Kuunsillan salaisuus

 

-Unissakävelijä on vauhdissa! Yöhoitaja kuiskaa kollegalleen. Naisten katseet seuraavat tilannetta.  

Vanha mies kulkee määrätietoisesti ulko-ovelle. Avaa oven, mutta jää portaalle elottomin silmin katsomaan täydenkuun valossa sädehtivää siltaa. Ilmiselvästi hopeasillan tuike houkuttelee pidemmälle. 

Äkkiä mies vilkuttaa jollekin. Vilkuttaa innokkaasti molemmin käsin. Suuret kyyneleet alkavat valua vanhuksen karkeille poskipäille. Sisimmässään hänellä on käynnissä suuri tunnemyrsky.

Hoitajat seuraavat tilannetta, jonka kokevat koskettavaksi. 

 -Katso, näkee olemattomia! Naiset supisevat. Samalla estävät miestä menemästä rantaan ja ohjaavat hänet takaisin sänkyynsä.

Vanhuksen mieli ehti kuitenkin livahtaa kuunsillalle kohtamaan hänet, joka siellä hänelle vilkutteli.

Aamulla odotetaan unissakävelijän heräämistä aamiaiselle.  Hänet löydetään myöhemmin kuolleena sängystään, hymy huulillaan.

                                                                                      ♥

Krapu 40/26, sanat: hopea, suuri, valo. Krapukirjoitushaastetta emännöin SusuPetal. Lisää faktaa löytyy hänen blogistaan.

Suunta pohjoiseen

Mikä SUUNTA ? - Kysyy reissaaja Repolainen blogissaan.

Koetan löytää vastauksia kysymyksiin, mikä minua kuljettaa/kiehtoo juuri nyt/useimmiten?

Pakosta tai vapaasta halusta? 

 

Minä olen polkureissaaja, joka etsii aina uusia polkuja. Hätätilassa tutut ja monesti kuljetut polutkin riittävät.

Mielimenojeni suunta on lähes aina metsä, tunturi ja vaarat. Kotini lähistöllä, jopa näköetäisyydellä on kaksi vaaraa. Ne ovat hyvin tutuiksi käyneet, joten pari kertaa vuodessa suuntaan hieman pohjoisemmaksi. Vaihtelun vuoksi Länsilappiin, joskus Inariin ja eniten minua kiinnostava kohde on Itäkaira selkosineen.

Oma liikkumisen tarpeeni, mieleni pakottaa minut liikkeelle, eikä se hiljene, ennen kuin olen polulla, jolla on juuria, neulasia, kiviä, sammalta, mäkiä, lätäköiden ylittämisiä. Sorastetut polut jätän listaltani pois. Ne eivät ole oikeita polkuja, vaan baanoja, vailla asfalttia. Niillä vain jalat kipeytyvät.

Ulkoiluasuni eivät ole muodikkaita, kengätkään ei goretexiä. Maastoasu on suosikkini, mutta metsästyskauden aikana valitsen värikkään takin ja päähineen. Saappaat ovat lähes poikkeuksetta kenkävalintani. Ne eivät säikähdä minkäänlaista maastoa, eikä ilmaa. Ne tukevat nilkkaa ja pohjakuvio on pidon kannalta parempi, mitä muistan vaelluskengissäni olleen. Olen varsinainen saapastelija.

Retkeni suuntautuvat usein pohjoiseen  joko syksyisin, tai syvimmän kaamoksen aikaan ja/tai keväthangille. Vaihtoehtoja löytyy. Viime vuosina kevätretket kauemmaksi ovat vähentyneet, kun lähimaastokin tarjoaa tarpeeksi minunlaiselleni suksijalle.

Nykyisin teen jo muisteluretkiä?? SE on mitä ilmeisemmin vanhuuden merkkejä. Se, että pitää käydä Pielpajärvellä yhä uudelleen tai nousta Otsamolle, kavuta Pallastunturia Vatikuruun tai Nattasten kivistä rinnettä huipulle. Syy siihen taitaa olla pikemminkin kokeilu, vieläkö minusta on moiseen rehkimiseen.

Tämän syksyn retki suuntautui Inariin, Nellimiin asti. Paitsi poluilla liikkuminen, myös erilaisiin paikkoihin tutustuminen kuuluu meidän retkiohjelmaan, kuten tällä kertaa tutustuminen Raja-Joosepin asuinpihapiiriin. Mies oli valinnut varsin viehättävän seudun asuinpaikakseen.

Vanhoja kullankaivuuretkiä muistellessamme, piti piipahtaa Kutturan tietä ja poiketa Pahaojan kultakämpälle, mutta näkymä siellä ynnä matkan varrella oli ikävänlainen. Aikanaan olen ehtinyt yöpyäkin kämpässä, nyt se oli suljettu.

Hautausmaat kuuluvat myös retkien "ohjelmistoomme". Vuorossa oli Inarin pieni hautausmaa, jossa on leposija kultakauden alun kullankaivajille, ehkä nuoremman polvenkin kaivajille. Alue on saanut nimen Pyrkyrien palsta. 

Sitten Akmeeli, aikansa pohjolan kuuluisin lovinoita. Tarinat hänestä ovat olleet pohjana, miksi minua kiinnosti nähdä hautakummut, joista johonkin hän saattaisi olla haudattu. Tai sitten ei. Todellisuudessa ehkä Akmeelin hauta on jäänyt Lokan tekojärven veden alle, mutta shamaanin tarina on mielenkiintoinen. Loveen vaipuessaan Akmeeli saattoi liikkua sutena, kalana, lintuna, tuulena jne, mutta ohraisesti kävi mahtimiehelle. Viimeisestä transsistaan hän ei herännyt, sillä vaimo oli unohtanut herätyssanat. Muisti ne vasta 30 vuoden perästä, mutta silloin oli myöhäistä.

Pielpajärven polku on jokseenkin koko 4,5 km tämän näköistä, plus nyt lisänä lätäköt ja poroportit.

Raja-Joopsepin mannulle avoin portti ja hoidettu piha.

 

 

Akmeelin hautakummuille johtavat pitkokset. Alussa näin hyvässä kunnossa, lopussa kaikkea muuta. Toki tuossa näkyvälle kumpareelle päästiin, mutta jatko oli levällään ja kohde jäi tavoittamatta.

Tämä pari ei aikonut antaa tietä. Nukkuivat seisaallaan ja katsoivat pahalla silmällä autoa, jonka täytyi pysähtyä ja hivuttautua ohi vasan takapuolikarvoja hipoen.

Neljän päivän irtiotto kotikuvioista tarjosi hienoja juttuja. Aloitin heti kotiin päästyä uuden retken suunnittelun. Se on kivaa, tuleepa sitten toteutettua tai ei, mutta pohjoiseen päin sekin varmasti suuntautuu.

Surkea retki

Harpon metsäautotieltä erkanevaa polkua. 

Etenen hitaasti pysähdellen vähän väliä ihailemaan maaston peittona olevaa värikästä varpumattoa.

Viimein seison laajan aapasuon reunassa. Polun tilalla on vain suossa kelluvia lautoja. Koetan kikkailla eteenpäin. Kuin tanssien meno ei kuitenkaan suju, vaan takkuaa.

Yks kaks vettynyt lauta muljahtaa jalan alta. Hui, horjahdan.

Jalat uppoavat suoveteen. Kävelysauvojen avulla ponnistan takaisin laudan päälle ja samalla heitän hyvästit Akmeelin kummuille.

Harmissani palaan märin saappain polulle. Varmasti lovinoita Akmeelin temppu estää pääsyni pidemmälle.

Vasta palatessa luin kieltotaulun, johon olisi pitänyt tutustua ennen suolle menoa. ”Tällä polulla liikkuminen sallittu vain luvan saaneilla”

 Hei haloo, pelkään, että tulee sanomista?

 

Krapu 39/26, sanat; elätä, peitto, tanssia. Lisää krapukirjoittamisesta löytyy SusuPetalin blogista

Hämärän hipaisu

Aamutuulen mukana on hitunen eilisen tuoksua. 

Se katoaa kuitenkin nopeasti jättäen jälkeensä leijuvan usvan ja mätänevien sienten löyhkän. Kesä on takana. Se on hakenut sijansa hatarana haikeutena sydänalassani. 

Oikeastaan menneeseen kesään minua ei sido mikään. Ihmetelen vain, onko taivas särkynyt, kun kevät- ja kesäsateiden jatkumona ovat päivittäiset syyssateet. Olen jo unohtanut, miltä tuntuu poutapäivän henkäys paljaalla iholla, miltä paljaat varpaat nurmikolla.

Hämärän aika laskeutuu päivä päivältä aiemmin. Ei se pahalta tunnu, eikä tee sieluuni hämärää, sillä minähän pidän kaamoksesta. Viihdyn hyttysen lailla hämärän renkinä ja tykkään, kun ilta kutsuu levolle peitellen kaiken hämyiseen harsoonsa.

Syksy kotiutuu kiireen kanssa.

Krapu 38/26, aiheena  Oma valinta. Säännöt krapuiluun edelleen samat ja lisää aiheesta löytyy SusuPetalin blogissa.

Värikästä syksyä

Yötaivaan tumma sininen muuttui eilen iltayöstä nopeasti koillisen puolella vihreäksi. Joukkoon mahtui hieman lilasävyjäkin, Ne näkyivät pieninä suihkuina korkeuksia kohden.

Revontulet eivät varsinaisesti loimunneet, mutta upea näytöksen saivat taivalla kuitenkin aikaan. Tavallaan yllätys, sillä alkuillasta vielä satoi, ja muutaman tunnin sen jälkeen syttyivät ensin tähdet ja sitten värikkäät revontulet. Seulasetkin erottuvat hyvin.

Kuvasin vain ikkunan läpi, en sängystä. 

Luonto on värikäs muutenkin, ei vain yötaivas. Ruska on ollut näyttävämpi, mitä olisin uskonut joka viikkoisiin sateisiin nähden, jotka ovat olleet luokkaa 71ml, 60ml, 50ml ja nyt jo, vaikka viikkoa on vajaa puolet, 15ml ja toinen mokoma on luvassa.

Vihreääkin löytyy...

...vaikka maa, missä varpukasvit ovat peittona, on värikäs. Tämä luonnon värikkyys lähes hullaannuttaa, niin silmiä hivelevä kaunista se on katsella.

Vielä hetken lehtipuut loistavat, mutta seuraava napakka tuuli ravistelee värisateen ja puut jäävät alastomina odottamaan lumivaippaa.

Ajattelin taas lähteä kalaonneani kokeilemaan, jos ehdin sateiden välissä.

Päivystystyö

                             

Päivystyspuhelimen tunnari herättää Anrin. Tottuneena hälytyksiin hän kiirehtii leikkausosaston pesukäytävälle. On hänen vuoronsa instrumentoida.

Kyseessä on hätäpernanpoisto tuulimyllyn siivestä pudonneelle pojalle.  Sen verran Anri tietää.

Tiimi on nopeasti valmis.

Kirurgi tiedustelee veitsi kädessään – Onko verta varattu?  Paljon? Punasoluja ynnä plasmaa?

Anri seisoo sidetaitos toisessa, imulaite toisessa kädessään kirurgia vastapäätä. Salissa vallitsee pahaenteinen hiljaisuus.

Avausviilto.  

Vatsaontelo on auki. Sieltä pulppuaa paljon verta.

-Pojan verenpaine romahtaa! Anestesialääkäri kertoo ja tunnelma salissa jännittyy äärimmilleen.

Vasta kun kirurgi ilmoittaa pernan olevan pois ja vuotokin suljettu, kaikki tuntevat huojentavaa helpotusta. Lapsi todennäköisesti selviää sittenkin.

Anri alkaa kuitenkin täristä vilkaistessaan potilaan kalpeita kasvoja.

-Minun poikani!  

                                                                                    **

Krapu 37/26 , aiheena tämän viikon Krapuun on Caran Tuulimylly.

 Linkitä oma krapusi SusuPetalin blogiin. Siellä myös faktatietoa krapukirjoittamisesta.

                                                                     

Onnea on

Onnea on hyvä mielentila.

Sitä on elämän ilo, tyytyväisyys omaan olemiseen, kiitollisuus kaikesta hyvästä, jota elämä on antanut ja antaa.

 Onnelliseen elämään en tarvitse kuuta taivaalta, en liioin lottovoittoa. Onnentunteita saan pienistä asioista. Kun arkea siivittää hyvä mieli, sitä on helppo elää, eivätkä vastoinkäymisetkään tuolloin pääse vuorien korkuisiksi.

On iso onni vanhoilla ikävuosillakin liikkua omin neuvoin, muistaa asioita, kuulla ja nähdä riittävän hyvin. Mitään itsestään selvyyksiä ne eivät suinkaan kaikille ole.

Uskon, että onni vain tulee, jos on tullakseen, ei siten, että kädet ristissä odottelisi.

Mikä parasta, eletyt onnen hetket pysyvät mielessä kauniina muistoina ja helpottavat elämän vaikeiden hetkien kohtaamista.            

                                                                                    ♥ ♥

 Viikon 36/26 Krapu alkaa sanoilla -  Onnea on…. 

Krapujen kirjoittamisesta lisää SusuPetalin blogissa.

Rullapullaa ja jäätelöä

Matti vaikeroi itsesäälin syövereissä.

Miehen leuat on kiskotettu yhteen murtumien takia. Muutenkin hän näyttää olevan lähes kokovartalopaketissa. Pää on siteessä, tukikaulus kaulaa tukemassa ja jalka pitkässä kipsissä, mutta fyysinen kipu ei ole se, mikä miehen sisintä kalvaa.

Itsesyytökset tuottavat Matille suurinta tuskaa. 

Miten hän saattoikin törttöillä kaverinsa autolla ja rutata sen lopulta talon seinään. Tuli raskas ohjausvirhe, mutta millä maksaa viulut? Siinä on niin kova etappi, että se vetää mielen matalaksi.

Soseinen sairaalaruoka ei maistu, mutta muutakaan ei katkenneiden hampaiden ja leukakiskotuksen takia eteen tuoda.

-Ollapa lohduksi rullapullaa ja jäätelöä! Huokaa Matti äänekkäästi. Tosin rullapullakin pitäisi muusata.

                                                             🚗          

Viikon 35/26 krapusanat ovat tuska, etappi, jäätelö.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina, johon tulee sisältyä annetut sanat. taivuttaa niitä saa. SusuPetalin blogissa lisää tietoa tästä 

Kymmenellä kuvalla kesäni

 Valinta vain kymmenen kuvaa kesästäni oli melko rankka.  Monet kerrat vaihdoin ja näihin päädyin.

Ilahduin, kun näin toukokuun vierailullani siskoni kodin pihapuussa roikkumassa tutut tuikkupullot. Muistelin, miten vihreän ja sinisen lasin läpi hohtava valo loi tunnelmaa hämyisiin syysiltoihin.

 

Keväällä yksi veljistäni kuoli. Hautasimme hänet lapsuutemme  kotiseurakunnan kirkkomaahan.  Viikko lapsuusmaisemissa oli raskas,  se nosti monet muistot mieleen, niin kipeät kuin ihanatkin.

Keltaisia kukkia riittää pitkin kesää. Ensin voikukat, sitten rentukat, kullerot, niittyleinikit. Vanhat pellot ja kosteikot näyttivät hurmaavilta.

Hevosmuurahaiset päättivät vallata talon. Pakko meidän oli nöyrtyä niiden edessä. Meni parisen viikkoa saada aikaan jättimuurahaisilta suostumus, että katosivat metsän puolelle. 

Ei kanneta niille kaunaa, jos ei nekään meille.

Uimavedet eivät oikeastaan lämmenneet koko kesänä. Syvien lampien vesi pysyy helteelläkin kylmänä. Tänä kesänä en ole uinut montakaan kertaa, mutta tutustuin uuteen vesikasviin. Se on nuottaruoho ja sukua sinilobelialle.  Nuottaruohoa ( Lobelia dortmanna ) kasvaa monin paikoin rantavesissä.

Keväällä hentomielisenä pelastin kaupasta alehintaan kuihtuneita pelakuita. Nimesin punaiset Pelle, Pietari, Pena, Pontus, Paavo ja myöhemmin saamani vaaleanpunaisen Pipsaksi. Tunnistan vain hänet ja muita puhuttelen ollakin p-alkuisella nimellä.

Kaikki Peet voivat huonosti jatkuvan sateen takia.

 Mustikat on poimittu, samoin hillat jo niitä aiemmin. Kaikesta huolimatta oli hyvä marjakesä, sikäli kun sateiden välissä ennätti käydä poimimassa. Marjatkin ovat hyvälaatuisia. 

Soilla kulkeminen on tehnyt hyvää kuluneille jäsenilleni. Joustoa syntyy ja upotus niin syvä, että luulee olevansa juurtunut jaloistaan.

Suokasvit ovat kiinnostavia, varsinkin kihokit, joita yritin kuvata kukkavaiheessa, mutta epäonnistuin. Testasin sitten yhden kihokin ruokahalua tarjoamalla sille itseäni häiritsevän inisijän korvani juuresta. Kelpasi.

Ensi kerran hoksasin myös leväkön! Nyppäsin kasvin rahkasammaleesta ja litistin sormissani sen siemenkodat ja nenääni lemahti kloori. Uimahallia ei ole lähimainkaan.

 

On jo elokuu viimeistä kolmannesta vaille eletty ja viikossa luonto on saanut väriä. Pihlajanmarjat punaisia, koivunlehdet kellastumassa, suot hohtavat oranssia ja rapa roiskuu soratiellä entistä hurjemmin.

Maissini paleltui osittain jo kesän toisen hallayön aikana. Muutenkin jo jäivät kituliaiksi.

Minun kesäni on mahtunut monta kalaretkeä, mutta vain yksi ojalle ja sieltä sin pyydettyä ehkä elämäni komeimman tammukan. 

Jätän kymmenestä kesäkuvan sarjasta porot pois, että saan esitellä tonkoni.

Millä mielellä alatte odotella syksyn tuloa?

Kalassa Irnillä

 Jatkuva sade ja toimettomuus saivat aikaan tietoisuuden, että jotain muutaki pittää tehrä, ko ain valittaa.

Minä läksin Irnille kalaan.

Se oli pikainen päätös. Kalavehkeet, vaihtovaatteet ja hiukan evästä, muuta ei parin päivän retkelle tarvinnut pakata. Kelpuutin mieheni mukaan, kun tarvitsin autonkuljettajan, en kuitenkaan mankunut häntä soutajaksi, sillä hänen sisarensa oli lupautunut siihen.

Parituntinen ajomatka sujui ongelmitta. Perillä vaihdettiin kuulumiset kahvia ja mustikkapiirakkaa nauttien. Verkkojen laskuun en ängennyt mukaan, vaan jäin kuvaamaan rohkeita kuukkeleita, jotka olivat selvästi jo ymmärtäneet, että herkkuja on tulossa.

 

 Me naiset lähdimme illalla kaksistaan ahvenia virvelöimään.

Mukana vavat, viehelaatikot ja haavi, josta kehtasin kuitenkin olla ääneen eri mieltä, ettei sitä tarvita.

Haavi otettiin kuitenkin mukaan, mutta minkäänlaista ankkuria sen sijaan ei. 

Tuulen vire kuljetti paattia ja tämän tästä oltiin kaislikossa. Vuoroon soutaja tarttui airoihin, vuoroon minä meloin  meidät vapaimmille vesille, vaikka en meloa kunnolla osaakaan.

Ensimmäisen tunnin aikana ei vilaustakaan kaloista, ikään kuin järvi olisi kalaton tai onget ottamattomia, vaikka miten tiheään tahtiin molemmat akat vaihtoivat vieheitä. Minä mepsejä lottoihin, soutaja jigiensä kokoja, että värejä. Alettiin puhella jo kotirantaan soutamisesta.

Vihdoin tärppäsi!

Sain veneeseen ison ahvenen. Tosin en ilman soutajan avustusta haavinsa kanssa. Kaikkiaan iltavirvelöinnillä tuli neljä kookasta ahventa, enkä muuten olisi saanut yhtäkään niistä veneeseen ilman haavia. Olin täysin hakoteillä olettamuksineni Murphyn sotkeutumisesta joka asiaan.

Niin tohkeissani kuitenkin olin, etten tajunnut kuvata kaloja, ennen kuin rivakka autonkuljettajani oli perannut ne fileiksi ja työnsi fileastian kouraani saatesanoilla - nämä jääkaappiin! 

Rankkasateisen yön jälkeen koitti tyyni aamu, kun kalakaverini lähtivät verkoille.  

Verkoista tuli kaksi kertaa niin paljon ahvenia, mitä virvelilläni. Nämä kalat päätyivät kotona savustuspönttöön. 

 Vajaan viikonlopun retki oli lyhykäisyydestään huolimatta hyvin antoisa. 

Ahti antoi ahvenia runsain mitoin. On mahtavaa onnistua saamaan luomua ruokapöytään. 

Sen verran istuttiin iltaa kotanuotiolla, että vaatteisiin tarttui vahva retkeilijän parfyymi. Harvinaista herkkua se on ollutkin tänä kesänä. 

Mutta toisaalta - ei herkkua mahan täydeltä.

Porot kyläreissulla

Vieraisille tulossa komea kolmikko.

Hyvin määrätietoisesti porotrio kääntyy maantieltä pihaan. Ajattelevat ehkä pistäytyä maitohorsman kukintoja maistelemassa. Tietävät hyvin, että tämä piha tarjoaa horsmaherkkuja, mikäli pakkanen ei viime yönä vielä niitä niittänyt.

Lähellä niin oli käydä, sillä oli enää vain + 0.2 astetta aamupuolen kylmimpinä hetkinä. Ei päivälläkään kesä lämpöään suo. Pohjoisesta tuulee ja asteita on juuri ja juuri +10 päälle hiukan, vaikka reipas sadekuurokin oli aamupäivällä. Yleensä kesäsateet ovat lämpimiä, tänään ei.

Nämä komeat urokset kääntyvätkin portaalle päin, eivät menekään suoraan päätä horsmaa syömään.  Eivät edes vilkaise pihapadassa oleviin rucolasalaattiin ja sitruunamelissaan.

Saan hätäisesti ikkunan läpi muutaman kuvan ja lähden kavereita tervehtimään. Porot seisovat aivan  portaiden edessä, eivät säikähdä, kun avaan oven, mutta eivät myöskään välitä jäädä seurustelemaan kanssani.

Peräkanaa komistukset siirtyvät  metsään. Näytti hetken sille, että joukon ensimmäisellä oli aikomus nousta portaalle, mutta muutti mielensä. Havaitsi kai, ettei minulla ollut sille mitään tarjottavaa käsissäni.

On somaa nähdä porot hyvässä karvassa mahtavine sarvineen. 

Varsinkin hirvaiden sarvet ovat kasvaneet hurjaa vauhtia. Ja miksi? Vain herruudenko merkiksi ja taistelujen tuoksinaan vaatimien suosiosta? Loppuvuodesta niiden sarvet putoavat pois, vaatimet pitävät sarvensa talven yli ja pudottavat ne vasta alkukesällä. 

Ladyt ikään kuin nousevat arvoasteikossa sarvettomien urosten yläpuolelle. Hyvää akkavaltaa!

Harvoin poronsarvia kuitenkaan metsistä löytää ja kun löytää, niin usein ne ovat jo järsityt ja muutenkin huonokuntoiset.

 Joka kerta savet löydettyäni, pidän itseäni onnekkaana. Minulle ehjät poronsarvet ovat aarre. Vaikka puolikkaatkin.

Hellehattu

 

Amaalia halusi hellehatun. 

Hämmästyin, sillä olin tottunut näkemään naisen aina lippispäisenä. Kaksi lippistä vuoroon käytössä, toinen valkoinen ja toinen farkkutyylinen. Molemmat kyllä sopivat hänen tyyliinsä.

Hellehattua ei löytynyt lähiseudun kaupoista, eikä kippareilta. Muutamana iltana selattiin yhdessä Temunkin sivustoja. Hattuja sieltä löytyi, mutta ei sellaista, joka olisi miellyttänyt Amaaliaa.

Kuitenkaan ajatus hellehatusta ei jättänyt rauhaan. 

Amaalia ryhtyi etsimään netistä käsityömallia haluamalleen leveälieriselle hellehatulle, sillä hän uskoi vuorenvarmasti osaavansa tehdä sellaisen itse, jos vain löytyisi ohjeet. 

Periksi antamaton Amaalia selasi seuraavaksi kirjastossa tuntitolkulla käsityölehtiä, kunnes hatun virkkausmalli löytyi!

Perin tyytyväisenä nainen kiirehti hattulankojen, tulostetun virkkausohjeen ja rautakaupasta ostetun sopivan paksuisen pianolankarullan kanssa kotiin. Harmitti, että pianolankaa tarvitsi lieriin vain reilun metrin verran ja piti ostaa koko rulla.

Pitkän virkkaustauon jälkeen silmukoiden teko oli aluksi liki mahdotonta, mutta kun oikein paljon haluaa, sitä yrittää ja harjoittelee myös sen eteen. 

Hatusta tuli kaunis.

On ihanaa nähdä Amaalia hellehatussaan ja kesämekossaan siemailemassa jääkylmää mustikkamehua patiollaan. Hän on tyttömäinen uudessa kesätyylissään ja vinkkaa minulle silmää ja supattaa menevänsä tulevana lauantaina Hampukseen tanssimaan!!

Jään sanattomaksi, mitä ihmettä hellehattu on saanut aikaan!                                                  

Mustikat ovat kypsyneet

Kävin tänään kolmannen kerran poimimassa mustikoita. Pari tuntia meni kuin siivillä ja kolmen litran vetoinen pikku sanko oli täynnä mustikkaa. Aina ensimmäiseksi marjaan mennessäni maistan, minkä makuisia kunkin alueen marjat ovat. Mustikoidenkin maku riippuu kasvupaikasta jonkun verran. Minulle maistuvat makeimmat marjat, olivatpa mitä laatua tahansa.

Kapusin rinnettä ylös maistellen siis välin muutaman marjan. Olin iloinen mahdollisuudesta vuosien jälkeen poimia mustikkani tutulta vaaran rinteeltä. Monta vuotta ulkomaalaiset marjanpoimijat ehtivät sinne ennen minua. Ensin yritin olla samoilla rinteillä heidän kanssaan, mutta väistin sitten. En sietänyt heidän meteliään paikassa, jossa minua aina oli puhutellut hiljaisuus. Korkeintaan kuulin yksin ollessani tuulen huminan ja kuivien oksien rapinan jaloistani.

Nautin marjastamisesta ja nimenomaan mustikoiden käsin poimimisesta. Puolukat poimin koneella. Koskaan en ota kiirettä, enkä tinkiä marjamäärästä mukaan. Viivyn niin kauan, kuin on mukava poimia. Kuvaan maisemat ja marjasaaliini, vitkalaukaisimella saa itsensäkin kuvaan. Tämän kuvan nappasi kuitenkin mieheni, joka oli myös poimimassa.

Tänään on ollut yksi niistä harvoista heinäkuun kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. Puseron sai jättää kotiin, mutta vesipulloa  ja lippistä ei passannut unohtaa. Auringon paiste ja leppoisa lounatuuli pitivät kaikki öttiäiset pelipaikalta jossain muualla.  Muurahaiset jaksaa helteellä, niillä on joka pesällä rakennuspuuhat kesken. Edellispäivän kohtaaminen kyykäärmeen kanssa piti minut tavanomaista tarkempana, mihin kättäni työnsin.

Ei käärme eilen kuitenkaan hillanpoimintaani onnistunut keskeyttämään. Käärme oli yhtä paljon säikähtänyt, mitä minäkin. Se luikerteli jaloistani vikkelään kanervikkoon.

Hilla-aika alkaa olla lopuillaan. Vanhaa hillaa on jo soilla paljon. Onneksi mustikat kestävät kypsinä paljon pitempään. Itse kerään ne mieluummin kauden alussa, jolloin marja kestää hyvin poiminnan, ei mene sormissani rikki.

Tämä pikku öttiäinen tuli marjasangon mukana kotiin. Huomasin vasta peratessani, kun oikeasti noin sentin pituinen tyyppi mittaili sangon reunan ympärysmittaa. Kun se sai kierroksen valmiiksi, hellyin ja otin sen sormieni väliin kiikuttaen pihametsikköön mustikan lehdelle.

Joku perhosen toukka kaveri kai on? Mittarimato ainakin.

Mustikka maistuu minulle parhaiten hieman lusikalla muusattuna ja nokare vaniljajäätelöä kyytipoikana.

Miten se teille maistuu? Entä poimitteko käsin vai koneella? Älkää kukaan marjastaessanne eksykö suolle tai metsään.

Kesää kissankelloista sinisiipeen

Kesä on livahtamaisillaan ohi, mutta ei hätää, on sitä jäljelläkin. Kertasin kirjoittamieni heinäkuisten postausten otsikoita. Kovin on kirjavaa, kuten - Kesäsateen ropistessa, Sydänkesän aikaa, Kesä ja heinähelteet, Hillaa, hillaa, vieläkin hillaa sekä Puhalluskukkia ja töppövillaa.

Unohtamatta tietenkään Rivertubingia Pärjänjoella, eikä sitä totuutta, että Onni yksillä, kesä kaikilla.

  

Oikeastaan kirjoittamisen alkuun pääsen vasta sitten, kun olen keksinyt otsikon. Se tuottaa monesti  päänvaivaa. Melkein niin isoa, etten pääse alkuun ollenkaan. Ei luulisi, sillä onhan kesässä kirjoitettavaa, mutta sittenkin! Liian helposti toistan itseäni.

Koillismaalla on riittänyt kesäsateita. 

Parhaillaankin vesipisarat paukuttavat terassin pöytää ja piha lainehtii lätäkköinä. Voi Luoja, tästä sateesta piisaisi eteläisen Euroopan maastopaloja sammuttamaan aika paljon. Meillä ole vähään aikaan suolle menemistä ja hillat taitavat joutua hetkeksi uimasille.

Puhalluskukat ovat kadonneet aikaa sitten  sateeseen, eikä töppövillaa ole tänä kesänä näillä seuduin paljoa näkynyt.

Tosin kesähelteitä en kaipaa, mutta lämpimiä päiviä kylläkin. Sellaisia, jolloin lounatuuli kuivattelee lempeästi uimasta nousseen iholta vesipisarat. Sellaisia päiviä odottelen yhä, mutta kesäsäästä marisemisen lopetan tähän.

Suloisin sydänkesä on ohi, kun ollaan tänään Unikeon päivässä. Sinisiipi uhmaa sadetta. Mihin ehti lentää suojaan, sitä en ehtinyt nähdä.

Minusta tuli meidän perheen unikeko, vaikka ylös nousinkin jo ennen seitsemää. Aamukahvitellessa seurasin jäniksen poikasen edesottamuksia ruusupapuseinän edessä. Ajattelin, nappaako se alimmat kukkaset suuhunsa, mutta taisi vain ihailla. 

Haarapääskyspari sai viikonloppuna pesueensa maailmalle.  Autotalli hiljeni ja auto pääsee takaisin sisätiloihin, kunhan pikkupääskysten kakat on siivottu. Sottapyttyjä olivat. Ei porokaan semmoiseen sotkuun laita paikkoja. Silti pääskyset ovat aina tervetulleita pesimään piharakennuksiimme.

Kalastaen saa herkullista vaihtelua ruokapöytään. Ahventa savustettuna ämpäripottujen kanssa ja hillaa jälkkäriksi. Ne ovat kevyttä kesäruokaa parhaimmillaan.

Eivät nämä namit kuitenkaan ilman vaivannäköä pöytään ilmesty. Ahventa ja haukea saa toki onkia luvatta, mutta rehkimistä vaatii suokävelyt niin lammelle kalastamaan kuin suolle hillastamaankin. Molemmat reissut tekevät fyysiselle kunnolle hyvää ja palkka rehkimisestä on ruhtinaallisen maukas.

Oikopolku kulki hillamaille viljelemättömän pellon poikki. Ihmettelin, miten pelto jaksaa puskea vihreää kesästä toiseen.  Nokkosta, mesiangervoa, pajua ja minun pituistani korpikastikkaa, jossa on 5- 6 solmua korressaan. No, taitaa olla syy siinä, että aikoinaan peltoa lannoitettiin karjanlannalla.

Ehdin aina retkilläni kiinnostua uusista kasveista ja tällä kertaa tutustuin korpikastikkaan.

Aamusta päivä on pitkä

Kun seisoo rantatörmällä jo kuuden aikaan ammulla, niin väkisinkin päivästä tulee pitkä.  Kalat eivät olleet kuitenkaan nälkäisiä tarjoillessani niille aikaista matoa ja kotiin palattiin ilman saalista. 

Se oli silloin se, mutta eilen oli uusi päivä ja ahvenilla nälkä. Maltoin olla kuitenkin jämpti ja onkia vain sen verran, mitä  ahvensoppaan kahdelle tarvitaan.  Aamu on parasta, silloin ei ole liian kuumaa ja jaksaa kiertää lammen hyllyviä rantoja antoisaa onkipaikkaa hakien. On huippumukavaa tuijottaa maagisesti punaista ongenkohoa.

Luulen, että kalat tiedottavat jollain konstilla toisilleen petollisista lieroista. Siltä tuntuu, jos kala sattuu putoamaan koukusta veteen tai minä palautan liian pienen kalan uimasille takaisin, että nämä onnekkaat viestivät vaarasta lajitovereilleen.

Ei päivä ollut eilen läheskään puolessa, kun kalat olivat jo jääkaapissa ja  kalastajat lähdössä suolle. En voi jättää hillastusta väliin!

 Hilla on poimittavaa ja hyvällä hillasuolla marjoja kypsyy päivittäin. Marjastajien autoliikenne meidän syrjäisellä kylätiellä on viimeisen viikon aikana kymmenkertaistunut. Ei ihme, sillä soita on kaikkialla ja vuoden paussin jälkeen taas hyvä hillavuosi. Ei kannata kuitenkaan päästää intoaan hillakuumeeksi asti.

Nyt myrkyn lykkää, kun mustikat kypsyvät samaan aikaan. Kävin päivällä poimimassa ensimmäiset testimustikat ja leivoin piirakan. En pullataikinaan, vaikka siihen mielestäni paras mustikkapiirakka tuleekin. Murotaikina sai kelvata. 

Harmittava hidaste sattui juuri ennen piirakkataikinan tekoon ryhtymistä. Voi oli loppunut!  Pakko oli käydä ostamassa. Kauppaan mennessä seurattiin tämän nelikon kulkua.

Olivat kai Hilltop-ravintolaan menossa. Mutta voi, mahtaako rouvilla olla sisäänpääsyä tässä karvakunnossa?  Ryhmä ohjattiin hienovaraisesti heinän syöntiin ja vartomaan uuden karvan kasvua. Kuukauden kuluttua ei ole enää syytä reppanoiksi puhutella.

Voi poroparat, ette saa olla missään rauhassa. Ei meidän autotallissakaan. Piirakkatouhuissani vilkaisin ikkunasta ulos ja seurasin, miten Mies kävi käskemässä poron pois autotallista. Poro totteli, mutta Miehen tultua tupaan, poro palasi talliin.

- Ei se käy, mutisi harmistunut Mies ja lähti häätämään uudelleen. Siinä hetken seisovat vastakkain, lopulta poro kääntyi pois. Nyt autotalliin kulun estää punainen vaate.

Meidän auto oli saanut häädön paljon aikaisemmin.  Haarapääskyset tekivät sen asuttamalla viime kesäistä pesää. Nyt ne kiikuttavat pikku pääskyjen kakkapusseja ulos. 

Porot saavat toki oleskella meillä pihassa. Jaksan lapioida niiden kakkakikkareet pois, jos sattuvat vahingossa semmoiseen paikkaan papanansa lykkäämään. Pahojaan eivät ole tehneet, eikä pihassa sattuneesta syystä ole kesäkukkasistutuksiakaan, mitä vain päivänkakkaroita, vanamoita ja tiepenkoilla hirvensäärinurmea.

Aamusta on päivä pitkä. Joskus, kuten eilenkin tuntui, ettei iltaa tulekaan. Auringonlaskua en ole jaksanut aikoihin nähdä. Olen niin iltauninen. 

Aurinko pysyttelee taivaanrannalla vielä varttia vaille klo 24. Sitten se levähtää muutaman tunnin ja kipuaa näkyviin uudelleen. Yöt ovat yhä valoisia, vain muutaman tunnin hento hämärä keskiyöllä, kun taas alkaa uusi aamu ja on koko päivä aikaa keksiä jotain kivaa. Tänään on uintipäivä. Tilasinhan Temusta kesäkuulla uimapuvunkin.

Iloa kesäpäiviin!