M niin kuin marraskuu

Lepis jälleen selättää marraskuuta. Vauhdilla tämä vuoden toiseksi viimeinen kuukausi on mennyt jo liki puoliväliin. Alkupuoli kuusta on ollut vuosikausiin kauneinta marraskuuta.  Jotkut päivät aurinkoisia, jotkut vähemmän aurinkoisia.

Muistuu mieleen

muutama muisto marraskuulta.

Maanantaina mahtava meno mäessä,

mahalasku männikköön mustelmineen.

Mieli maassa manaillen marssin maaliin

Myös mitali mitätöitiin.

Maastohiihto muutettiin melontakisaksi,

mutta mönkään meni merisairauden

muutettua menosuunnan.

Matkapuhelin murjoutui mukuloiden mukana

melskatessa.

Mätkyistäkin mielipahaa, 

myös mokomista möhläyksistä migreeni,

Marraskuu, 

muuten mukava menettämättä mitenkään

makuaan.  .

Mustavalkoista pehmeyttä

Hämärtää, vaikka päivä on vasta puolessa.

On marraskuun toiseksi viimeinen päivä ja minä hiihdän hiljalleen kohti jokea. Maisema esittäyty mustavalkoisena. Rauhallisena. Hiljaisena. Kauniina.

Lumella näkyy monenlaisia jälkiä. 

Seuraan hetken jäniksen jättämiä, jotka saavat seurakseen ketun tassujen painallukset. Jänis edellä kettu perässään. Kovin pitkälle en ruvennut seuraamaan. Miten lienee tuossa kuviossa käynyt?

Poroja on ollut liikkeellä.
Paikoin poron kopara on kaivanut lunta ja löytänyt suuhunsa jotain. 

Myös hirvi on ollut matkalla jonnekin tai jostain pois. Näköjään välttänyt metsästäjien pyssyt.

 Nyt minä olen vuorostani suksilla jälkiä jättämässä.

Piskuinen Myllyoja on jäässä, mutta heikossa jäässä. 

Heiveröistä siltaa pitkin se on ylitettävä. Nakkaan sukset etukäteen toiselle puolen, kuten aina. Sitten juolahtaa mieleen. jos silta ei kestäisikään ja sukset on väärällä puolen?

Kyllä se kesti.

Joelta kuuluu kosken vaimea kohina.

Muutaman päivän yhtämittainen pakkasjakso ei sitä hyydytä, vaan on saanut sen kutomaan jääpitsiä pitkin vedenrajaa.

Suo on unitilassa.
Pysähdyn katselemaan ja kuuntelemaan.
Pehmeä utuinen harmaus on levinnyt kaiken yllä.  On hiiskumaton hiljaisuus. Yksikään lintu ei ole liikkeellä. Ei ripsahduksia, ei rapsahduksia. Tuulikin on muualla. Tuntuu, etten itsekään voi ruveta kääntämään suksiani ja rikkomaan hetken lumousta.

Mikä tunnelma.
Se tarjoaa kaikille aistille jotain.
Jokainen puu ja vaivaiskoivut ovat kauniisti koriteltuina. Valkoista harteillaan, eikä marraskuu näytä harmaana päivänäkään ankealta.

Tämmöinen pysähtynyt hetki on herkkua.
Hiljaisuus, kun ei kuule mitään muuta, vain oman hieman tihentyneen hengityksensä, on nautinto.
Ajatukset ovat kyllä vikkelästi liikkeellä. Ne rakentavat kaikesta näkemästään sanoja. Ravaavat suon laidalta toiselle. Väliin taivaalle. Taas alemmaksi metsän rajaan etsimään, eikö Kärryvaara tosiaankaan piirry taivaanrannalle.

Käännyn kotiin päin ja tiedän, että pimeä ehtii ennen minua. Ei se haittaa, sillä reitti on tuttu.

Marraskuu on selättynyt. Enää huominen  ja alkaa joulukuu.

Eilen tuli Lepikseltä Marraskuun selättäjä- plakaatti. Kiitos.

Aamutaivas

Marraskuinen auringonnousu parhaimmillaan värien juhlaa.

Koillismaalla talventulo on ollut ja näyttää jatkuvankin lempeänä. Hiljalleen silloin tällöin on satanut pakkaslunta, ei vielä lumitöihin asti. Yöllä on pakkasta enemmän, päivällä hieman vähemmän. 

Marraskuun selätys on suorastaan nautinnollista, kuten tänäaamuna. 

Marraskuun selätystähän tämä. Idis Lepikseltä.

Malja marraskuulle

Malja marraskuulle?

Masennuksen marinat,

matalat mollisoinnut menkööt menojaan.

Muutetaan marraskuu miellyttäväksi.

Mennään metsään,

mahdollisesti mökkeilemään.

Matkataan mielimaisemaan

myötätuulessa,

myrskykin musisoi.

Mustanpuhuva marraskuun myytti

menettää mahtinsa.

Malja marraskuulle!

Menossa marraskuun selätys.. Lepikseltä aiheesta enemmän.

Marraskuista luppoaikaa

Alkuviikon talvimaisema ihastutti. Pakkaslumi pöllysi hieman, mutta hiljaisen liikenteen takia ei haitaksi asti. 

Minusta tuntuu, että juurrun yhä vain syvemmin näihin maisemiin. Ne ikään kuin ovat alkaneet kertoa minulle salaisuuksiaan. 

Mutkat ja suorat ovat tulleet tutuiksi. Minulla on jopa nimikkopuita, joita kuvaan yhtä lailla syksyn väreissä, talven tykkylumisina, kuin alastomina keväällä ennen hiirenkorvia, sekä niiden kanssa.

En jätä poroja kuvaamatta. 

Niitä on vielä vapaana kaivamassa ruokaa lumen alta. Kaikkia ei ole haluttanut siirtyä aitauksiin, vaikka siellä syötävän saisi valmiina eteensä. Vapaus on vapautta, porollekin, vaikka vaarallista, kun seikkailevat pimeän aikaan maantiellä. 

Elämä on matka, jolta ei palata. Samanlainen matka poroille, kun minullekin.

Tuon maanantain aurinkopäivän jälkeen mollukka pakeni piiloon, eikä ole edes piipahtanut näkysällä.

Parhaillaan ilma on sakeanaan suuria lumihiutaleita, jotka tuiskun kanssa päätyvät maahan. 

Liiskautuvat ikkunaruutuun ja saavat maailman ikkunan molemmilla puolilla entistä harmaammaksi. Sähkövaloa please. 

Parasta napsauttaa päälle, mikäli mielii jotakin tähdellisempää puuhata. Metsätyöt joutavat jäädä seuraavaan kertaan ja rukkaset otin pinon päältä tupaan kuivumaan.

Päädyn lupon pitoon. Joutilaisuus on ihan parasta ja tunnen siihen houkutusta. Eikä minun tekemättömäni karkaa. Edestä ne löydän.

Siirryn ajatuksissani kuvan sillalle. Vaikkei aina onnistu rakentaa sanoiksi sitä, mitä liikkuu mielessä, niin marraskuu inspiroi jälleen. 

Marraskuu meneillään,

minä meditoin.

Muutun muukalaiseksi

muille,

mykäksi maailmalle.

Muutun miettimään

mieleni möykkyjä.

Mistä melankolinen

mielenlaatuni muodostuu?

Mitallisesta 

murheen mausteita?

Myrkyllisistä määristä

mökötystä?

Mahdotonta minun

moista määritellä.

Lupsakan puoleisia marraskuun viimeisiä päiviä teille, hyvät lukijani. Pian on marraskuu selätetty.

Hämärän aikaan.

Hämärtää.
Ei päivä vielä pitkällä ole, mutta iltahämy alkaa laskeutua. Kynttilän valo ei enää riitä näkemään silmukoita oikein. Tahtoo tulla virheitä.

Ulkona on aamupäivän lumisade muuttunut tihkuksi. Kaikki hentoiset lumensydämet muutumassa vesipisaroiksi. Tarrautumassa jokaiseen näkyvään heinänkorteen, varpuun, havupuun neulaseen.
Kärryvaaran huippua hyväilee harmaa pilvimassa. Usva asuu matalalla.

Sininen hämärä ei tule tänä iltana. Lintulauta hiljenee, kun linnut etsivät hyvissä ajoin pimeän suojaa. Oraviakaan ei näy, vaikka äsken vielä viisi vekkulia rähinöi täyttä päätä.

Minun tukkani tuoksuu savulle. Ei paha, mutta ei niin hyvä, mitä tervaksen savu. Aamupäivällä poltetuista pajuista tämä tuoksu tai haju on peräisin Viimeistään saunareissulla se häviää. Nautinto ropsutella lihaksiaan omatekemällään saunavastalla.
Mukavaa, lempeää, rentouttavaa.

Vastoja tuli tehtyä kesällä täysi tusina. Kalenterin ja vanhan kansan perimätiedon mukaan jopa oikeaan aikaan. "Vastojen tekopäivät lasketaan allakan mustasta kuusta eli 7-9 päivää kuun syntymästä. Kun tällöin tekee vastat, niin lehdet eivät irtoa, vaikka vastalla kylpisi useitakin kertoja."

Pimeä tulee.
Nopeasti se voittaa hämärän ja napsautan huoneeseen valot. Ajatus pysähtyy joulukuuseen. Muuten en ole vielä jouluisia pohtinut, mutta kuusi pitää käydä hakamassa, mitä pikimmin. Maassa ei ole routaa, joten sen saa pystytettyä pihaan helposti. Uusi (musta) kuu syntyy huomenna ja siitä alkaa kasvava kuu. Olisi hyvä aika"istuttaa" parin metrin korkuinen pihakuusi, jotta se pitäisi neulasensa pitkään. Kuusen valinta on aina vaikeaa.

Kerran olen käynyt jo kuiskuttelemassa kuvan kuuselle, mitä mieltä se olisi joulukuusen "virasta". Kuusen tulevaisuus hakkuualueeksi merkityllä alueella ei ole ruusuinen. Ilmeisesti joku metsöätyökone murskaa sen kasvumahdollisuudet varsin pian.

Vanhan kansan viisaus on, ettei marraskuun talvi kestä, mutta lokakuulla ja joulukuulla tullut kylläkin. Nähtäväksi jää.
Alla oleva kuva on kaksi päivää vanha. Tänään maisema oli koristautunut valkoiseen.

Lyhyen päivän aikaa

Marraskuu ei ole hitaillut, vaan on kohta loppu. Minä uskon, ettei viimeisenkään viikon selätys tuota ongelmia. Talvi sen sijaan hitailee. Ei tunnu tietävän tullako, vai ei.
Kyllä Karsikonperällä silti talviselta näyttää, kun maassa on hento lumikerros ja useampana päivänä muutama pakkasaste. Rohkeimmat retkiluistelevat jo pitkin järvien selkiä. En minä, en osaa edes luistella. Kohta otan sukset esille.

Harmaa on ollut useamman päivän väritys. Pikantin värilisän siihen ovat antaneet oksasaksieni oranssinkeltaiset kahvat. Hyvä niin. Ovat olleet helppo löytää, kun huomaamattani viskaan ne milloin mihinkin. Raivausprojekti jatkuu siis draivilla. Nyt pitää ahnehtia puuhommien kanssa, kun lunta on vähän, niin metsässä liikkuminen sujuu ketterämmin.

Oletan, että porot ovat myös tyytyväisiä, kun lunta on vähän. Niiden ei tarvitse kuopia ruokaansa paksun lumen alta, vaan hamuavat keskittyneesti syötävää unohtaen rynnätä tien toiselle puolen juuri auton edestä, kuten niillä on tapana.

Päivän pituus on noin viisi tuntia. Aurinko ei siinä ajassa kovin isoa kaarta tee, vaikkei pilvisyyttä olisikaan. Minä olen ruvennut kaipaamaan sinistä hämärää, jolloin istuisin ikkunan ääressä tuijottelemassa ulos kuunnellen hiljaisuutta. On rentouttavaa seurata, miten hämäryys muuttuu huomaamatta pimeäksi.
Naps. Valot pitää sytyttää, jos aikoo jotain tehdä. Muutama neuletyö on teon alla. Tällä hetkellä villasukat on tehty ja vuorossa lapaset. Jo parina talvena olen kutonut "Domino"-lapasia. Ne sopivat mainiosti jopa rukkasten alle ja sormet kiittää.

Monta kertaa olen joutunut purkamaan, kun unohdun katselemaan ikkunasta lintuja ja oravia. Närhi ja käpytikka saivat ihka omat talipötkylänsä, etteivät tulisi aivan ikkunan taakse pikkulintujen apajille.  Isot linnut ovat niin loppasuita, että pienemmiltä tahtoi olla aina eväs loppu. Jotain oli tehtävä.  

Piikkilankaa...

Piikkilankaa ja pajuja. Niitä piisaa vanhoilla peltosaroilla. Paju ahneuksissaan valtaa kesä kesältä lisää tilaa. Jos pensaikko ei pääse levenemään, niin se kasvaa korkeutta. Sitten hontelot pitkät vesat kaatuvat ja joka silmusta alkaa työntyä uutta vesaa.
 Piikkilangalla sen sijaan menee huonommin. Harmittavasti sitä on jäänyt nyt jo lahoihin aidantolppiin ja maahan ruostumaan, vaikka paljon on kerätty pois.

Aiemmin karjan laidun rajattiin  piikkilanka-aidalla. Nyttemmin sen käyttö tässä tarkoituksessa on kielletty, mutta se oli silloin, kun ei ollut vielä sähköistä paimenpoikaa.

Minä selätän marraskuuta repimällä noin viisikymmentä vuotta sitten pystytettyjä piikkilankoja. Ruoste ei ole niitä tarpeeksi raiskannut, sivuleikkurit tarvitsen, että saan poikki. Paikoin osa langasta jää maahan, kun on niin syvälle painunut. Sinne jääköön, Siellä se ei vahingoita eläimiä, enkä minä telo siihen kinttujani. Kaipa lopulta ruostuu tarpeeksi ja hajoaa, rautaa kun on.

Työn touhussa ajatukseni vaeltavat joskus hyvinkin kaukana. Ovat siirtäneet minut välillä lapsuuteen asti. Tyttösenä oli niin vaivatonta pujahtaa kahden piikkilangan välistä pellolle ja sieltä takaisin, vaikka veräjä olisi ollut ihan vieressä. Lapsena oli lapsen kiireet. Monet naarmut sain piikeistä sääriin ja selän puolelle, Taisi kolttukin mennä palkeenkielille. Aina ei muistanut kahmaista helmoja kouraan työntyessä aidan läpi.

Nyt on riittämiin piikkilankaa askarteluun, Vielä en tiedä, mitä niistä tekisin. Pieni pala historiaa on tässä sykkyrällä koivun kylkeä vasten.

Luppopäivä

Rukkaset naulaan, kirves ja tukkisakset pinon päähän,  On luppopäivä, sunnuntai ja isänpäiväkin kaiken lisäksi.
Marraskuuta on taittunut jo reilun viikon verran, eikä huonosti ollenkaan. Useita pikku pöllikasoja on ilmestynyt hakkualueelle metsään ja vanhan pellon pientareet alkaneet vapautua pajukoistaan. Näkymät miellyttävät silmääni.
Nyt on hyvä ahkeroida, sillä olosuhteet ovat loistavat. Lunta vain nimeksi, eikä pakkasetkaan ole haitaksi olleet napakkuudestaan huolimatta. Reippaan lumentulon varalta piti laittaa merkkikepit puukasoihin. Löytyisivät  myöhemmin, kun on tarkoitus ajaa puut pihaan.
Ojan varsilta karsituista pajunoksista tulee tulenruokaa. Palavat komealla liekillä, kun vain saa syttymään. Monet raidat ovat kasvaneet puiksi, niillä aikanaan lämmittää pirttiä monta kertaa.

Luppo alkoi oikeastaan hyvissä ajoin jo eilen. Hirviporukka oli kutsunut koko kylänväen hirvipeijaisiin. Metsästäjät olivat itse valmistaneet käristyksen ja keittäneet perunat ja myös tarjoilivat ruuan. Mikä sen mieluisampaa, kun istahtaa valmiiseen pöytään ravitsemaan itsensä.

Kauppareissulla päivän päätteeksi kuvasin ties kuinka monennen kerran mielimaisemaani. Joka kerta kun se silmieni eteen avautuu, huokaan mielihyvästä. Joka kerran se on kaunis, oli mikä vuodenaika tahansa, oli ilma mikä tahansa. Joskus vain pilvet raapivat vaaroja niin matalalta, ettei maisema erotu, mutta minä tiedän, että siellä se on.

Pian olen kotona, tuolla vaarojen sylissä.

Pakkasaamu marraskuulla

Pakkasaamuna selätän marraskuuta riimitellen. Ulkona -18.3, aurinko vasta heräilemässä Kärryvaaran takana eli muutamaan tuntiin en mukavuudenhaluisena viitsi vielä savottaan lähteä. Sormia palelisi, vaikka oksat rapsahtaisivakin helpommin katki.
Yön komea kuutamo lohkaisi unestani sievoiset tunnit. Tyydyin sen vaateeseen ja nousin leipomaan, neulomaan ja runoa rustaamaan. Syntyi M- runo niin kuin marraskuu.

Minun marraskuuni

 monilla mausteilla

menettelee.

Matka metsään

muistuttaa mielentilaa.

Murheet murenevat

maisemaan,

mahtuvat menemään menojaan.

Muistelen,

myhäilen,

Mielijohteesta

muistin mukaani maitosuklaan.

Marraskuun selätystä

Jo kolmannet lumet tälle syksylle sulamassa, sillä vettä sataa roikamalla. Eilen oli vielä tämän kolmannen talvenalun lumia kolata ja aurata asti, mutta uuden aamun valjetessa tilanne on aivan toinen. Marraskuu on taistelua - tullako talvi, vaiko ei tulla. Niin tai näin, mutta minä seljätän marraskuuta Lepiksen inspiroimana teemalla -  ”Pientä puuhaa koko kuuksi”. 
 Metsänraivaus on yksi puuha. Fyysistä työtä, kunto kohoaa. Reipasta ulkonaoloa, mieli virkistyy.

Marraskuuta on kaksi päivää jo mennyt. Lähinnä lukiessa, neuloessa, makoillessa ja vesien jäätilanteita tarkistellessa. Pyhäpäiviä olivat, niin ei kovin suuria töitä viitsinyt hamuta. Ihan ehtoolla kuitenkin oli pakko tarttua vesuriin ja lähteä kaatamaan yksi pajupuska. Varsinaiselle työmaalle metsään ei viitsinyt lähteä. Arkena sinne.

Paju on sinnikäs puu. Sitä ei hevin nujerreta ja todennäköisesti keväällä tämäkin ojan penkka pellon puolella on vimmatussa vesakasvussa. Kuitenkin pajut pois-projetki on tämän hetken hupia, jonka puolimetrin hanki aikanaan pysäyttää.
Aivan Metsähallituksen mallin mukaan, kuten alla olevassa kuvassa ei Karsikonperällä tässä kohtaa hakkuita suoriteta, vähempikin riittää. Aina yhden pajupuskan kaadettua tulee kipaistua tielle katsomaan, miltä näyttää, mitkä koivut saa jäädä vankistumaan, millä männyllä olisi parhaimmat mahdollisuudet kasvaa isoksi jne.