Punainen ja musta

Valokuvatorstain 312 inspiraation lähteenä on Heidin ottama kuva, jossa pallojen värimaailma on kiehtova.

Minulla on vain pieni ripaus mustaa punaisella

ja samanmoinen ripaus punaista mustalla. 

Pieni, vikkelä ja valkoinen

Tänään ja huomenna on Birdlifen pihabongauspäivä. Ajattelin paneutua asiaan. Tiedän, etten kovin montaa lajia havaitse, vain tavallisemmat, mutta luulen, että yksilömäärien laskemissa on puuhaa, sillä lintuja pölähtää ruokintapaikoilla paljon kerralla.

Paitsi lintuja, saatan bongata pihassa tänään ja huomennakin pikkuisen, vikkelän ja valkoisen ruokailijan. Se on tullut muutaman kerran näkösälle syömään rasvaa, jota on ripustettu kuusen kylkeen. Harvoin sitä näkee, mutta nälkä tekee rohkeammaksi.

Kärppä tuo söpöläinen on. Talvisin valkoinen, vain hännänpäässä mustaa, mistä sen erottaa lumikosta.  

Jonkinlainen kauhun tasapaino lintujen ruokintapaikalla vallitsi kärpän aterioidessa. Oravat kaikkosivat nopeaan, vaikka niitä hetkeä aiemmin oli useita. Tiaisetkin varoivat menemästä lähelle kärppää, joka kenties on jo saalistanut muutaman oravan, sillä yhtäaikaa niitä ei ole ollut näkyvissä enää täyttä tusinaa, kuten myöhäissyksyllä.

Vielä pihabongaukseen palatakseni, toivoisinpa näkeväni jonkun pihapuun latvustossa sen monikymmenpäisen teeriparven, jonka näin eilen kauppareissulla. Upea näky. Koivussa oli aterioimassa ehkä kolmekymmentä, ehkä vielä enemmän teertä. Osa vaihtoi välillä paikkaa oksalta toiselle niin, että pakkaslumi pölähti. Varisevat lumikiteet säihkyivät somasti auringon helotellessa puun takaa. Auton tullessa lähemmäksi parvi katsoi paremmaksi pyrähtää lentoon, kaikki lähes yhtäaikaa. Hetkessä oli ilma sakeanaan lumisadetta ja sen hälvettyä teeret kauempana olevan koivun latvustoa koristamassa.

Pakkanen paukkuu, kuu kumottaa

Pakkanen paukahtelee hirsimökissä niin, että väliin säikähtää. Ylle pitää pukea vaatetta tuplasti, ennen kuin tarkenee nenäänsä ulos pistää. Kengän alla narisee somasti ja viima tuntuu silmänurkissa saaden silmät kiusallisesti vuotamaan. Mukavaa on silti piipahtaa välillä ulkoilmaa haistelemassa
Tämä on sydäntalvea, mutta kohta karhu jo kääntää kylkeään. Siis ne karhut kääntyvät, jotka eivät ole häiriintyneet liian leudosta ja kosteasta talvesta. Niillä on mennyt unirytmi sekaisin, kuten minulla joskus täydenkuun aikaan.

Useampana päivänä pakkasta on ollut kireimmillään -31, tänäänkin. Kylmää on, mutta tavattoman kaunista samalla. Huurteiset, vähäisessä tykyssä olevat puut sädehtivät vitivalkoisina kirkkaassa auringonpaisteessa. Aamu- ja iltataivaalla on värejä.

Upeita, houkuttelevia latujakin on paljon, mutta hiihtäjiä ei. Ei ole intoa minullakaan näillä pakkasilla hiihtämään. Odottelen vajaan parinkymmenen asteen lämpenemistä, sitten sukset suihkimaan. Mieli tekee kovasti myös pilkille kalaonnea kokeilemaan. Ahvenkeitolle olisi tilaus.
Toisaalta, nyt on passelia kuluttaa enemmän aikaa tietokoneella.

Muutaman illan olen tuijotellut kuuta ja sen lähettyvillä olevaa kirkasta tähteä. Olen yrittänyt kuvata myös niitä molempia. Tähti on Jupiter, mutta ei minun kalustollani siitä kelvollista kuvaa saa, ei Jupiterista, eikä sen neljästä kuusta sen vertaa. Täysikuu tuli sen sijaan kuvattua liki sata kertaa. Se on alastomana mollottanut, pilviverhosta ei ole ollut tietoakaan, mutta osaa kiehtoa mieltä. Olen runoillutkin joskus, miten se kiusasi varastaen yöuneni.

Kuun kelmeä valo osuu kasvoille.

Terävät varjot muodostavat

lattialle kuvioita ja pelottavat.

Kuu varasti unen,

eikä anna sitä takaisin.

Se työntyy ajatuksiin

ja valvottaa aamuun.

Sen hyytävä valo saa ihon kananlihalle.

Palelen.

Palelen enemmän.

Peittelen itseäni tiukemmin

ja käännän kylkeä.

Kuu paistaa selkääni

ja nauraa minulle.

Pitäkää itsenne lämpiminä, ettei romuskat iske. Tämä talitinttikin on pörhistänyt höyhenensä mahdollisemman lämmittäviksi. Ruokaa on linnuille ja oraville laitettu tarjolle ja paljon on vierailijoita. Myös kärppä vierailee pihassa, saattaa asua piharakennuksen alla. Kerran olen sen nähnyt, mutta viime aikoina vain jälkiä.

Kaamoksen kauneutta

Kaamos on lopuillaan ja aurinko on Lapissakin ehtinyt käväistä useampana päivänä näyttäytymässä. Hämärän aika on pidentynyt ja pikku hiljaa päivä alkaa pidentyä. Tietenkin pilvipäivinä on yleiskuva harmaan sävyissä, mutta selkeänä päivänä aamutaivas alkaa punertua enteillen auringon pikavisiittiä puolen päivän aikoihin.

Taivaan pastellisävyiset värit heijastuvat hankeen, joka sekin vivahtaa siniseen pohjois-koillisessa. Kun taas päinvastaisella suunnalla hehkuu oranssia ja punertavaa.

Keskipäivällä kuu näyttää olevan matalalla ja antaa maisemalle lisää kylmäntuntua. Kylmää todella on, sillä mittarissa on -30.

Maisema kuin maalaus, paitsi nuo sähköjohdot, tosin niihinkin taiteilija on sivellyt valkoisen harson peitteeksi.

Sukset pysyivät paketissa ja paketti Savottakahvilan seinustalla. Ei tullut intoa laduille, vaikka ne niin houkuttelevilta näyttivätkin. Myös ennustettua revontulien leiskuntaa ei näkynyt, vain aavistus, että iltayötaivaalla jotain väreili. Toisella kertaa sitten.

Tunturissa tuulee

Talven tuisku tunturilla,

tummuva taivas,

tähtien tuikkeet

tuttuja taivaltajalle.

Tuulen tuiverrus tukassa

tapaillen tanssia,

tarinoita tarjoillen

tuskin tyhjiltä tuntuvia.

Tiettömät tiet,

tuskaiset taipaleet tarpoen

toisinaan taakkana tarpeetonta.

Tunnelman tupaan

tuo tuohuksen tohina,

tulenliekkien taika.

Luvassa on säätyypin muuttuminen ja kenties aurinkokin ilmestyy hetkiseksi taivaanrannalle. Aivan pohjoisemmassakin Lapissa kaamos päättyy noin viikon päästä. Täällä Koillismaan kolkalla auringon nousun ja laskun välillä on liki 4 tuntia. Kauan aurinko on piilotellut raskaan pilviverhon takana nuokin tunnit.  

Ei ole tähtitaivastakaan aikoihin näkynyt, eikä revontulia. Jokohan tulevan viikonlopun pakastuva sää räväyttäisi taivaalle tuiketta tai värikkyyttä? 

Kahvitellen



Wondersbykaari haastoi vastailemaan kysymyksiinsä ja herkesi tarjoamaan nisukaffeetkin haastetta jatkaville. Hänen blogissaan on haasteesta enemmän. Minä vain kiitän. En kehtaa kuitenkaan ryystää hänen kahviaan ja mutustaa herkullisen näköistä nisupullaansa, kun en saa jatkettua haastettakaan, mutta innostuin kaljupääkahvia hörppiessäni vastailemaan kaari3:n kinkkisiin kysymyksiin.

1.    Mikä on sisustustyylisi?
 En todellakaan voi puhua tyylistä, kun katson kodissani ympärilleni. Askeettinen on kait parhaiten ”sisustustyyliäni” kuvaava sana. Kun istahdan ja annan katseeni kierrellä ympäri tätä pikku 54 neliön mökkiä, niin lopputuloksena totean, ettei pahaltakaan näytä, vaatimattomalta kylläkin, yleisvaikutelma on peräti kodikas.

      2.    Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
     Koko mökki on yhtä ja samaa tilaa, panostus sisustukseen on vain välttämättömät, muuta on turha edes kuvitella. Ei ole koriste-esineitä, vain kello ja lämpö- et kosteusmittarit sienällä, plus häkä- ja palovarottimet.

      
 3.    Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
 Helppoa, kuin heinänteko. 
Omatunto minulla on, mutten osaa kuvitella, mihin käyttäisin rahaa siten, että kuluttamiseni alkaisi sitä kolkutella. Syystä, että minä olen sopivasti nuuka ja siitä syystä nuuka, kun en ole raharikas.

 4.    Mihin käytät paljon rahaa? 
En käytä paljon rahaa koskaan. Asioin oikeastaan vain ruokakaupassa, enpä juuri muualla. Shoppailu ei ole minun juttuni, ei sijoittelu, ei rahapelit, ei edes lotto.

5.    Mistä onnesta unelmoit?
Unelmointini ei liippaa lähellekään sisustusta. Kaukana siitä. Olisin varmaan onneni kukkuloilla, mikäli sadan kilometrin vaelluksen pystyisin taivaltamaan Sevettijärveltä Jäämeren rannalle. Tätä  unelmaa olen elätellyt pitempään. Se ei onnistunut vielä toissa kesänä, ei viime kesäkään, mutta unelma elää ja on vahva. Olisin onnellinen saadessani pysyä terveenä, edes kutakuinkin. 

     6.    Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?

Kirpaisevaa epäonnea, kun saan väsyttämäni hauen vonkaleen melkein nostettua veneeseen tai rannalle ja siinä vaiheessa se puraisee siiman poikki vieden arvokkaimman ja ottavimman vieheeni mukanaan. Selkeää uturia se on, harmittaa, sillä olin ehtinyt nuolaista jo.

      7.    Missä asiassa olet tunnollisin?

Itse asiassa olen tunnollinen aina siinä, mihin ryhdyn ja minkä koen hyväksi. Saattaa kylläkin mennä pieleen minun ja kanssaihmisteni ajatukset siitä, mitä minä koen hyväksi ja mitä puolestaan he. Tämä kysymys ei ollutkaan enää helppoa heinäntekoa.

      8.    Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?

Inhimilliset virheet on muille helppo antaa anteeksi, mutta itselle sattunut moka korpee joskus mahottomasti, enkä pysty sitä aina hevin kuittaamaan. Viimeksi kauppareissulla laitoin ostoksia lähellä olevan asiakkaan ostoskärryihin. Samalla reissulla olin työntyä kasseineni väärään autoon. Minua harmitti, mutta olisin hyvin ymmärtänyt, jos jollekin toiselle olisi käynyt noin. Ihan pikkujuttuja.

       9.    Mikä on naisen parhain ominaisuus?

Kyllä se on sama kuin miehenkin.

      10. Mikä on miehen paras ominaisuus?

Sama kuin naisenkin. Arvostan ihmisessä luotettavuutta ja kanssaihmisten arvostamista ja huomioon ottamista.

 Olen vielä jouluisissa tunnelmissa. Iloitsen, kun saatiin uutta lunta vuoden viimeisenä päivänä tai oikeammin yöllä. Tänään tein reippaan hiihtolenkin, semmoisen hiki puserossa lenkin. Lempilatuani en vielä päässyt kiertämään, sillä joen ylitys ei innosta, kun jään päällä on liki kolmisen kymmentä senttiä vettä. Jäälyhdyt ehtivät sulaa olemattomiin. Taitaa olla parasta keksiä jotain muuta niiden tilalle, vaikkapa pullolyhdyt.
Mitenkä on tämä uutukainen vuosi lähtenyt vauhtiin teillä itse kullakin?  Toivottavasti oikein hyvin.



Pikkukuusi

Monta vuotta sitten emokuusen kävystä oli lennähtänyt siemen metsätien kuivalle sorapenkalle. Siemen oli kuitenkin itänyt ja saanut työnnettyä pikku juuriaan yhä syvemmälle ja yhä tukevammin karuun maahan. Siitä oli kasvanut kuusentaimi. Ennen pitkää Pikkukuusi sojotti jo kymmenen sentin pituisena. Se selvisi talvesta, kasvoi lisää uutena kesänä. Monta talvea ja kesää seurasivat toisiaan, kunnes Pikkukuusi alkoi näyttää kauniilta näreeltä.

Kukaan ei Pikkukuusta tiepenkalla kuitenkaan huomioinut. Edes porot eivät olleet tallanneet sitä jalkoihinsa, eikä hirvi haukannut suuhunsa, joten se jatkoi kasvamistaan yhä pidemmäksi ja kauniimmaksi. Yksinäinen Pikkukuusi ei ollut, sillä tienpenkalla kasvoi myös muita puita, joista yksikään ei ollut kasvanut kovin isoksi.

Pikkukuusi ei tykännyt kesästä. Toki auringon valosta tykkäsi ja sateen ropsautuksistakin, mutta kuivina aikoina soratien hiekkapöly oli tukehduttaa sen. Autojen pölläyttämä sakea pölykerros laskeutui sen neulasille ja paksuni kesän edetessä uhkaavasti. Pölyn alta ei juuri vihreää erottanut.  Syksy ja talvi olivat parempaa aikaa. Talvi toi kuitenkin omat huolensa, sillä latvuksessa ja oksilla liian painavaksi kertynyt lumitaakka saattoi koitua turmioksi. Raajarikko kuusia näkyi siellä täällä, eivätkä ne olleet kaunis näky. Tosin Pikkukuusikin oli osannut kasvaessaan suunnata oksansa vinosti alaspäin, joten enimmät lumet saattoivat luisua oksilta alas. Se tunsi ja tiesi oman arvonsa, kun oli sattunut kuulemaan kerran ohikulkevien marjastajien juttelua.

-         -  Onpas kaunis pieni kuusi. Vielä kun vähän kasvaa, niin kelpaisi kenelle tahansa joulukuuseksi. Tai miksei jo tuonkin kokoisena pieneen tupaan.

-         -  Todella kaunis. Muutaman vuoden päästä kynttilät oksillaan se toimittaisi yhden joulun ajan pihakuusen virkaa päätyen hellapuiksi.

- Tuskin tuo puu saa enää kovin monta vuotta kasvaa tuossa tien penkalla. Varmasti kun tietä levennetään tai ojia parannellaan, se kaadetaan. Kenties se jää kaivurin alle ja ruhjoutuu silpuksi maahan ettei kelpaa enää hakkeeksikaan.

Pikkukuusen tulevaisuus ei todellakaan näyttänyt ruusuiselta. Ensin saa nuoruuskesinään harteilleen hiekkaa ja pölyä liki tukehtuakseen ja varttuessaan sitä on uhkaamassa metsätyökoneen kita, niin kuin kuusi olisi itse kasvupaikkansa valinnut. Ei sitä ole suinkaan kukaan retuuttanut kantokassissa ja sujauttanut istutuskuokan läpi maahan jatkamaan kasvamista. Ei todellakaan, vaan se oli siemenenä alun perin lentänyt tuulen mukana emokuusen kävystä ja epäonnekseen pudonnut väärään paikkaan. Niin väärään, ettei sillä tulisi koskaan olemaan mahdollisuutta kasvaa oikein isoksi kuuseksi. Sellaiseksi, joka antaisi metsässä liikkujille sateen ja tuulen suojaa oksiensa alla. Sellaiseksi, joka kasvattaisi naavaa oksilleen ja antaisi pesäpaikan monille linnuille ja oraville. Sellaiseksi, jonka latvasta kotka tähyilisi reviiriään.

Tuli uusi syksy. Tuli ensilumi, joka tuntui Pikkukuusen oksilla hyvältä, näyttikin hyvältä. Satoi lisää lunta ja sitten oksat alkoivat taipua. Viimein koko puu vääntyi vinoon tienpenkan sortuessa.  Tässäkö koko kuusen elämä, keväästä joulun alle, vain muutamia vuosia välissä?

Ei sentään. Muuan marraskuun päivä Pikkukuusen oksilta ravisteltiin lumet ja sitä katsottiin puolelta jos toiselta. Sitä arvosteltiin, mutta lempeästi. 

Pikkukuusi sahattiin poikki ja nostettiin peräkärrylle.  Sille oli etukäteen valmistettu pihaan näköalapaikka, jossa sitä voisi ihailla portailta ja pirtin ikkunasta. Sen oksilta tuikkiva kynttilöiden valo loisi jouluista tunnelmaa koko pihapiiriin. Pikkukuusi ei sittenkään joutunut metsätyökoneen murjomaksi ja uponnut traktorin pyörien alla maahan. Hyvä näin.