Marraskuista luppoaikaa

Alkuviikon talvimaisema ihastutti. Pakkaslumi pöllysi hieman, mutta hiljaisen liikenteen takia ei haitaksi asti. 

Minusta tuntuu, että juurrun yhä vain syvemmin näihin maisemiin. Ne ikään kuin ovat alkaneet kertoa minulle salaisuuksiaan. 

Mutkat ja suorat ovat tulleet tutuiksi. Minulla on jopa nimikkopuita, joita kuvaan yhtä lailla syksyn väreissä, talven tykkylumisina, kuin alastomina keväällä ennen hiirenkorvia, sekä niiden kanssa.

En jätä poroja kuvaamatta. 

Niitä on vielä vapaana kaivamassa ruokaa lumen alta. Kaikkia ei ole haluttanut siirtyä aitauksiin, vaikka siellä syötävän saisi valmiina eteensä. Vapaus on vapautta, porollekin, vaikka vaarallista, kun seikkailevat pimeän aikaan maantiellä. 

Elämä on matka, jolta ei palata. Samanlainen matka poroille, kun minullekin.

Tuon maanantain aurinkopäivän jälkeen mollukka pakeni piiloon, eikä ole edes piipahtanut näkysällä.

Parhaillaan ilma on sakeanaan suuria lumihiutaleita, jotka tuiskun kanssa päätyvät maahan. 

Liiskautuvat ikkunaruutuun ja saavat maailman ikkunan molemmilla puolilla entistä harmaammaksi. Sähkövaloa please. 

Parasta napsauttaa päälle, mikäli mielii jotakin tähdellisempää puuhata. Metsätyöt joutavat jäädä seuraavaan kertaan ja rukkaset otin pinon päältä tupaan kuivumaan.

Päädyn lupon pitoon. Joutilaisuus on ihan parasta ja tunnen siihen houkutusta. Eikä minun tekemättömäni karkaa. Edestä ne löydän.

Siirryn ajatuksissani kuvan sillalle. Vaikkei aina onnistu rakentaa sanoiksi sitä, mitä liikkuu mielessä, niin marraskuu inspiroi jälleen. 

Marraskuu meneillään,

minä meditoin.

Muutun muukalaiseksi

muille,

mykäksi maailmalle.

Muutun miettimään

mieleni möykkyjä.

Mistä melankolinen

mielenlaatuni muodostuu?

Mitallisesta 

murheen mausteita?

Myrkyllisistä määristä

mökötystä?

Mahdotonta minun

moista määritellä.

Lupsakan puoleisia marraskuun viimeisiä päiviä teille, hyvät lukijani. Pian on marraskuu selätetty.

Hiljainen Karsikonperä

Aamulla ikkunan takana olisi pelkkää mustaa ilman lyhtyjä. 

Vasta valjetessa puut alkavat piirtyä siniharmaata taivasta vasten. Värisävyt elävät tuntien kuluessa, mutta pysyvät sinnikkäästi rajattuina mustaan ja harmaaseen, kuten niin monena marraskuun aamuna tässä kaamoksen syleilyssä.

Ei tule sinistä hetkeä, ei oranssia taivaanrannalle. Tuskin  myöskään illan sinistä, sinipunaakaan, mutta jaksan odottaa. Jonakin aamuna  mustan ikkunan takaa näkyy auringon yritykset kavuta Kärryvaaran takaa näkyviin  ja silloin on värejä. Silloin minä niitä myös mökin hämärissä aamukahvitellessa ihailen.... tai kipaisen jopa suolle odotettua ihmettä kuvaamaan.

Karsikonperälle eivät rajut lumisateet ulottuneet. Kuitenkin on niin paljon uutta lunta, että piha kaipaisi kolaamista.

Ei kiirettä. 

Pyhäaamuna on mukava edetä hitaalla, varsinkin kun taivaalta tupruttelee kevyesti koko ajan lunta lisää. Tien päälle ei haluta.

Kuulen taustalta hiihtokisaselostusta ja katselen ulos. Lumisade tihenee.

Aamusaunassa kokeilin joogaa. Saunajoogaa. Innostuin, kun kuulin sitä kehuttavan.

Ehkä juuri joogan takia olo on edelleen hieman raukea. Käynnistymätön, mutta tuntuu hyvältä.

Tavoitteenani olisi saada lisää liikkuvuutta niveliin, kuin myös joustoa lihaksiin, että metsänraivuussa paikat kestäisivät, eivätkä kipeytyisi, vaikka hieman rajumminkin puita karsii ja raahaa pinoon.

Kirjoittamisen ajatus ja sanat katoavat mielestä tämän tästä. Katse suuntautuu usein tähyilemään Kärryn huippua. Se pysyy piilossa. 

Tähtiä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Sen sijaan luin Elsi Komun kirjan  - Tähtien tällä, tuolla puolen.

Kirjailija antaa ajatuksen vaeltaa  vapaasti tähtien tuollekin puolen ja kuvaa jälleennäkemisen maagisia hetkiä, Hän toivottaa lukuiloa allaolevalla P.Mustapään runolla.

"Sen, jonka saimme,
tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on."
         - P. Mustapää-

Käsiala

Kaunis käsiala on taidetta.
Ennen koulussa opeteltiin kaunokirjoitusta. Muistan niin elävästi pulpetin mustepullokolossa mustepullon, irtoteräisen mustekynän ja sen terän itsetehdyn pyyhkimen. Auta armias, kun sattui vahonko. Tuli suttua ja sotkua. Että muste osasikin olla niin leviävää ja tahraavaa.

Kehitys on kulkenut noista ajoista. Harva osaa enää kaunoa, eikä sitä enää opetetakkaan. Minusta se on sääli, sillä kaunon koukerot opettivat myös käden taitoa.  En sitä itsekään enää osaa, vaikka numero oli todistuksessa 10. Nyt syntyy vain harakanvarpaita, joista lukija ei tahdo saada millään selvää. Silti ihailen käsin kirjoitettuja kirjeitä ja yleensäkin käsialoja. Itse kirjoitan tietokoneella ja valitsen kulloiseenkin kirjeen kirjoitushetkeen sopivan fontin.

Enää ei lähestytä kynällä ja paperilla rakastettua. Useimmin vain s-postia ja tekstaria tai facebookia.
Vuonna 1907 kirjoitettu rakkauskirje alkaa -"Rakas Iidani. Terve, terve kynällä kun en ylety kätellä van yhtä rakasti kuin kätestä..." Ja lopussa lukee "voi hyvin sitä toivoo rakaasi"

Käsiala muuttuu, jopa vallan mahdottomasti, jos kirjoittaa harvoin. Kotisivuja kirjoittaessa sinikantiseen ruutuvihkoon huomasin, että harjoitus tekee hyvää. Ei tosin ihmeisiin pysty.

Valokuvatorstain haaste 385 on fontti. Lipesin hieman asiasta. Läheltä liippaa kuitenkin. Nykyään voi jo oman käsialansa saada jollain ohjelmalla fontiksi.

Minun ei kannata ruveta suunnittelemaan omaa fonttia käsialastani. Eihän?

Hämärän aikaan.

Hämärtää.
Ei päivä vielä pitkällä ole, mutta iltahämy alkaa laskeutua. Kynttilän valo ei enää riitä näkemään silmukoita oikein. Tahtoo tulla virheitä.

Ulkona on aamupäivän lumisade muuttunut tihkuksi. Kaikki hentoiset lumensydämet muutumassa vesipisaroiksi. Tarrautumassa jokaiseen näkyvään heinänkorteen, varpuun, havupuun neulaseen.
Kärryvaaran huippua hyväilee harmaa pilvimassa. Usva asuu matalalla.

Sininen hämärä ei tule tänä iltana. Lintulauta hiljenee, kun linnut etsivät hyvissä ajoin pimeän suojaa. Oraviakaan ei näy, vaikka äsken vielä viisi vekkulia rähinöi täyttä päätä.

Minun tukkani tuoksuu savulle. Ei paha, mutta ei niin hyvä, mitä tervaksen savu. Aamupäivällä poltetuista pajuista tämä tuoksu tai haju on peräisin Viimeistään saunareissulla se häviää. Nautinto ropsutella lihaksiaan omatekemällään saunavastalla.
Mukavaa, lempeää, rentouttavaa.

Vastoja tuli tehtyä kesällä täysi tusina. Kalenterin ja vanhan kansan perimätiedon mukaan jopa oikeaan aikaan. "Vastojen tekopäivät lasketaan allakan mustasta kuusta eli 7-9 päivää kuun syntymästä. Kun tällöin tekee vastat, niin lehdet eivät irtoa, vaikka vastalla kylpisi useitakin kertoja."

Pimeä tulee.
Nopeasti se voittaa hämärän ja napsautan huoneeseen valot. Ajatus pysähtyy joulukuuseen. Muuten en ole vielä jouluisia pohtinut, mutta kuusi pitää käydä hakamassa, mitä pikimmin. Maassa ei ole routaa, joten sen saa pystytettyä pihaan helposti. Uusi (musta) kuu syntyy huomenna ja siitä alkaa kasvava kuu. Olisi hyvä aika"istuttaa" parin metrin korkuinen pihakuusi, jotta se pitäisi neulasensa pitkään. Kuusen valinta on aina vaikeaa.

Kerran olen käynyt jo kuiskuttelemassa kuvan kuuselle, mitä mieltä se olisi joulukuusen "virasta". Kuusen tulevaisuus hakkuualueeksi merkityllä alueella ei ole ruusuinen. Ilmeisesti joku metsöätyökone murskaa sen kasvumahdollisuudet varsin pian.

Vanhan kansan viisaus on, ettei marraskuun talvi kestä, mutta lokakuulla ja joulukuulla tullut kylläkin. Nähtäväksi jää.
Alla oleva kuva on kaksi päivää vanha. Tänään maisema oli koristautunut valkoiseen.

Marraskuu selätys meneillään

Marraskuu on lähtenyt vaudikkaasti etenemään.
Minunkin osaltani. Vaikka ensilumi suli, ei marraskuu ole saanut ainakaan toistaiseksi harmaita kasvoja. Kuura on koristellut luontoa. Harvoina päivinä sää on jaksanut lämmetä edes plussan puolelle. Tänään odotin näkeväni jopa lumensydämiä, sillä niin kipakasti kylmä nipisteli poskipäitä.

Häikäisevän kirkas auringonpaiste sai silmät sisristelemään. Heleämpää oli kuin konsanaan kesäkuulla.

Nyt selätän marraskuuta samoin eväin, kuin vuosi sitten. Aamupäivän ohjelmana on reilu pari tuntia töitä metsässä. Toinen rupeama myöhemmin päivällä sen mukaan, mitä kroppa tykkää. Onnekseni se on ruvennut vaatimaan tätä aktiviteettiä. Se haluaa lisää loistavaa hyötyliikuntaa.

Paitsi, että peltosarkojen ojanpenkat siistiytyvät vallatomiksi äityneistä pajuista, myös vanhojen piikkilankojen repiminen pois maastosta tuntuu mielekkäältä. Viime syksyn urakointi tällä saralla saa siis jatkoa. Iso kieppi piikkilankaa roikkuu taas koivunoksassa. Vuosi sitten ajattelin värkätä siitä jotain, mutta käyttökelvotonta kamaa on. Taivuttaessa napsahtaa helposti poikki, eikä ihme, kun on ollut säiden kun säiden armoilla ja osaksi maassa ainakin 20 vuotta.

Ennen piikkilanka-aita oli tavallinen, mikäli mieli saada karjansa pysymään määrätyllä alueella tai vaihtoehtoisesti piikkilanka-aidattujen peltojen ulkopuolella. Se oli aikaa ennen sähköisiä paimenia.
Eläimet niihin repivät itseään. Minäkin olen kerran kalareissulla kompastunut piilopiikkilankaan ja saanut saappaani rikki.

Ei marraskuu pelkää ahkeroimista ole. Huvia myös. Ja sitä tarjoaa askartelu. En minä siellä aina saa mitään aikaan, mutta mukavaa on katsella, mitä toiset tekevät. Tosin unisiepparin rakentelin valmiiksi, sillä se tuntui niin omanlaiselta jutulta.

Neuletyöt ovat parasta. Kynttilään tuli ja kutimet esille. Silmiä lepuuttaessa voi katsella hetken sinistä hämärää juuri aavistuksen ennen pimeän laskeutumista, Sukkaa ja lapasta syntyy ja niille löytyy aina tarvitsijoita. Taannoin kävi köpelösti, kun raitasukkien lanka loppui. Myös toinen väri. Sukantarvitsija joutuu valitsemaan neljästä erilaisesta sukasta parin.  Tavallaan piristävää mokoma lankojen loppuminen. Ei onnistunut harakallakaan syöksy sinne, mihin aikoi.

Marraskuu sai riimittelemään. Mihinkä sitä riimi-innostaan pääsee, parasta tehdä sitten marraskuuriimi.

Miksi manata

marraskuuta?

Mukavampi 

mietiskellä mieleisiä.

Myötätuulen

melodia metsässä

minimoi murheet,

muuttaa mälsän

mukavammaksi.

Matkaan mars.

Metsästämään

marraskuun maagisuus,

minkä moni-ilmeinen metsä

mahdollistaa.

Mukaan myös mokkaa. Mahdollisesti mansikkaleivos, makeisiakin!

p.s marraskuun selätys on idis Lepikseltä