Havahdun tummiin säveliin

Runotorstain 254 haasteena on Debussyn Valse Romantique

Havahdun tummiin säveliin.

Ne pudottavat käteni

vapisevina syliin.

Suljen silmäni estäen kyyneleitä,

jotka pyrkivät väkisin luomien alta.

Hän soittaa hyväillen sävelmää,

minun muistojeni melodiaa.

Ohikiitävän hetken hurma

valtaa mieleni.

Soita,

soittaisit vielä.

Älä lopeta.

Kuulen ajatusteni anovan.

Portaalta katse kaukaisuuteen

Valokuvatorstaissa 254 on  musiikkihaaste, joka on  DebussynValse Romantique vuodelta 1890.

(edit: lisäsin tuon kuvallisen linkin, voi klikata musiikin katsoessaan kuvaa)

Minut se inspiroi istumaan tämän vanhan talon porraskaiteelle tujottelemaan kauniissa kesäillassa kauas.

Romu, mikä romu, mutta rakas

Minulla oli heti ajatus omasta rakkaasta romusta(ni), kun sain Siiralta Rakas romuni-haasteen. Romut ovat olleet viime syksystä lähtien nurkissani oikeastaan hyvin vähissä, sillä muutossa oli pakko päästä kaikesta romusta, rakkaistakin eroon, vaikka sydän verta vuotaen. Ei siinä mikään auttanut.
On toki yksi (ainakin) romu, hyvin tärkeä ja rakas. Aivan kokonaan en voi sitä itselleni omia, mutta ehkä kuitenkin oleellisen paljon, sillä tämä romu on ollut varaosiksi jättöuhan alla jo useamman vuoden ja minä semmoista ajatusta haraan vastaan.

Tämä 30-vuotias maasturi on Rakas romuni. Mitenkä muuten minä pääsisin erämaassa useiden kymmenien kilometrien päähän, ellei olisi joka maaston menopeliä. Metsähallitus on teettänyt melkoisen verkoston metsäautoteitä, joten niitä myöten maasturivanhuksella pääsee etäisinpienkin erämaalampien läheisyyteen . kun on kalalle mieliteko ja kauimmaisille vaaroille marjastamaan, mikäli lähempää thaimaalaiset ovat jo raastaneet marjat lähes varpuineen. Auto sai maastovärityksensä aikanaan jo pojan perheessä ollessaan ja taisi olla silloin hetken myytävänäkin. Tuolloin hoksasin auton arvon ja anelin sitä säilytettäväksi kakkosautona. Romu on sikäli edelleen kunnossa, että on rekisterissä ja katsastettu vuosittain, mutta olen huomannut, että "pientä" fiksausta se ehkä tarvitseisi, mutta minä en hopota fiksailemaan, en mainitse mitään semmoisita seikoista, sillä arvaan, mitä tulisi vatauseksi.
- Joutaa jo mokoma ruostekasa varaosiksi.

Vaikka vettä ja mutavelliä on liikkeellä, ei haittaa. Rakkaalla romulla raaskii mennä, pitää vaan tarkistaa, ettei vettä ole niin paljon, että autoon sisälle tulisi. Jos on, silloin täytyy kiertää suon tai rämeikön puolelta. Onnistuu, vaikkei ole tietäkään.

Surkean tapani mukaan en lähetä tätä romuhaastetta kenellekään erityisesti, mutta toivon, että joku nappaisi sen.

Kuljin maisemissani

Sateisen päivä kääntyessä iltaan, lähdin etsimään maisemaa. Lähdin kävelemään maisemien halki, sivuamaan niitä, pysähtymään niiden keskelle.

Ensin pysähdyin suon laitaan. Se rupeaa samaan syysvärinsä, joka on mielestäni sen kaunein asu.

Suo on jalan alla pehmeää, paikoin liiaksi asti. Sille ominainen hapahko tuoksu leijuu ilmassa. Hiljaisuus on täydellistä.

Kuljen suon yli ja pysyn kuivin jaloin. Vastapuolelen pikku metsikön läpi pilkahtelee järvi. Täysin peilityynenä.

Lähestyn rantaa, jolloin avautuu uudenlainen maisema. Taustalla on kaksoisvaara, sillä on kaksi huippua. Nyt heijastukset ovat hienot.

Kierrän ja kaarran järven laitaa. Ihailen maaston syysvärejä. Koetan katsoa välillä jalkoihini, etten yllättäen kupsahtaisi rähmälleni, sillä kavala "voissilmä" voi osua jalan alle. 

Ilta viilenee ja aurinko hivuttautuu pilveen vaaran taakse takaoikeaan, jolloin valoa vasten piirtyy yksi mielimaisemani.

Mustikan ja juolukan varvut punastelevat, heinät vaihtavat vihreän värisävyjään keltaiseen tai keltaoranssiin, sammal on vetisen täyteläistä ja suopursuista lähtee mieto tuoksu, kun niitä hipaisee.

Lähestyvä syksy on värien sinfoniaa, se on tyyntä ja myrskyä. Minua juuri viehättääkin syksyn arvoituksellisuus.

Erilainen kesä

Runotorstaissa 253 oli kesähaasteena kirjoittaa viiden runon sarja / teemallinen kokonaisuus.

Hiki liimaa hiukset otsalle,

itikat inisevät korvallisilla.

Jalan alla tuntuu sammalikon

pehmeä vihreys,

tuulen mukana

poronkellon kilahdus.

Poutapilvet kisailevat

taivaalla,

eikä virran juoksu murheita kanna.

Suvesta voimaa syksyyn.

*

  Mieleni vetää ajatusviivaa,

maisema raiskattu,

puut pinottu

metsäautotien varteen.

Tilalla näkymätön risuaita,

josta ei läpi pääse.

Vapaana vain tuulessa

 heiluva tupasvilla.

*

 Puropahanen levee isoksi,

eikä mahdu

virtaamaan uomassaan.

Sitä paisuttavat

vuotavat sadepilvet

Se kasvaa.

Se hukuttaa rannoiltaan

angervot ja vaivaiskoivut.

Siitä on tullut tuonenjoki,

kylmänä ja mustana

läikkivä tuonelan virta.

*

 Vasta oli kevät

ja nyt jo syksy.

Mitä oli niiden välissä?

Kesä,

tai oikeastaan sitä

 ei ollutkaan.

*

Haaveilen kesästä liikaa,

joku sitoo yhä siihen.

Ajatukset vihlovat,

vaikkei etäisyyttä ole.

Kulleroiden kultahehku on karissut,

marjat vienyt aikainen hallayö.

Iholla tuntuu syksyn hengitys

ja hämärä antaa suojaa.

Harmaata, punaista ja mustaa

Aamupäivä oli harmaa ja kolea. Säätiedotus lupasi sadetta iltapäiväksi, joten parasta oli lähteä ylös, ulos ja lenkille ennen sitä.
Kuitenkin yllättävä inspiraatio leipoa jotain hyvää iski viittä vaille, ennen kuin olin ehtinyt hypätä saappaisiin. Ehkä ajattelin, että palatessa olisi mukavaa turauttaa kahvit ja nauttia kupposet herkutellen.
Sooloilin piirakan täysin. Mustikkapiirakkaa oikeastaan halusin, vaan mustikat oli kotona pakastimessa ja minä mökillä, joten päädyin puolukoihin. Vehnäjauhoja ei ollut, ei voitakaan, mutta olipa mantelijauhoa ja kaurakuitusta, sekä muna ja kookosöljyä. Epäilin vähän, mitä tulee, mutta jotain tuli.

Ei liian makeaa, mutta vaniljajäden kanssa hyvää. Olkaa hyvät ja maistakaa.

Ennen sateen tuloa ennätin poimia variksenmarjoja litran pari. Niistä on metsissä nyt paljon, joten kerään niitä hillan ja vadelmien puuttuessa. Ainakin niistä voisi tehdä vähän mehua. Pitäisikö kokeilla myös, miten variksenmarja sopisi leipomiseen? Maultaan se ole kaikkein herkullisempia, mutta ei pahakaan. Ainakin kaunis marja variksenmarja on ja mukava poimia.

Olen niin innolla koettanut rakentaa tätä uutta blogiani, etten ole edes huomannut vielä kiittää Titityy-blogin Lissua, jonka arpajaisista sain aivan ihastuttavia pikku virkkauksia, pitsiä siis. Rakentelin ne makkarin ikkunaan. Ovat sievät ja kiitos Lissulle.
Kaanonilta sain "I love your blog"- viestin ja ohjeet sen jakamiseksi eteenpäin. Selailin blogeja ja kaikki ovat sen jo saaneet, joten annan sen näin teille jokaiselle, joiden blogeja lueskelen. Kiitos sinulle Kaanon ja  toivon, ettet pahastu saamattomuuttani.

Haaveesta totta

Olen haaveillut vuosia pääseväni joku kesä katsomaan Jäämerta. Vain rannalle seisomaan ja haistelemaan sen suolaisia tuulia, kenties maistaman sen turkoosilta näyttävän veden suolaisuutta, ei sen enempää.
Tänä kesänä haave muuttui todeksi.
Kun vaelluskilometrit oli takana, oli saunottu ja yö nukuttu Sevetin Baarin lähellä olevassa rivitaloyksiössä, jatkui matka Näätämöstä rajan yli Norjan puolelle.

Matka rajalta Jäämeren rannalle ei ollut pitkä, mutta maisemat ehtivät muuttua jylhemmiksi ennen merta. Ruskan värejä ei näkynyt, sillä paikoin vaivaiskoivuissa ei ollut lainkaan lehtiä. Ilmeisesti joku tauti oli pudottanut ne tai jotkut ötökät syöneet koivut lehdettömiksi, mutta Jäämeri hohti turkoosin värisenä.

Jäämeri on siinä, edessäni. Tottakai riisuin kengät ja käärin housunlahkeet ja menin meriveteen kävelemään. Taivas, miten jäiseltä se tuntui. Huuhdoin kasvot ja maistelin vettä. Suolaiselta maistui ja totesin, pitkäaikainen haaveeni on toteutunut, eikä Jäämeri pettänyt odotuksiani. Kylmä, suolainen, tuulinen ja kaunis.

Kun olin saanut jalat kuiviksi ja kengät jalkaan, kuljeskelin rannalla poimien monta upeaa simpukan kuorta. En osannut edes kuvitella, miten monenlaisia ja kauniita kuoria rannalta löytyi.

Pohjois-Norjassa Jäämeren ohella kiinnosti myös Bugøynes, pieni kalastajakylä, suomalaisittain Pykeija, sillä paikan historia on mielenkiintoinen. Suomen Lapista lähti sinne noin 150 vuotta sitten siirtolaisjoukko köyhyyttä ja nälkää pakoon ja heidän jälkeläisiään asuu edelleen Pygeijassa. Hautausmaalla luin hautakivistä paljon suomalaisia nimiä.

Hautausmaalla kasvoi myös harvinainen kukkanen. Se kasvoi sekä hautakummuilla että levinneenä pitkin hautausmaata. Tämä Karvainen Sinilatva kasvaa koko Skandinavian alueella ainoastaan Pygeijan hautausmaalla.

Siellä oli ohjeet, miten kasvia tulee suojella.

Tuulessa kukkanen oli vaikea kuvattava. Monia otoksia napsin, mutten onnistunut oikein yhdessäkään.

Mutta missä on Inarinreitin Norjan puoleinen polun pää?  Karlebotnissa se on, mutta missä siellä? Oltiin niin lähellä sitä, joten se tuli etsiä.

Löytyi lopulta ja on aikalailla Jumalan selän takana - autiolla ylängöllä, josta tuuli on puhaltanut pois liki kaiken irtoavan. Maisemaa väritti ainoastaan yksi kyltti, eikä ristinsielua missään.