Hektinen aamu

-Äkkiä, ylös! Hätäinen huuto aamuhämärissä menee viiveellä tajuntaani, mutta kuitenkin selviän sukkelasti sängystä pystyyn.

Pöllähtäneenä katselen, miten mies yrittää tukkia talouspaperilla nenänsä verenvuotoa, mutta ei se tyrehdy, pikemminkin vaan yltyy.

Kotikonstit eivät nyt tehoa. Pakko on soittaa päivystysapupalveluun ja saada apua, muuten miehen veret ovat maksoittuneita klimppejä pesuvadin verisessä paperikeitoksessa.

Vanhankansan miehellä on periaatteena, että käteistä on oltava sen verran, etteivät koirat kintuille kuse. Niinpä mies kaivaa salkustaan pari viiskymppistä. Nekin ehtivät saada hieman lisäväriä ennen housuntaskuun sujahtamista.

Taksi tulee reilun tunnin kuluttua. Kun jään yksin, istun ensin, sitten lataan porisemaan aamukahvit ja lähetän miehelle tsemppiviestin – ole reipas!

                                                                       🚕

    Krapu 46/26, sanat: salkku, verinen, viesti. Lisää tästä kirjoitushaasteesta löytyy SusuPetalin blogista.

                                                                   

Kauneus on silmänruokaa

Kauneus on silmänruokaa.

Se tuottaa mielihyvää. Sitä on meille edullisesti tarjolla, kun ja jos on mahdollista lähteä luontoon, metsään, merelle, suolle. Kaupungin vilskeestäkin löytyy kauneutta, vähättelemättä lainkaan.

Perin tuttu juttu on sanonta - kauneus on katsojan silmässä. Koemme sen kuitenkin omalla tavallamme. Siihen vaikuttaa persoonallisuus saamaan malliin, kuin - toisen roska on toisen aarre-. Makuasioitahan ne ovat tyyliin yks tykkää yhdestä, toinen toisesta ja kolmannen mielestä molemmat ihan jees.

Minulle luonto tarjoaa silmänilon lisäksi myös ravitsevaa sielunruokaa, mikä nitistää alakulon. Asettaa ikävyydet oikeisiin mittasuhteisiin.

Esim, eilen kylmissäni katselin kauan veden pärskeitä rantahiekalle.  Huokailin, miten kaunista voikaan olla marraskuussa!

                                                                              ♥

Krapu 45/26 antaa aiheeksi kauneuden, josta tulee kirjoittaa sadan sana tarina. Lisää asiasta SusuPetalin blogissa.

Jouluyön messu

 Pysähdyn kynttilöin valaistulle kujalle.  Edestäpäin kajastaa kirkon ikkunoista lämmin valo vastaanottamassa jouluyön messuväkeä.

Kävellessäni tunnen, miten hyvä olo alkaa asettua sieluni sopukoihin. Koti-ikävästä johtuva alakulo antaa periksi, eikä kielimuurista ole enää jouluilon pilaajaksi.

Kirkon portaalla joku antaa käteeni kynttilän, jonka sytytän ja jatkan etsimään istumapaikkaa.

Urut kajahtavat ja kansa veisaa -Från himlens höjd ... Tunnelma on harras useiden kynttiläkruunujen valaisemassa kirkossa.

Ennen loppuvirttä väki lähtee kiertämään kynttilöineen kirkon ympäri.  -Härlig är jorden - veisataan urkujen tumman soinnin säestämänä. Tunnekaaoksessani yritän laulaa mukana – Maa on niin kaunis.

Alkuyöstä on satanut ensilumen ja askeleeni ovat ihmeen keveät kävellessäni tyhjään asuntooni.

                                                                   🎵🎵

Krapu 44/26, aiheena on alla olevasta linkistä kuunneltu musiikki, josta saadun mielikuvan kautta sadan sanan tarina eli krapu.  SusuPetalin blogissa lisää asiasta.

https://www.youtube.com/watch?v=1wS7UQqJ1Qc&t=3s

ITE- taiteilija

-Majakkaako se mies rakentelee? Hermannilta udellaan.

Vanha mies jatkaa vastaamatta hitsaamistaan. Hän asustelee järvenrantatilalleen, joka käsittää myös salmen vastapuolisen luodon, minne pystytti kalamajan.

Ei Hermanni majakkaa rakentanut, vaan mantereen puoleiselle pihatontille lipputangon. Valmis työ muistuttaa jotenkin telimastoa, ehkä valojensa takia, jotka Hermanni napsauttaa päälle kalareissuille lähtiessään. Muuten siellä liehuu viiri.

Taitava mies veisti kivestä myös näköispatsaansa, johon jätti kuolinvuotensa avoimeksi viimeisten numeroiden kohdalta. Onhan miehen puutarhassa toki paljon muitakin luonnollisen kokoisia ja näköisiä veistoksia, lähinnä erilaisia eläimiä.

Lifestyle-media kiinnostui erakko Hermanni Sujesta vasta miehen kuoltua. Julkaistavaksi saatiin enää kokoon hyvin minimaalisesti, vain ruostunut majakka ja sammaloitunut puolivalmis patsas.

                                                                      ***

Krapu 43/26, sanat; manner, majakka, media. Tätä 100.sanan kirjoitushaastetta vetää SusuPetal. Hänen blogistaan löytyy enemmän faktaa.

 

Äppit ja QR-koodit

Amaalia raivostuu kaupan kassalla. Hän luuli ostavansa alekahvia, mutta kassalla tuli tenkka på.

 – Onko rouva ladannut puhelimeensa äppin? Kassalla kysytään.

-Minkä?  Älähtää Amaalia. -No, mobiilisovelluksen, että voin myydä alekahvin.

Sanomatta sanaakaan Amaalia kääntyy ympäri ja jättää kaupanteon kesken. Tulisieluinen nainen on tympääntynyt sieluaan myöten kaiken maailman äppeihin ja QR-koodeihin.  Ne rikkovat hänen mielestään kansalaisten tasavertaisuutta.  

Kotona Amaalia kirjoittaa paksua tekstiä paikallislehteen. Hörppii vadilta vanhaan malliin kuumaa kahvia. Läikyttää sitä harmittavasti paidalleenkin, kun kädet tärisevät yhä tapahtuneesta. -Tuokin vielä piti sattuman! Ja pyhäpaidalle!

Mies arvaa jotain tapahtuneen, hymyilee lehtensä takana, mutta ei kysy mitään, ettei saisi aikaan konfliktia.

                                                                      --------------

Krapu 42/26, sanat, tympääntynyt, vati, paksu. Tätä sadansanan krapuhaastetta vetää SusuPetal. Hänen blogissaan on lisää tietoa kraputarinan kirjoittamisesta.

Musta on mustaa

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,
janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,
illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden. 

Kirjoittaa Aaro Hellaakoski runossaan Maalari

Runoa ajatellessani kuvittelen Hellaakosken maalaavan koivunlehden keltaiseksi. Pidän keltaista yhtenä syksyn värinä, toisaalta keltaisina loistavat kevätkukkaset ovat ihastuttavia.

Repolaisen väripohdiskeluun voisin vastata lyhyesti vain - väreillä on väliä. 

Nyt tykkään laverrella.

Olenko yleistänyt, kun luulen, että pojat/miehet pitävät enemmän jostain muusta väristä kuin punaisesta? 

Kudoin kerran pojallemme punaisen villapaidan joululahjaksi. Hän ei kertaakaan pukenut sitä päälleen syystä, se oli punainen. Hyvä punainen paita se oli ja on yhä, vaikka olen sitä parsinut. Se on edelleen käytössäni. Ollut yli 40 vuotta.

Miehelläni ostatin keväällä vaaleanpunaisen paidan mustan puvun kaveriksi ristiäisiin. Näin hänen naamastaan, ettei tykännyt, mutta osti ja pukeuduttuaan siihen, huomasi itsekin, että passaa vallan hyvin,

Minun talveni on valkoinen, kesä ja metsä vihreitä, myöhäissyksy harmaa, suot ruskeita, taivas sininen. Tykkään kyllä kaikista väreistä, mutta punaisesta eniten.

Kun yö on musta, se on pikimusta. Ei väliä ovatko silmät auki vai kiinni.  Samanlaista luomien sisä-, kuin ulkopuolellakin. 

Ei yön pikimusta ole mielen pimeyttä, se on todellista. Sellaista, kun yksikään vempain ei tuiki akkua ladatessaan.  Ei surise jääkaappi, ei tuuletin, sillä talossa ei ole sähköjä, ei generaattorikaan ole toiminnassa. Akkukäyttöiset kynttilät ovat öisin ajastuksen vuoksi pimeinä.

Vaikka pilkkopimeässä silmiä miten totuttelee mustaan, ei se vaalene. Ei hahmotu oviaukko, eikä ikkuna. Täydellinen pimeys verhoaa kaiken, ei harson lailla, vaan paksusti.

Kuitenkin suljettujen silmin sisällä pääkopassaan voi "nähdä" mielikuvia, mutta ne ovat kadonneet, kun avaa silmät.

Omassa kodissani ei ole koskaan näin pimeää, mutta vajaa viikko sitten olin erämaamökillä ja oli niin upeaa kokea mustaakin mustempi yö.

Arvata voi, että hyyskään oli pikkutunneilla lähteminen. Olisipa potta! Toivoin hapuillessani yöpöydältä puhelinta, mutta en napsauttanut siihen valoa. Kättä kuljettaen sängyn reunaa myöten löysin seinän, sitten oven ja siirryin terassille etsimään kaiteet. 

Kaidepuulla kättä liu´uttaen ja jalalla tunnustellen pääsin portaiden alkuun. Seisahduin katsoakseni ympärilleni. Kaikkialla samaa mustaa. Taivas ei erotu, eivät puut, eikä järvenpinta. Mitään ääniä ei kuulu. Yösydän on mystiikkaa täynnä. Sen ihoni tuntee viileytenä.

Täydellisempää hiljaisuutta en muista aikoihin kuunnelleeni, kunnes... Juuri ennen viimeistä askelmaa, kun luulin selvinneeni portaista. Sain aikaan tömähdyksen. Hyvä, jos kuukkelit eivät pudonneet oksiltaan! 

Oletin, että oli vielä yksi askelma ja putosin vajaan kymmenen senttiä, mutta tömäysääni rikkoi pahasti hiljaisuuteen. Minun ei käynyt kuinkaan, mutta puhelimen valo oli otettava käyttöön, että löysin ajoissa puuceen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja sänkyyn pääsin takaisin kommelluksitta. mutta väriasiasta saatoin tällä tavoin eksyä. Tosin alussa lupasinkin laverrella.

Viettäkää leppoisa syksyviikonloppu!

Mystinen korpimetsä

Samaan tahtiin, mitä iltahämärä syvenee, kiirehdin kulkuani, etten eksyisi. Vuodenkierto syksyyn on pitkällä, hämärästä pimeään vain hetki. Korvessa liikkujan pitää se huomioida, ettei päätyisi metsänpeittoon ja säikähtäisi pahanpäiväisesti.

Korpimetsät muuttuvat ennen pimeää velmuiksi.  Poluille ilmestyy kuin tyhjästä lisää juuria, kantoja, kiviä, kuoppia. Puiden joukossa vilahtelee mitä eriskummallisemman muotoista näkymää, mikä valon vähetessä alkaa elää. Aina jonkun lahopölkyn takaa tai oksankolosta kurkistaa silmäpari, jonka auringon viimeinen säde paljastaa.

Kuusten naavaparrat hamuavat olkapäitäni. En huomannut ajoissa hämähäkin ansaverkkoakaan. Haroin sitä tovin naamaltani ja supisen anteeksipyynnön kutojalle.

Uskon, etten ollut yksin metsässä, vaan moni silmäpari seurasi liikkumistani, eikä kellään pahoja mielessä.

                                                                                 ♥

Krapu 41/26, kuva-aihe. Krapukirjoittamista emännöivät SusuPetal, sekä Cara

Tämän viikon aiheena on Caran valitsema alla oleva kuva 

Kuunsillan salaisuus

 

-Unissakävelijä on vauhdissa! Yöhoitaja kuiskaa kollegalleen. Naisten katseet seuraavat tilannetta.  

Vanha mies kulkee määrätietoisesti ulko-ovelle. Avaa oven, mutta jää portaalle elottomin silmin katsomaan täydenkuun valossa sädehtivää siltaa. Ilmiselvästi hopeasillan tuike houkuttelee pidemmälle. 

Äkkiä mies vilkuttaa jollekin. Vilkuttaa innokkaasti molemmin käsin. Suuret kyyneleet alkavat valua vanhuksen karkeille poskipäille. Sisimmässään hänellä on käynnissä suuri tunnemyrsky.

Hoitajat seuraavat tilannetta, jonka kokevat koskettavaksi. 

 -Katso, näkee olemattomia! Naiset supisevat. Samalla estävät miestä menemästä rantaan ja ohjaavat hänet takaisin sänkyynsä.

Vanhuksen mieli ehti kuitenkin livahtaa kuunsillalle kohtamaan hänet, joka siellä hänelle vilkutteli.

Aamulla odotetaan unissakävelijän heräämistä aamiaiselle.  Hänet löydetään myöhemmin kuolleena sängystään, hymy huulillaan.

                                                                                      ♥

Krapu 40/26, sanat: hopea, suuri, valo. Krapukirjoitushaastetta emännöin SusuPetal. Lisää faktaa löytyy hänen blogistaan.

Suunta pohjoiseen

Mikä SUUNTA ? - Kysyy reissaaja Repolainen blogissaan.

Koetan löytää vastauksia kysymyksiin, mikä minua kuljettaa/kiehtoo juuri nyt/useimmiten?

Pakosta tai vapaasta halusta? 

 

Minä olen polkureissaaja, joka etsii aina uusia polkuja. Hätätilassa tutut ja monesti kuljetut polutkin riittävät.

Mielimenojeni suunta on lähes aina metsä, tunturi ja vaarat. Kotini lähistöllä, jopa näköetäisyydellä on kaksi vaaraa. Ne ovat hyvin tutuiksi käyneet, joten pari kertaa vuodessa suuntaan hieman pohjoisemmaksi. Vaihtelun vuoksi Länsilappiin, joskus Inariin ja eniten minua kiinnostava kohde on Itäkaira selkosineen.

Oma liikkumisen tarpeeni, mieleni pakottaa minut liikkeelle, eikä se hiljene, ennen kuin olen polulla, jolla on juuria, neulasia, kiviä, sammalta, mäkiä, lätäköiden ylittämisiä. Sorastetut polut jätän listaltani pois. Ne eivät ole oikeita polkuja, vaan baanoja, vailla asfalttia. Niillä vain jalat kipeytyvät.

Ulkoiluasuni eivät ole muodikkaita, kengätkään ei goretexiä. Maastoasu on suosikkini, mutta metsästyskauden aikana valitsen värikkään takin ja päähineen. Saappaat ovat lähes poikkeuksetta kenkävalintani. Ne eivät säikähdä minkäänlaista maastoa, eikä ilmaa. Ne tukevat nilkkaa ja pohjakuvio on pidon kannalta parempi, mitä muistan vaelluskengissäni olleen. Olen varsinainen saapastelija.

Retkeni suuntautuvat usein pohjoiseen  joko syksyisin, tai syvimmän kaamoksen aikaan ja/tai keväthangille. Vaihtoehtoja löytyy. Viime vuosina kevätretket kauemmaksi ovat vähentyneet, kun lähimaastokin tarjoaa tarpeeksi minunlaiselleni suksijalle.

Nykyisin teen jo muisteluretkiä?? SE on mitä ilmeisemmin vanhuuden merkkejä. Se, että pitää käydä Pielpajärvellä yhä uudelleen tai nousta Otsamolle, kavuta Pallastunturia Vatikuruun tai Nattasten kivistä rinnettä huipulle. Syy siihen taitaa olla pikemminkin kokeilu, vieläkö minusta on moiseen rehkimiseen.

Tämän syksyn retki suuntautui Inariin, Nellimiin asti. Paitsi poluilla liikkuminen, myös erilaisiin paikkoihin tutustuminen kuuluu meidän retkiohjelmaan, kuten tällä kertaa tutustuminen Raja-Joosepin asuinpihapiiriin. Mies oli valinnut varsin viehättävän seudun asuinpaikakseen.

Vanhoja kullankaivuuretkiä muistellessamme, piti piipahtaa Kutturan tietä ja poiketa Pahaojan kultakämpälle, mutta näkymä siellä ynnä matkan varrella oli ikävänlainen. Aikanaan olen ehtinyt yöpyäkin kämpässä, nyt se oli suljettu.

Hautausmaat kuuluvat myös retkien "ohjelmistoomme". Vuorossa oli Inarin pieni hautausmaa, jossa on leposija kultakauden alun kullankaivajille, ehkä nuoremman polvenkin kaivajille. Alue on saanut nimen Pyrkyrien palsta. 

Sitten Akmeeli, aikansa pohjolan kuuluisin lovinoita. Tarinat hänestä ovat olleet pohjana, miksi minua kiinnosti nähdä hautakummut, joista johonkin hän saattaisi olla haudattu. Tai sitten ei. Todellisuudessa ehkä Akmeelin hauta on jäänyt Lokan tekojärven veden alle, mutta shamaanin tarina on mielenkiintoinen. Loveen vaipuessaan Akmeeli saattoi liikkua sutena, kalana, lintuna, tuulena jne, mutta ohraisesti kävi mahtimiehelle. Viimeisestä transsistaan hän ei herännyt, sillä vaimo oli unohtanut herätyssanat. Muisti ne vasta 30 vuoden perästä, mutta silloin oli myöhäistä.

Pielpajärven polku on jokseenkin koko 4,5 km tämän näköistä, plus nyt lisänä lätäköt ja poroportit.

Raja-Joopsepin mannulle avoin portti ja hoidettu piha.

 

 

Akmeelin hautakummuille johtavat pitkokset. Alussa näin hyvässä kunnossa, lopussa kaikkea muuta. Toki tuossa näkyvälle kumpareelle päästiin, mutta jatko oli levällään ja kohde jäi tavoittamatta.

Tämä pari ei aikonut antaa tietä. Nukkuivat seisaallaan ja katsoivat pahalla silmällä autoa, jonka täytyi pysähtyä ja hivuttautua ohi vasan takapuolikarvoja hipoen.

Neljän päivän irtiotto kotikuvioista tarjosi hienoja juttuja. Aloitin heti kotiin päästyä uuden retken suunnittelun. Se on kivaa, tuleepa sitten toteutettua tai ei, mutta pohjoiseen päin sekin varmasti suuntautuu.

Surkea retki

Harpon metsäautotieltä erkanevaa polkua. 

Etenen hitaasti pysähdellen vähän väliä ihailemaan maaston peittona olevaa värikästä varpumattoa.

Viimein seison laajan aapasuon reunassa. Polun tilalla on vain suossa kelluvia lautoja. Koetan kikkailla eteenpäin. Kuin tanssien meno ei kuitenkaan suju, vaan takkuaa.

Yks kaks vettynyt lauta muljahtaa jalan alta. Hui, horjahdan.

Jalat uppoavat suoveteen. Kävelysauvojen avulla ponnistan takaisin laudan päälle ja samalla heitän hyvästit Akmeelin kummuille.

Harmissani palaan märin saappain polulle. Varmasti lovinoita Akmeelin temppu estää pääsyni pidemmälle.

Vasta palatessa luin kieltotaulun, johon olisi pitänyt tutustua ennen suolle menoa. ”Tällä polulla liikkuminen sallittu vain luvan saaneilla”

 Hei haloo, pelkään, että tulee sanomista?

 

Krapu 39/26, sanat; pelätä, peitto, tanssia. Lisää krapukirjoittamisesta löytyy SusuPetalin blogista

Hämärän hipaisu

Aamutuulen mukana on hitunen eilisen tuoksua. 

Se katoaa kuitenkin nopeasti jättäen jälkeensä leijuvan usvan ja mätänevien sienten löyhkän. Kesä on takana. Se on hakenut sijansa hatarana haikeutena sydänalassani. 

Oikeastaan menneeseen kesään minua ei sido mikään. Ihmetelen vain, onko taivas särkynyt, kun kevät- ja kesäsateiden jatkumona ovat päivittäiset syyssateet. Olen jo unohtanut, miltä tuntuu poutapäivän henkäys paljaalla iholla, miltä paljaat varpaat nurmikolla.

Hämärän aika laskeutuu päivä päivältä aiemmin. Ei se pahalta tunnu, eikä tee sieluuni hämärää, sillä minähän pidän kaamoksesta. Viihdyn hyttysen lailla hämärän renkinä ja tykkään, kun ilta kutsuu levolle peitellen kaiken hämyiseen harsoonsa.

Syksy kotiutuu kiireen kanssa.

Krapu 38/26, aiheena  Oma valinta. Säännöt krapuiluun edelleen samat ja lisää aiheesta löytyy SusuPetalin blogissa.

Värikästä syksyä

Yötaivaan tumma sininen muuttui eilen iltayöstä nopeasti koillisen puolella vihreäksi. Joukkoon mahtui hieman lilasävyjäkin, Ne näkyivät pieninä suihkuina korkeuksia kohden.

Revontulet eivät varsinaisesti loimunneet, mutta upea näytöksen saivat taivalla kuitenkin aikaan. Tavallaan yllätys, sillä alkuillasta vielä satoi, ja muutaman tunnin sen jälkeen syttyivät ensin tähdet ja sitten värikkäät revontulet. Seulasetkin erottuvat hyvin.

Kuvasin vain ikkunan läpi, en sängystä. 

Luonto on värikäs muutenkin, ei vain yötaivas. Ruska on ollut näyttävämpi, mitä olisin uskonut joka viikkoisiin sateisiin nähden, jotka ovat olleet luokkaa 71ml, 60ml, 50ml ja nyt jo, vaikka viikkoa on vajaa puolet, 15ml ja toinen mokoma on luvassa.

Vihreääkin löytyy...

...vaikka maa, missä varpukasvit ovat peittona, on värikäs. Tämä luonnon värikkyys lähes hullaannuttaa, niin silmiä hivelevä kaunista se on katsella.

Vielä hetken lehtipuut loistavat, mutta seuraava napakka tuuli ravistelee värisateen ja puut jäävät alastomina odottamaan lumivaippaa.

Ajattelin taas lähteä kalaonneani kokeilemaan, jos ehdin sateiden välissä.

Päivystystyö

                             

Päivystyspuhelimen tunnari herättää Anrin. Tottuneena hälytyksiin hän kiirehtii leikkausosaston pesukäytävälle. On hänen vuoronsa instrumentoida.

Kyseessä on hätäpernanpoisto tuulimyllyn siivestä pudonneelle pojalle.  Sen verran Anri tietää.

Tiimi on nopeasti valmis.

Kirurgi tiedustelee veitsi kädessään – Onko verta varattu?  Paljon? Punasoluja ynnä plasmaa?

Anri seisoo sidetaitos toisessa, imulaite toisessa kädessään kirurgia vastapäätä. Salissa vallitsee pahaenteinen hiljaisuus.

Avausviilto.  

Vatsaontelo on auki. Sieltä pulppuaa paljon verta.

-Pojan verenpaine romahtaa! Anestesialääkäri kertoo ja tunnelma salissa jännittyy äärimmilleen.

Vasta kun kirurgi ilmoittaa pernan olevan pois ja vuotokin suljettu, kaikki tuntevat huojentavaa helpotusta. Lapsi todennäköisesti selviää sittenkin.

Anri alkaa kuitenkin täristä vilkaistessaan potilaan kalpeita kasvoja.

-Minun poikani!  

                                                                                    **

Krapu 37/26 , aiheena tämän viikon Krapuun on Caran Tuulimylly.

 Linkitä oma krapusi SusuPetalin blogiin. Siellä myös faktatietoa krapukirjoittamisesta.

                                                                     

Onnea on

Onnea on hyvä mielentila.

Sitä on elämän ilo, tyytyväisyys omaan olemiseen, kiitollisuus kaikesta hyvästä, jota elämä on antanut ja antaa.

 Onnelliseen elämään en tarvitse kuuta taivaalta, en liioin lottovoittoa. Onnentunteita saan pienistä asioista. Kun arkea siivittää hyvä mieli, sitä on helppo elää, eivätkä vastoinkäymisetkään tuolloin pääse vuorien korkuisiksi.

On iso onni vanhoilla ikävuosillakin liikkua omin neuvoin, muistaa asioita, kuulla ja nähdä riittävän hyvin. Mitään itsestään selvyyksiä ne eivät suinkaan kaikille ole.

Uskon, että onni vain tulee, jos on tullakseen, ei siten, että kädet ristissä odottelisi.

Mikä parasta, eletyt onnen hetket pysyvät mielessä kauniina muistoina ja helpottavat elämän vaikeiden hetkien kohtaamista.            

                                                                                    ♥ ♥

 Viikon 36/26 Krapu alkaa sanoilla -  Onnea on…. 

Krapujen kirjoittamisesta lisää SusuPetalin blogissa.

Rullapullaa ja jäätelöä

Matti vaikeroi itsesäälin syövereissä.

Miehen leuat on kiskotettu yhteen murtumien takia. Muutenkin hän näyttää olevan lähes kokovartalopaketissa. Pää on siteessä, tukikaulus kaulaa tukemassa ja jalka pitkässä kipsissä, mutta fyysinen kipu ei ole se, mikä miehen sisintä kalvaa.

Itsesyytökset tuottavat Matille suurinta tuskaa. 

Miten hän saattoikin törttöillä kaverinsa autolla ja rutata sen lopulta talon seinään. Tuli raskas ohjausvirhe, mutta millä maksaa viulut? Siinä on niin kova etappi, että se vetää mielen matalaksi.

Soseinen sairaalaruoka ei maistu, mutta muutakaan ei katkenneiden hampaiden ja leukakiskotuksen takia eteen tuoda.

-Ollapa lohduksi rullapullaa ja jäätelöä! Huokaa Matti äänekkäästi. Tosin rullapullakin pitäisi muusata.

                                                             🚗          

Viikon 35/26 krapusanat ovat tuska, etappi, jäätelö.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina, johon tulee sisältyä annetut sanat. taivuttaa niitä saa. SusuPetalin blogissa lisää tietoa tästä 

Kymmenellä kuvalla kesäni

 Valinta vain kymmenen kuvaa kesästäni oli melko rankka.  Monet kerrat vaihdoin ja näihin päädyin.

Ilahduin, kun näin toukokuun vierailullani siskoni kodin pihapuussa roikkumassa tutut tuikkupullot. Muistelin, miten vihreän ja sinisen lasin läpi hohtava valo loi tunnelmaa hämyisiin syysiltoihin.

 

Keväällä yksi veljistäni kuoli. Hautasimme hänet lapsuutemme  kotiseurakunnan kirkkomaahan.  Viikko lapsuusmaisemissa oli raskas,  se nosti monet muistot mieleen, niin kipeät kuin ihanatkin.

Keltaisia kukkia riittää pitkin kesää. Ensin voikukat, sitten rentukat, kullerot, niittyleinikit. Vanhat pellot ja kosteikot näyttivät hurmaavilta.

Hevosmuurahaiset päättivät vallata talon. Pakko meidän oli nöyrtyä niiden edessä. Meni parisen viikkoa saada aikaan jättimuurahaisilta suostumus, että katosivat metsän puolelle. 

Ei kanneta niille kaunaa, jos ei nekään meille.

Uimavedet eivät oikeastaan lämmenneet koko kesänä. Syvien lampien vesi pysyy helteelläkin kylmänä. Tänä kesänä en ole uinut montakaan kertaa, mutta tutustuin uuteen vesikasviin. Se on nuottaruoho ja sukua sinilobelialle.  Nuottaruohoa ( Lobelia dortmanna ) kasvaa monin paikoin rantavesissä.

Keväällä hentomielisenä pelastin kaupasta alehintaan kuihtuneita pelakuita. Nimesin punaiset Pelle, Pietari, Pena, Pontus, Paavo ja myöhemmin saamani vaaleanpunaisen Pipsaksi. Tunnistan vain hänet ja muita puhuttelen ollakin p-alkuisella nimellä.

Kaikki Peet voivat huonosti jatkuvan sateen takia.

 Mustikat on poimittu, samoin hillat jo niitä aiemmin. Kaikesta huolimatta oli hyvä marjakesä, sikäli kun sateiden välissä ennätti käydä poimimassa. Marjatkin ovat hyvälaatuisia. 

Soilla kulkeminen on tehnyt hyvää kuluneille jäsenilleni. Joustoa syntyy ja upotus niin syvä, että luulee olevansa juurtunut jaloistaan.

Suokasvit ovat kiinnostavia, varsinkin kihokit, joita yritin kuvata kukkavaiheessa, mutta epäonnistuin. Testasin sitten yhden kihokin ruokahalua tarjoamalla sille itseäni häiritsevän inisijän korvani juuresta. Kelpasi.

Ensi kerran hoksasin myös leväkön! Nyppäsin kasvin rahkasammaleesta ja litistin sormissani sen siemenkodat ja nenääni lemahti kloori. Uimahallia ei ole lähimainkaan.

 

On jo elokuu viimeistä kolmannesta vaille eletty ja viikossa luonto on saanut väriä. Pihlajanmarjat punaisia, koivunlehdet kellastumassa, suot hohtavat oranssia ja rapa roiskuu soratiellä entistä hurjemmin.

Maissini paleltui osittain jo kesän toisen hallayön aikana. Muutenkin jo jäivät kituliaiksi.

Minun kesäni on mahtunut monta kalaretkeä, mutta vain yksi ojalle ja sieltä sin pyydettyä ehkä elämäni komeimman tammukan. 

Jätän kymmenestä kesäkuvan sarjasta porot pois, että saan esitellä tonkoni.

Millä mielellä alatte odotella syksyn tuloa?

Kalassa Irnillä

 Jatkuva sade ja toimettomuus saivat aikaan tietoisuuden, että jotain muutaki pittää tehrä, ko ain valittaa.

Minä läksin Irnille kalaan.

Se oli pikainen päätös. Kalavehkeet, vaihtovaatteet ja hiukan evästä, muuta ei parin päivän retkelle tarvinnut pakata. Kelpuutin mieheni mukaan, kun tarvitsin autonkuljettajan, en kuitenkaan mankunut häntä soutajaksi, sillä hänen sisarensa oli lupautunut siihen.

Parituntinen ajomatka sujui ongelmitta. Perillä vaihdettiin kuulumiset kahvia ja mustikkapiirakkaa nauttien. Verkkojen laskuun en ängennyt mukaan, vaan jäin kuvaamaan rohkeita kuukkeleita, jotka olivat selvästi jo ymmärtäneet, että herkkuja on tulossa.

 

 Me naiset lähdimme illalla kaksistaan ahvenia virvelöimään.

Mukana vavat, viehelaatikot ja haavi, josta kehtasin kuitenkin olla ääneen eri mieltä, ettei sitä tarvita.

Haavi otettiin kuitenkin mukaan, mutta minkäänlaista ankkuria sen sijaan ei. 

Tuulen vire kuljetti paattia ja tämän tästä oltiin kaislikossa. Vuoroon soutaja tarttui airoihin, vuoroon minä meloin  meidät vapaimmille vesille, vaikka en meloa kunnolla osaakaan.

Ensimmäisen tunnin aikana ei vilaustakaan kaloista, ikään kuin järvi olisi kalaton tai onget ottamattomia, vaikka miten tiheään tahtiin molemmat akat vaihtoivat vieheitä. Minä mepsejä lottoihin, soutaja jigiensä kokoja, että värejä. Alettiin puhella jo kotirantaan soutamisesta.

Vihdoin tärppäsi!

Sain veneeseen ison ahvenen. Tosin en ilman soutajan avustusta haavinsa kanssa. Kaikkiaan iltavirvelöinnillä tuli neljä kookasta ahventa, enkä muuten olisi saanut yhtäkään niistä veneeseen ilman haavia. Olin täysin hakoteillä olettamuksineni Murphyn sotkeutumisesta joka asiaan.

Niin tohkeissani kuitenkin olin, etten tajunnut kuvata kaloja, ennen kuin rivakka autonkuljettajani oli perannut ne fileiksi ja työnsi fileastian kouraani saatesanoilla - nämä jääkaappiin! 

Rankkasateisen yön jälkeen koitti tyyni aamu, kun kalakaverini lähtivät verkoille.  

Verkoista tuli kaksi kertaa niin paljon ahvenia, mitä virvelilläni. Nämä kalat päätyivät kotona savustuspönttöön. 

 Vajaan viikonlopun retki oli lyhykäisyydestään huolimatta hyvin antoisa. 

Ahti antoi ahvenia runsain mitoin. On mahtavaa onnistua saamaan luomua ruokapöytään. 

Sen verran istuttiin iltaa kotanuotiolla, että vaatteisiin tarttui vahva retkeilijän parfyymi. Harvinaista herkkua se on ollutkin tänä kesänä. 

Mutta toisaalta - ei herkkua mahan täydeltä.

Porot kyläreissulla

Vieraisille tulossa komea kolmikko.

Hyvin määrätietoisesti porotrio kääntyy maantieltä pihaan. Ajattelevat ehkä pistäytyä maitohorsman kukintoja maistelemassa. Tietävät hyvin, että tämä piha tarjoaa horsmaherkkuja, mikäli pakkanen ei viime yönä vielä niitä niittänyt.

Lähellä niin oli käydä, sillä oli enää vain + 0.2 astetta aamupuolen kylmimpinä hetkinä. Ei päivälläkään kesä lämpöään suo. Pohjoisesta tuulee ja asteita on juuri ja juuri +10 päälle hiukan, vaikka reipas sadekuurokin oli aamupäivällä. Yleensä kesäsateet ovat lämpimiä, tänään ei.

Nämä komeat urokset kääntyvätkin portaalle päin, eivät menekään suoraan päätä horsmaa syömään.  Eivät edes vilkaise pihapadassa oleviin rucolasalaattiin ja sitruunamelissaan.

Saan hätäisesti ikkunan läpi muutaman kuvan ja lähden kavereita tervehtimään. Porot seisovat aivan  portaiden edessä, eivät säikähdä, kun avaan oven, mutta eivät myöskään välitä jäädä seurustelemaan kanssani.

Peräkanaa komistukset siirtyvät  metsään. Näytti hetken sille, että joukon ensimmäisellä oli aikomus nousta portaalle, mutta muutti mielensä. Havaitsi kai, ettei minulla ollut sille mitään tarjottavaa käsissäni.

On somaa nähdä porot hyvässä karvassa mahtavine sarvineen. 

Varsinkin hirvaiden sarvet ovat kasvaneet hurjaa vauhtia. Ja miksi? Vain herruudenko merkiksi ja taistelujen tuoksinaan vaatimien suosiosta? Loppuvuodesta niiden sarvet putoavat pois, vaatimet pitävät sarvensa talven yli ja pudottavat ne vasta alkukesällä. 

Ladyt ikään kuin nousevat arvoasteikossa sarvettomien urosten yläpuolelle. Hyvää akkavaltaa!

Harvoin poronsarvia kuitenkaan metsistä löytää ja kun löytää, niin usein ne ovat jo järsityt ja muutenkin huonokuntoiset.

 Joka kerta savet löydettyäni, pidän itseäni onnekkaana. Minulle ehjät poronsarvet ovat aarre. Vaikka puolikkaatkin.

Hellehattu

 

Amaalia halusi hellehatun. 

Hämmästyin, sillä olin tottunut näkemään naisen aina lippispäisenä. Kaksi lippistä vuoroon käytössä, toinen valkoinen ja toinen farkkutyylinen. Molemmat kyllä sopivat hänen tyyliinsä.

Hellehattua ei löytynyt lähiseudun kaupoista, eikä kippareilta. Muutamana iltana selattiin yhdessä Temunkin sivustoja. Hattuja sieltä löytyi, mutta ei sellaista, joka olisi miellyttänyt Amaaliaa.

Kuitenkaan ajatus hellehatusta ei jättänyt rauhaan. 

Amaalia ryhtyi etsimään netistä käsityömallia haluamalleen leveälieriselle hellehatulle, sillä hän uskoi vuorenvarmasti osaavansa tehdä sellaisen itse, jos vain löytyisi ohjeet. 

Periksi antamaton Amaalia selasi seuraavaksi kirjastossa tuntitolkulla käsityölehtiä, kunnes hatun virkkausmalli löytyi!

Perin tyytyväisenä nainen kiirehti hattulankojen, tulostetun virkkausohjeen ja rautakaupasta ostetun sopivan paksuisen pianolankarullan kanssa kotiin. Harmitti, että pianolankaa tarvitsi lieriin vain reilun metrin verran ja piti ostaa koko rulla.

Pitkän virkkaustauon jälkeen silmukoiden teko oli aluksi liki mahdotonta, mutta kun oikein paljon haluaa, sitä yrittää ja harjoittelee myös sen eteen. 

Hatusta tuli kaunis.

On ihanaa nähdä Amaalia hellehatussaan ja kesämekossaan siemailemassa jääkylmää mustikkamehua patiollaan. Hän on tyttömäinen uudessa kesätyylissään ja vinkkaa minulle silmää ja supattaa menevänsä tulevana lauantaina Hampukseen tanssimaan!!

Jään sanattomaksi, mitä ihmettä hellehattu on saanut aikaan!