Sydäntalven aikaa

Kaamos on sydäntalven aikaa. Aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, mutta pimeitä päivät eivät ole. Sitä ihmettä piti lähteä katsomaan paikan päälle.
Matkalla pohjoiseen kurkin auton sivupeilistä, miten aamutaivas värittyy. Aurinko itse pysytteli piilossa. Yö vaihtui hämärästä idän puolella punaisesta oranssiin.

Lännen puolella olivat toisenlaiset värit. Siellä sävy oli tummasta sinisestä vaaleampaan. Lumikin näytti siniseltä.

Minun ihka ensimmäinen täydellinen kaamospäiväni oli värikylläinen, suorastaan värien leikkiä kautta taivaankannen.katsoinpa mihin suuntaan vain.

Ei palellut sormia kuvatessa, vaikka tuuli oli tuntureilla navakkaa. Tietysti käsiä lämmittivät Titityyn lähettämät "härpäkkeet". Olin ollut onnettaren suosikki hänen blogiarvonnassaan. Kiitokseni siis Ti-ti-tyylle.

Hetken mietin, miten tämä käteen pujotetaan, ennen kuin sormet löysivät reittinsä näissä kauniisti virkatuissa kädenlämmittäjissä.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää  teille lukijani.

Viipyilevä iltahetki

Lähes kuulaan päivän päättyminen alkaa viipyilevällä illalla.  Katselen, miten päivähämärä muuntuu silmissäni salaa sinisen sävyyn. Sinerrys korostuu vain, kun en sytytä pirtissä yhtäkään lamppua.
On hyvä istua ikkunan ääressä ajatuksineen, jotka silloin tällöin jo lennähtävät lähestyvään jouluunkin.
Hämärä syrjäyttää pian sinisyyden ja kietaisee maiseman harmaanharmoniaan. Hetken erottuvat vielä pihan puut tummaa taivasta vasten, mutta metsä ei näytä pimeältä, paremminkin hohtavalta. Viime öinen reipas lumentulo pehmitti kaamosta.

Pihassa joulukuusi sai kynttilät oksilleen ensimmäisenä adventtina. Kuusi löytyi metsän raivaustyömaalta, jossa jo pitempään olin sitä katsellut sillä silmällä. Hieman se oli edelliskeväänä palelluttanut uutta kasvuaan ja latvaansakin, neulaset osaksi karisseet pois. Vaan kukapa nyt täydellinen olisi?

Tänä lyhyen päivän aikanankin on päivässä vähintään kaksi upeaa hetkeä. Juuri tuo viipyilevä iltahetki ja toinen aamuinen havahtuminen, milloin taivas alkaa vaaleta ja miten se kunakin aamuna vaalenee. Mitkä ovat sen kulloisetkin värisävyt, jotka viime aikoina ovat kuitenkin olleet liiaksi harmaan sorttisia.

Marraskuu meni vauhdilla, eikä minun marraskuuni ollut tylsä. Mitenkään talvinen se ei ollut, mutta menetteli mainiosti. Puuta tuli raivattua ja pihaan ajettua reippaasti. Aikaansaannos on useampi motti, joten pökköä pesään on seuraavinakin talvina.

Lyhyen päivän aikaa

Marraskuu ei ole hitaillut, vaan on kohta loppu. Minä uskon, ettei viimeisenkään viikon selätys tuota ongelmia. Talvi sen sijaan hitailee. Ei tunnu tietävän tullako, vai ei.
Kyllä Karsikonperällä silti talviselta näyttää, kun maassa on hento lumikerros ja useampana päivänä muutama pakkasaste. Rohkeimmat retkiluistelevat jo pitkin järvien selkiä. En minä, en osaa edes luistella. Kohta otan sukset esille.

Harmaa on ollut useamman päivän väritys. Pikantin värilisän siihen ovat antaneet oksasaksieni oranssinkeltaiset kahvat. Hyvä niin. Ovat olleet helppo löytää, kun huomaamattani viskaan ne milloin mihinkin. Raivausprojekti jatkuu siis draivilla. Nyt pitää ahnehtia puuhommien kanssa, kun lunta on vähän, niin metsässä liikkuminen sujuu ketterämmin.

Oletan, että porot ovat myös tyytyväisiä, kun lunta on vähän. Niiden ei tarvitse kuopia ruokaansa paksun lumen alta, vaan hamuavat keskittyneesti syötävää unohtaen rynnätä tien toiselle puolen juuri auton edestä, kuten niillä on tapana.

Päivän pituus on noin viisi tuntia. Aurinko ei siinä ajassa kovin isoa kaarta tee, vaikkei pilvisyyttä olisikaan. Minä olen ruvennut kaipaamaan sinistä hämärää, jolloin istuisin ikkunan ääressä tuijottelemassa ulos kuunnellen hiljaisuutta. On rentouttavaa seurata, miten hämäryys muuttuu huomaamatta pimeäksi.
Naps. Valot pitää sytyttää, jos aikoo jotain tehdä. Muutama neuletyö on teon alla. Tällä hetkellä villasukat on tehty ja vuorossa lapaset. Jo parina talvena olen kutonut "Domino"-lapasia. Ne sopivat mainiosti jopa rukkasten alle ja sormet kiittää.

Monta kertaa olen joutunut purkamaan, kun unohdun katselemaan ikkunasta lintuja ja oravia. Närhi ja käpytikka saivat ihka omat talipötkylänsä, etteivät tulisi aivan ikkunan taakse pikkulintujen apajille.  Isot linnut ovat niin loppasuita, että pienemmiltä tahtoi olla aina eväs loppu. Jotain oli tehtävä.  

Piikkilankaa...

Piikkilankaa ja pajuja. Niitä piisaa vanhoilla peltosaroilla. Paju ahneuksissaan valtaa kesä kesältä lisää tilaa. Jos pensaikko ei pääse levenemään, niin se kasvaa korkeutta. Sitten hontelot pitkät vesat kaatuvat ja joka silmusta alkaa työntyä uutta vesaa.
 Piikkilangalla sen sijaan menee huonommin. Harmittavasti sitä on jäänyt nyt jo lahoihin aidantolppiin ja maahan ruostumaan, vaikka paljon on kerätty pois.

Aiemmin karjan laidun rajattiin  piikkilanka-aidalla. Nyttemmin sen käyttö tässä tarkoituksessa on kielletty, mutta se oli silloin, kun ei ollut vielä sähköistä paimenpoikaa.

Minä selätän marraskuuta repimällä noin viisikymmentä vuotta sitten pystytettyjä piikkilankoja. Ruoste ei ole niitä tarpeeksi raiskannut, sivuleikkurit tarvitsen, että saan poikki. Paikoin osa langasta jää maahan, kun on niin syvälle painunut. Sinne jääköön, Siellä se ei vahingoita eläimiä, enkä minä telo siihen kinttujani. Kaipa lopulta ruostuu tarpeeksi ja hajoaa, rautaa kun on.

Työn touhussa ajatukseni vaeltavat joskus hyvinkin kaukana. Ovat siirtäneet minut välillä lapsuuteen asti. Tyttösenä oli niin vaivatonta pujahtaa kahden piikkilangan välistä pellolle ja sieltä takaisin, vaikka veräjä olisi ollut ihan vieressä. Lapsena oli lapsen kiireet. Monet naarmut sain piikeistä sääriin ja selän puolelle, Taisi kolttukin mennä palkeenkielille. Aina ei muistanut kahmaista helmoja kouraan työntyessä aidan läpi.

Nyt on riittämiin piikkilankaa askarteluun, Vielä en tiedä, mitä niistä tekisin. Pieni pala historiaa on tässä sykkyrällä koivun kylkeä vasten.

Luppopäivä

Rukkaset naulaan, kirves ja tukkisakset pinon päähän,  On luppopäivä, sunnuntai ja isänpäiväkin kaiken lisäksi.
Marraskuuta on taittunut jo reilun viikon verran, eikä huonosti ollenkaan. Useita pikku pöllikasoja on ilmestynyt hakkualueelle metsään ja vanhan pellon pientareet alkaneet vapautua pajukoistaan. Näkymät miellyttävät silmääni.
Nyt on hyvä ahkeroida, sillä olosuhteet ovat loistavat. Lunta vain nimeksi, eikä pakkasetkaan ole haitaksi olleet napakkuudestaan huolimatta. Reippaan lumentulon varalta piti laittaa merkkikepit puukasoihin. Löytyisivät  myöhemmin, kun on tarkoitus ajaa puut pihaan.
Ojan varsilta karsituista pajunoksista tulee tulenruokaa. Palavat komealla liekillä, kun vain saa syttymään. Monet raidat ovat kasvaneet puiksi, niillä aikanaan lämmittää pirttiä monta kertaa.

Luppo alkoi oikeastaan hyvissä ajoin jo eilen. Hirviporukka oli kutsunut koko kylänväen hirvipeijaisiin. Metsästäjät olivat itse valmistaneet käristyksen ja keittäneet perunat ja myös tarjoilivat ruuan. Mikä sen mieluisampaa, kun istahtaa valmiiseen pöytään ravitsemaan itsensä.

Kauppareissulla päivän päätteeksi kuvasin ties kuinka monennen kerran mielimaisemaani. Joka kerta kun se silmieni eteen avautuu, huokaan mielihyvästä. Joka kerran se on kaunis, oli mikä vuodenaika tahansa, oli ilma mikä tahansa. Joskus vain pilvet raapivat vaaroja niin matalalta, ettei maisema erotu, mutta minä tiedän, että siellä se on.

Pian olen kotona, tuolla vaarojen sylissä.

Pakkasaamu marraskuulla

Pakkasaamuna selätän marraskuuta riimitellen. Ulkona -18.3, aurinko vasta heräilemässä Kärryvaaran takana eli muutamaan tuntiin en mukavuudenhaluisena viitsi vielä savottaan lähteä. Sormia palelisi, vaikka oksat rapsahtaisivakin helpommin katki.
Yön komea kuutamo lohkaisi unestani sievoiset tunnit. Tyydyin sen vaateeseen ja nousin leipomaan, neulomaan ja runoa rustaamaan. Syntyi M- runo niin kuin marraskuu.

Minun marraskuuni

 monilla mausteilla

menettelee.

Matka metsään

muistuttaa mielentilaa.

Murheet murenevat

maisemaan,

mahtuvat menemään menojaan.

Muistelen,

myhäilen,

Mielijohteesta

muistin mukaani maitosuklaan.

Marraskuun selätystä

Jo kolmannet lumet tälle syksylle sulamassa, sillä vettä sataa roikamalla. Eilen oli vielä tämän kolmannen talvenalun lumia kolata ja aurata asti, mutta uuden aamun valjetessa tilanne on aivan toinen. Marraskuu on taistelua - tullako talvi, vaiko ei tulla. Niin tai näin, mutta minä seljätän marraskuuta Lepiksen inspiroimana teemalla -  ”Pientä puuhaa koko kuuksi”. 
 Metsänraivaus on yksi puuha. Fyysistä työtä, kunto kohoaa. Reipasta ulkonaoloa, mieli virkistyy.

Marraskuuta on kaksi päivää jo mennyt. Lähinnä lukiessa, neuloessa, makoillessa ja vesien jäätilanteita tarkistellessa. Pyhäpäiviä olivat, niin ei kovin suuria töitä viitsinyt hamuta. Ihan ehtoolla kuitenkin oli pakko tarttua vesuriin ja lähteä kaatamaan yksi pajupuska. Varsinaiselle työmaalle metsään ei viitsinyt lähteä. Arkena sinne.

Paju on sinnikäs puu. Sitä ei hevin nujerreta ja todennäköisesti keväällä tämäkin ojan penkka pellon puolella on vimmatussa vesakasvussa. Kuitenkin pajut pois-projetki on tämän hetken hupia, jonka puolimetrin hanki aikanaan pysäyttää.
Aivan Metsähallituksen mallin mukaan, kuten alla olevassa kuvassa ei Karsikonperällä tässä kohtaa hakkuita suoriteta, vähempikin riittää. Aina yhden pajupuskan kaadettua tulee kipaistua tielle katsomaan, miltä näyttää, mitkä koivut saa jäädä vankistumaan, millä männyllä olisi parhaimmat mahdollisuudet kasvaa isoksi jne.