyt. Ylemmässä kuvassa kasvupaikka rehevä ja ympärillä metsämansikkaa. Alemmassa iirikseni tyytyy vuohenjuuren seuraan.

Teeret uhkarohkeina

Valokuva- ja Runotorstai 270 haaste on liukas

Lähden haasteeseen rimaa hipoen, mutta näin tällä kertaa. Päivällä ajomatkan aikana hopotin teeriä monta kertaa liukkaampaan liikkeeseen, kun niitä oli vähän väliä tuommoinen parvi tiellä lainkaan kiirehtimättä auton edestä pois. Vahinkojakin oli sattunut, sillä kolmesta teeristä oli tiellä vain märkä höyheninen veriläntti.

Kip, kipi, vauhtia nyt,

miks oot tielle kävellyt.

Liukkaasti pois lentoon liidä

ettei auto päälles kiidä.

Voi sua teeriparkaa,

jos et nopsaan nosta jalkaa,

olet pian veriläntti.

Kuka oli mäntti.

Tunturissa tuulee ja rusottaa

Sanonta tunturissa tuulee, piti tänään täysin paikkansa. Huh, huh, miten tuuli osasi ollakin raakaa. Eilen ehdin harmitella, ettei suksia tullut otettua matkaan, mutta en enää tänään. Pakkasasteet olivat kuitenkin siedettävät noin -10 ja -14 välillä. Siis paljon vähemmän, mitä kuuleman mukaan aamulla oli ollut kotona -31.

Ikkunanäkymä oli kirkas katulampun ansiosta. Lumikiteet säkenöivät valokiilassa. Kauempana hämärä peitti vielä tienoon. Se alkoi kuitenkin nopeasti aamu kymmenen jälkeen vaaleta, muuttuen sinisen kautta voimakkaaseen punerrukseen. Inarinjärven rannalta katsottuna taivas näytti olevan kuin tulessa. Se hehkui. Hankikin näytti jäällä punertuvan.

Matka jatkui Inariin ja siellä Siidaan. Kerran aiemminkin olen siellä käynyt, mutta se oli niin pikavisiitti, että kiinnosti tutustua lisää. Siida on saamelaismuseo, jossa on paljon erilaista saamelaisuuteen liittyvää nähtävää. Porotaloudesta, kädentaitoihin ja kirjallisuuteen. Oli puhetta myös kaamoksesta ja siitä, että parhaillaan aurinko jo viipyy horisontin yläpuolella hieman toista tuntia. Näkyykin, mikäli ei pilviverho sitä peitä. Nyt olisi paras paikka ihalla auringonnousua Kiilopäällä. Joten auton nokka etelään päin ja hyvin ennätetään Kiilopään huipulle ennen auringon kiipeämistä näkyviin.

 Päivä oli puolessa, hieman yli ja hieman pilvinen. Kuvaamisesta ei tullut mitään, sillä huipulla tuuli raaasti. Sormet kohmettuivat nopeaan ja minua harmitti, kun oli luovutettava.  Pettymystä oli parasta hoitaa syömisellä, joten jatkettiin matkaa majapaikkaan ja siellä Inarinjärven siikakeitolle. Hyvä ruoka, parempi mieli. Kuuma siikakeitto maistui herkulliselle.

Eipä kestänyt kovin kauan, kun maailma alkoi punertaa uudelleen. Aurinko suunnitteli mailleen menoa, johan se reippaan tunnin jaksoihin meitä ilahduttaa.

Istuin pimeässä huoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Pidin näkemästäni, se oli vahvasti värillinen.

Carpe diem

Tykkään saunoa aamulla, sillä usein illalla olen niin väsynyt, etten jaksa saunaan. Sitä vastoin aamusaunassa saa joskus huimia ideoita päivän varalle, kuten tänään. Saunan ikkunasta näkyi talvinen metsä ja ajatukset lähtivät löylytellessä kuin varkain omille laduilleen.
Pehmeät, miedot löylyt ja niin koivulta tuoksuva vasta sävyttivät saunomista. Shihhh - sihahti kiuas ja vasta läiskähteli pitkin pintaa. Oikein mukavaa, varsinkaan kun vastasta ei irronnut yhtä ainokaista lehteä, vaikka sillä saunottiin jo toinen kerta. Oikealla ajalla, oikein säilytetty, oikein haudutettu vasta on sellainen, joka todellakaan ei roskaa. Pari saunavastaa tuli ostettua torilta ennen joulua ja ohjeet annettiin kaupan päälle.

 Oli tulossa aurinkopäivä ja minä ehdotin siitä retkipäivää. Pitäisi ehtiä kokemaan Lapin kaamosta edes hitusen sen viime hetkillä, sillä aurinko on noussut Utsjoella eilen ensimmäisen kerran horisontin yläpuolelle sitten marraskuun lopun sinne painuttuaan.

Siis carpe diem! Suit sait tarpeelliset tavarat kassiin ja matkaan.  Kotona pakkasta oli -30.8, joten ei voi lähteä puita ajamaan, ei suksille, eipä juuri kävelemäänkään, joten parasta lähteä kokemaan jotakin uutta.
Huikea valoilmiö saatteli matkaan. Keskellä päivää aurinko oli melkein taivaan kokoinen ja vastavaloon melkein sokaisi.

Pimeä tuli kolmen aikaan ja kuudelta oltiin ensimmäisessä etapissa. Mielenkiintoista nähdä, milloin aurinko aamulla kiipeää ylös, vai jääkö nukkumaan. Vielä ei ole tietoa, mistä lopulta löytää itsensä huomenna. Se jää nähtäväksi.

Tummuva taivas

Mikä aurinkopäivä tänään onkaan ollut ja taivaalla niin huikeat värit. Sinisen hetken osittain jo häipyessä taivaanranta pohjoisen puolella värittyi voimakkaan violetiksi. Niin vahvaa violettia en muista koskaan aiemmin nähneeni. Pakkanen ehkä osaltaan sävytti sitä, sillä asteita oli -24. Kiristynyt vielä pimeän tullen, sillä nyt on -26. Ihan napakkka sää kuvata violettia taivasta. Sormetkin alkoi näyttää violetilta.

Kuvia laitellessa unohduin välillä katsomaan ikkunasta tummuvaa taivasta ja Kärryn lakea. Sitten syntyi runonen.

Talviset tuiskut

tunturien,

tummuva taivas,

tähtien tuikkeet

tuttuja taivaltajalle.

Tukassa tuiverrus tuulen,

 tuskin turhia tarinoi.

Tiettömät tiet,

tuskaiset taipaleet,

taakkana tarpeetonta.

Tuolloin tuohuksen tohina,

tulenliekkien taika

tuovat tunnelman

tupaseen.

Taivas vaihtaa värejä

Ei ole pohjoisen porstuan talvisydän väritön. Tänään saatiin nauttia taivaalle syntyneistä väreistä auringon paistaessa ohuen pilviharson läpi.

Lähdin lumikengillä syvemmälle lumiseen metsään kuvaamaan tykkyä ja taivasta. Suurta apua lumikengistä ei kuitenkaan ollut, painan ehkä liikaa niiden kantavuuteen nähden, mutta toki tyhjää paremmin niiden avulla pääsin liikkumaan.

Taivaalla vaihtui väritys oranssista melko voimakkaan keltaiseen. Ilma oli sopiva pakkaskeli, mutta tuuli teki siitä kuitenkin erityisen purevan.

 

Jäljillä

Aamu on parasta. Aamukahvia juodessa on ulkona vielä pilkkosen pimeää. Hetken päästä alkaa näyttää, ettei kovin kirkasta päivää tule. Kärryn huippukin erottuu töin tuskin juuri ja juuri. Silti on mitä parhain hiihtelyilma.

Hanki on pehmeää ja sitä on paksulti, mutta kokeilen lähteä tutkimaan löytyisikö merkkejä eläinten liikkumisista lähiympäristössä. Riemukseni näen, että jänikset ovat löytäneet niille viedyt heinätupot. Niillä on ollut suorastaan pitopöytä. Jänöjussien jälkiä risteli suuntaan jos toiseenkin ja mikä hurjinta, kohta niiden vierelle ilmestyvät ketun jäljet. Ketulla ei ole ollut kiire, niin tasaisin kävelyaskelin se on kulkenut ja paikoin niin suoraan. Jäljet ovat kuin helminauha puhtaan valkoisella hangella. Arvata vaan sopii, ovatko kettu ja jänis kohdanneet.

 
Tämä kuvan jänis on edellistalven jänöjussi. Sillä oli tapana tulla heinäaterialle pihapiiriin. Miten lie, mahtaako olla säilyttänyt henkikultansa edelleen. Viholaisia sillä ainakin on riittävästi. Lukemani ja muistiin ottamani runo tuli jäniksen jälkiä seuratessa mieleen.

Karhu, susi, ilves, näätä,

koira, kissa – yhtä päätä

henkipahaa jäniksen         

uhkaa, samoin ihminen.

Kettu kera hillerin,

huuhkaja ja kotkakin,

pöllö myös ja varis vielä

väijyy jänöjussin tiellä.

Unohtaa ei sovi haukkaa -

kaikki kalvaa jänisraukka.

(-     Runo on  vanhassa Bromanin  kirjoittamassa metsästyskäsikirjassa josta AX. Fr.Londen v.1922 on ottanut sen kirjaansa "Eräretkiltä Pohjolassa")

Muutama poro on kulkenut niin ikään suolla. Ehkä juuri "minun poroni", siis se yksilö, joka pitkin syksyä on kulkenut vielä pihan poikki ja joulun tienoolla luulinkin, että se oli Petteri Punakuono ja otettu tienestiin, kun ei enää näkynyt. Hiihtäessäni nyt katselin, miten porot olivat kuopineet  paikka paikoin lumen alta syötävää. Ei pääse vapaana oleva poro helpolla. Ei ihme, että näyttävät kevään tullen luulta ja nahalta.

Olin edennyt suon yli tonko-ojalle. Se oli osin lumen alla, tosin vuolaammissa kohden jäistä ja lumesta vapaa. Elämää siellä on, sillä tammukat nukkuvat suojaisissa poukamissaan. Toisaalta taitavat olla nyt kuitenkin hätää kärsimässä, sillä ojaan on ilmestynyt saukko jäljistä päätellen. Sillä taitaa olla siellä herkkuateriat. 

 En minä kuvaan saukon jälkiä saanut, mutta tuohon kuvaan nähden kello yhden kohdalta se on käpytellyt ja ilmeisesti pudonnut ojaan, mutta noussut ja jatkanut matkaa pudoten tai sukeltaen uudelleen.

Minä en pudonnut, vaan jatkoin hiihtelyä vanhojen heinäsarkojen päähän. Halusin käydä katsomassa, miltä tupassarat talvella näyttävät. Hassuja pallukoita, eivät siis lehmän munia, vaan ryssänpäitä, kuten täällä päin tupassaraa kutsutaan. Miltä ne teidän mielestänne näyttävät?

Saattaapa joka palleron sisällä asustaa menninkäinen tai metsätonttu tai joku....yhtään niistä en rikkonut, kiersin joka ainoan.

Sitten oli leikin aika. Koetin saada itsestäni hiihtokuvaa, mutta se oli vaikeaa. En meinannut 10 sekunnissa ehtiä syvässä lumessa suksineni sen vertaa kameran etupuolelle, että olisin enää kääntynyt.

Ulkona

Mustavalkomaanatai # 145 aihe on ULKONA. Tämä haaste on sikäli merkkihaaste, sillä se on näillä näkymin viimeinen. Kiitos Irwikissille.
Valon aika kasvaa hitusen päivä päivältä, silti on vielä kaamos ja ulkona pitkään pimeää. Roihuilla saa vähän valoa, että edes näkee pysyä pihapolulla.

 

Talviextremeä

Aamuinen ikkunamaisemani näytti suorastaan lumoavalta. Kärryn rinnettä värjäävä auringonnousu hehkutti sitä lämpimin värisävyin ja näkymä sai innostumaan ylös, ulos ja lenkille. Tosin tällä kertaa moottorikelkkailemaan. Pakkasmittarin lukemat olivat -21.2, eikä noilla lukemilla kelkkakyyti kuumaa ole, paitsi jos joutuu kaivamaan kelkkaa reilun puolen metrin pehmoisesta lumihangesta.

Parhaillaan Koillismaan tammikuu esittäytyy upeana talvena. Lunta on tullut viime aikoina paljon ja lumitöiden kanssa on päivittäiset reippailut hyvinkin tulleet tehtyä. Latujen houkutus suksille on suuri ja olen siihen houkutukseen vastannut, vaikka mielelläni hiihtelen myös umpihangessa pitkin ja poikin metsissä. Pari päivää sitten kokeilin metsäsuksen kantavuutta paksussa ja erittäin pehmeässä hangessa, mutta harmikseni havaitsin, että liikaa upotti ja käännyin vähän matkaa edettyäni takaisin. Olin mamelo! Totesin, että parempi hiihtää ladulla tai vaikkapa moottorikelkailla. Seuraava kiinnostava seikka - olisiko kukaan rohjennut vielä joesta yli? Rannassa näki, että ylitetty oli, joten menoksi. Kaempaa näkyy vapaana virtaava koski, mutta suvannossa jää on vahvaa.

Reitti kulkee lumisen metsän halki. Puut kaartuvat holveina yläpuolella. Koivut ovat saaneet uuden pehmeän lumikuorrutuksen, ne kimaltelevat kilpaa vitivalkean hangen kanssa. Havupuiden tykky näyttää kasvaneen paikoin todella mittavaksi. Itä-pohjoisen taivas hohtaa rosan ja sinisen sävyissä, kun taas toisella puolen taivasta silmiä hivelevät vahva oranssi ja kellertävän oranssi. Kuvaamisen kanssa en onnistunut, sillä sormet tekevät tenän ja luovutan muutamaan kuvaan.

Pikkuisen autiotuvan pihapiirissä vallitsee ääretön rauha ja hiljaisuus.(Tietysti sen jälkeen, kun moottorikelkka hiljeni.) Päivä on vielä kovin lyhyt ja valoisan muutama tunti alkaa ip:llä vaihtua yllättävän sukkelasti hämäräksi.

Lukittu on, mutta juuri tuosta "hotellista" ehdotuksestani varattiin sviitti päivän päästä olevalle merkkipäivälle. Saattaa olla kylmät puitteet, mutta toivoa sopii, että vanhakin rakkaus lämmittää. Neljäkymmentä vuotta sitten seisoin kotini olohuoneessa papin edessä ja hyvin pienen seurakunnan todistaessa vihkimistä. Silloin satoi pakkaslunta. Oli iltapäivä ja sen hento sininen hämärä. Minä olin juuri mennyt naimisiin.
Tässä sitä sitten ollaan, mihin on tultu. Eli kalareissu on tiedossa ja yöpyminen autiotuvassa. Kiinnosti vain ajella tsekkaamassa, miten tuonne "hotellille" pääsee. Toivottavasti ei ihan sikakova pakkanen ilmaantuisi suunnitelmia sekottamaan. Tänään nipisteli vähän varpaita ja nenänpäätä paluumatkalla. Silti olin ihastuksissani lumimetsästä, joka esittäytyi kelkan valokiilassa niin salaperäisenä.

Sairaalan seinältä muutamia vuosia sitten lukemani runo puhutti. Se innoitti minua kirjoittamaan runoa muistellen ja mukaellen tähän tapaan.

 Kun olen vanha,

haluatko ottaa ryppyisen 

käteni käteesi?

Jaksatko olla minulle hellä?

Koetan hyväksyä,

että vääjäämättä

 luopumisen aika 

lähenee.

Hetkeä pitempään en muista,

mitä juuri sanoit,

aina en sitä edes kuule,

eivätkä minun sanani 

ole ajoin lainkaan

ymmärrettäviä.

Kuitenkin - 

jaksatko silti kuunnella minua?

Verenkiertohäiriöni saavat

askeleeni niin epävarmoiksi, 

että horjahtelen.

Annatko kätesi turvaksi?

Silmieni näkö heikkenee.

Tulee ehkä se kerta,

etten tunne sinuakaan.

Kysyn arastellen:

- Jaksatko rakastaa minua vielä,

kun vanhuus on riisunut

minut alastomaksi?

Olenko vielä silloinkin 

sinulle rakas?