Savuenergiaa

Pakinaperjantain  308  

 Savun hälvettyä

Savu on sähkömoottorin energian lähde. Yllättävää, oletteko tienneet? Kovin epäilyttävältä se ensi kuulemalta vaikuttaa, kun on pidetty itsestään selvyytenä, että sähköllä sähkömoottori toimii. Töpseli vain seinään ja a´vot, kone rupeaa töihin. Kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, ei se niin taida ollakaan.

Tuulen synnystä on niin ikään erilaisia mielipiteitä, kuten että tuuli on peräisin auringosta, joka lämmittää maata, joka lämmittää ilmaa ja tulee virtauksia, siis tuulia, mutta onko asianlaita loppujen lopuksi näin? Jospa onkin niin, että puut synnyttävät tuulta.  Aivan niin. Puut heiluessaan saavat aikaan tuulta, eikä tuuli suinkaan saisi voimaansa auringosta ja sen vaikutuksesta maahan eivät ilmavirrat alkaisikaan liikkua jne, vaan mitä enemmän puut heiluvat, sitä enemmän tuulee. Sen tosiseikan ovat meistä kaikki todenneet. Jos puu innostuu oikein kovasti huojumaan, silloin se kaatua romahtaa pitkin pituuttaan maahan, mutta tuskin tuuli siitä vähenee. Pikemminkin se vain voimistuu ja kohta saattaa myös toinen puu ja monta muuta puuta kaatua peräkanaa tai yht`aikaa samaan rytäkkään, mutta silloin ne ovat yhteisvoimin saaneet aikaan myrskytuulen.

Mutta palataanpa takaisin savuun, jota siis voidaan pitää sähkömoottoreiden todellisena käyttövoimana. Monelle on tuttua pölyimuri, joka rupeaa yllättäen haiskahtamaan palaneelle ja tuprauttaa lopulta savut sisuksistaan, eikä sen koommin enää toimi. Hiustenkuivaajalle on käynyt samoin, savut ulos ja kuivaaja on entinen. Klapisirkkelin moottorista voi lehahtaa mustat savut kesken sirklauksen ja työnteko loppuu oitis siihen.  Entä miten on pakastimen ja pyykinpesukoneen kanssa, ovatko savuttaneet joskus? No, nekin ovat sähkökoneita? Kaikille näille on yhteinen nimittäjä, tuo moottorista pöllähtänyt savu. Sen hälvettyä koneen käynnistäminen ei enää onnistu, ei millään konstilla.  Eivätkö nämä kaikki esimerkit  osoita, että juuri savu on se, joka on sähkömoottoreiden voimanlähde? Vaan miksi sähkökojeilla on sähköjohto, eikö se ole turha lisäke?

Mustaa ja valkoista

Mustavalkomaanataissa # 135 kuvataan syyslomaa tai syksyistä viikonloppua.

Minulla ei mitään varsinaisia syyslomia tai muitakaan lomia ole, sillä kaikki päivät on lomapäiviä tai työpäiviä, ihan miten kunkin päivän haluan ottaa.

Kun arjessa on joku mukavasti erilainen päivä, se tuntuu "lomalta", kuten edellisloppuviikolla minun kaksi päivääni lammastilalla. Kutsuin itse itseni sinne keritsemään lampaita ja niistä tuli minulle todelliset "lomapäivät" lampolassa.

Ensilumi

Maa alkaa olla valkoinen. Syksyn värit ovat kadonneet, kaikki kelta- ja punalehdet pudonneet maahan ja jäämässä lumen alle. Ensin taivaalta leijaili alas juuri ja juuri silminnähtäviä lumensydämiä, jotka kasvoivat nopeasti lähes jalkarätin kokoisiksi lumihiutaleiksi.

Ollaan siirrytty talveen. Ehkä ei aivan yllättäen ja kuitenkin vähän yllätyksenä. Paitsi, että maa alkaa olla valkoinen, niin viimeöinen pakkanen jäädytti lätäköt ja lampien rantavedet. Illalla oltiin laskettu verkot ja jäätiin yötä viettämään autiotuvalle. Aamuyöstä kävi mielessä, kun tuli oli kaminassa sammunut ja tupa alkoi viiletä, ettei vain pakastuisi niin paljon, että saa hakata jäätä rikki päästäkseen verkoille. 

Jäätä siis oli ja veneen sai soutaa ohuen jääpeitteen läpi, josta ei kuitenkaan isoa haittaa ollut. Kalat ovat paenneet kylmyyttä jonnekin, eivät ainakaan verkkoihin, sillä saalis jäi tällä kertaa pieneksi, vain pari haukea ja puolenkymmentä ahventa.

Syksyinen ilta autiotuvalla oli kokemus sinänsä. Pimeä ehti ennen seitsemää, syveten nopeasti aivan pillkopimeäksi. Kynttilät ja tuikut tuvan molemmilla ikkunanaluspöydillä antoivat sen verran valoa, että näki tehdä jotain iltasta. Hiljaisuus ympärillä oli sykähdyttävää. Lavitsalla maatessaan saattoi melkein kuulla oman sydämensä lyönnit. Vain kamina rapsahteli harvakseltaan kuumien lieskojen hivellessä sen sisuksia. Tulipesän suuluukkujen rakosista loimottavasta valkeasta, sekä kynttilöiden liekeistä syntyi eläväisiä kuvioita tuvan seinille ja laipioon. Nokipannusta levisi vastakeitetyn kahvin täyteläinen tuoksu.

Yön aikana syksy alkoi kääntyä talveksi. Onneksi aamu valkeni tuulettomana ja verkkojen nosto onnistui mainiosti. Kylmyys kuitenkin nipisteli sekä soutajan että verkonnostajan sormia. Taivaanrannalle hilautuivat kuin huomaamatta tummanpuhuvat pilvet, jotka pinnistelivät vielä muutaman tunnin paljastamatta salaisuuttaan, kunnes eivät enää jaksaneet ja reväyttivät kaikki luukkunsa auki.

Kotipiha muutti väriä nopeasti. Ehkei tämä valkoisuus vielä ole pysyvää, ehkä on. Pakkasmaahan lumi ainakin tuli. Vasemmalla oleva kuusi on edellis marraskuussa kaadettu ja kuljetettu kotipihaan ulkojoulukuusen virkaa tekemään. Se on pitänyt jo 11 kuukautta neulasensa ja vihreytensä, vaikkei sillä ole juuria. Se on edelleen yhtä hyvinvoivan näköinen hentoiset lumet harteillaan, kuin sellaisetkin kuuset, joka kököttävät juurillaan.

Muistan kehua ja kiitellä kuustani päivittäin sinnikkyydestä ja toistelen sille lupausta, että kynttilät saa oksilleen noin reilun kuukauden päästä, vaikkei yksikään neulanen enää koristaisi sen oksia.

Onnea on lupa toivoa

Valokuva- ja Runotorstain haasteet 259 -aiheena onnenkantamoinen

MIkä onnenkantamoinen tässä on? Näyttää, ettei yhtikäs mikään, vaan on kuitenkin. Pielpajärven erämaatuvassa oli ainoastaan ja vain nämä kaksi puolittain palanutta, hieman kosteaa koivuhalkoa (ei liiterissäkään enempää, eikä pihamaalla), kun vaeltaja piipahti taukoa pitämään. Halkoja joutui asettelemaan ja vuoleskelemaan ja toivomaan onnenkantamoista, että tuli viimein rupeasi rätisemään. Onneksi tulitikkuja oli riittävästi, eikä vain se yksi. Kahviveden kiehahdettua oli paikallaan sammuttaa tuli, jäi puuta seuravillekin.

 *

Tulitikuista

viimeinen voisi olla

syttymättäkin.

Se hyppysissä toivon

onnea raapaisulle.

Ajatus jos toinenkin

On ollut aikaa ajatuksille, kun sataa aamusta iltaan. Yölläkin heräillessä kuulen sateen jatkuvan ropinan ränneissä. Sää kuin sää on tähän aikaan mahdollista. Syksyllä on niin monenlaiset kasvot, eikä auta, vaikka miten olisi halunnut kuulaan kirkkaita päiviä, aamusumuja, ruskavärien pysymistä pitempään maassa ja puiden lehdissä.  Nyt on pakosta pitänyt unohtaa kalastaminen, kun metsäteitä ajaen ei ”rakkaalla romullakaan” pääse lähelle vesiä. Osittain suomaisemia halkova tie on paikoin kuravellin ja veden peitossa ainakin puoli metriä, ylikin, eikä näytä siltä, että maasto yhtään kuivahtaisi. Joki virtaa täytenä uomassaan ja kuljettaa mukanaan liiaksi rannoilta raastamaansa roskaa, joten verkot olisivat kohta sitä täynnä. Olisi liiaksi vaivaa puhdistaa niitä, eikä toisekseen roskaiseen verkkoon kalakaan ui.

En yritä uskotella, että syksyni olisi näin mustavalkea, vaikka harmaa  yleissävyltään onkin. Kuva ei ole siis mustavalkoisena otettu, eikä semmoiseksi muokattu, vaan ihan tavallinen digivärikuva, värejä ei vaan tässä maisemassa ole liiemmin. Hyljätyn kaivoksen lähitienoo on tämmöisen näköinen. Pois sieltä teki mieli, mutta kiinnosti käydä toistamiseen katsomassa, toki kuivan kelin aikaan

Taka-alalle olen siirtänyt sadekauden ajaksi myös vaellusretket. Vaikken sadetta kavahtaisikaan, niin liukkaita maastoja kylläkin. Ei ole varaa turhan päiten altistaa itseään kaatumisille ja loukkaantumisille. Kunhan kelit paranevat, niin mielenkiintoisia reittejä löytyy vaikka millä mitalla.

On toisenlaisen tekemisen aika. Kävin eilen naapurikunnan kirjastossa, ensimmäisen kerran täällä ollessani. Käynti oli oikein mukava ja kassissa tuli kotiin useita runokirjoja. Valitsin entuudestaan minulle vieraiden runoilijoiden teoksia. Nyt tekee mieli ahmia alkuunsa lyhyitä runoja, kuten esim.

iänmyötä meinaa laulut

väkisinki vähentyä

tulitikut lyhentyä

raapasupinta käyä pieneksi

heinäsirkat ei siritä

pukkaa hikiä kesäpäivät.

( marjatta kaasila / Saama kait met rakastaa)

Pitkästä aikaa kaivoin myös käsityöt esille. Lankoja ja hahtuvaa olisi valmiina monenlaiseen työhön, vain reipas alkusysäys puuttuu. Mistä ihmeestä sen saisi? Oikeastaan pientä kipinöintiä on kyllä, mikä sinänsä on hyvä merkki. Alun perin aloittaessani Pollen suuret saappaat-blogia, suunnittelinkin siitä jonkinlaista käsityöblogia, mutta ei siitä semmoista tullut.

Tuon kuvan taidokas työ on haastava. En pystyisi moiseen, en edes tiedä, ottaisiko työkaluiksi puukon tai koveltimen, vai pitäisikö kuviota yrittää virkkuukoukulla tai puikkojen kanssa neuloa pitsikuvioita, vaiko peräti kangaspuilla?

Siis hylkäsin silloin ajatuksen käsityöblogista. Seuraavaksi oli suunnitteilla kirjoittaa liikuntapäiväkirjaa, mutta sekin lahosi, ei ollut liikkumisistani pidemmän päälle tarpeeksi kerrottavaa. Sitten oli vuorossa kasvihuoneprojektista kirjoittaminen. Ei sekään kantanut.

Tämän KuvaKirjeitä Kommintanhualta- blogin suunnittelin vain valokuvia varten, lisukkeena jokunen rivi kuvista mieleen juolahtanutta tekstiä, mutta näyttää taas karanneen pasmat kouristani.  Taidan leikkiä omien blogisuunnitelmieni kanssa kissaa ja hiirtä. Tilaan itseltäni johonkin aihealueeseen suuntautuvan blogin ja tuloksena on jotain aivan muuta, jolloin totean yks kantaan – ei siitä semmoista tullutkaan, teenpä toisenlaisen.  Parasta kaiketi liittää jatkossa motokseni.

Tuon ajatuksen löysin erään käsityötuvan seinältä ja se tuntuu sopivaan niin moneen kohtaan.

Syksyn rattailla

Syksy rientää
 kohti pimeää,
ja tekee siltaa kesästä talveen.

Antaa auringon nukkua kauemmin,

päivien muuttua nopeimmiksi.

Se kotiutuu meille.

Se painautuu peremmälle.

Värit putoilevat

lehtien mukana

ja syys sataa ne

upottaen maahan.

Harteille alkaa asettua

harmauden paino,

mutta kesän kaipaukselle voi avata oven

ja jättää se auki.

Runotorstain 258 aiheena on kylläkin kuva, jossa on osa punaista paloauton ratasta, mutta minut annettu kuva johdatteli syksyn rientämiseen nopeasti eteenpäin. Lipsuin siis aiheesta melkoisen kauas, mutta minkäs teet, aina vaan päädyin ajan rattaaseen ja mieleeni nousi vanha kuvani sillasta.

Pyörä

Tämän näköisiä saattoivat olla pyörät 1800-luvulla.

Valokuvatorstain 258 haastena on kuva, missä näkyy osa viime vuosisadan paloauton renkaasta.