Lukulistallani

Joulupukki toi minulle kirjan. Kirjeitä Tove Janssonilta Sinänsä oivallinen kirja iltalukemiseksi, kun voi lukea kirjeen pari, eikä tavallaan mikään jää kesken. Tove Janssonin tuotantoon en ole aiemmin juuri tutustunut, toki tiedän Muumit, mutta siihen se oikeastaan jää.
 Joulun aika on kirjojen ja kirjakauppojen kulta-aikaa, Uutuuskirjoja  on tarjolla valtavasti ja on suoranainen valinnan vaikeus löytää itseä kiinnostavimmat.

Listallani muutamia.

Johanna Adorján - Rakas rotta

 Vanhan naisen lemmikki, valkoinen rotta on sairastunut.  Syntyy surullisen kaunis ja koskettava tarina syvästä kiintymyksestä ja suuresta rakkaudesta ihmisen ja eläimen välille. Ilman rottaansa tämä yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt nainen ei halua elää. Hän tietää, mitä tekee, jos rotta kuolee. On aika kirjoittaa testamentti.

*

Eowyn Ivey- Lumilasi

Vuosia lasiteollisuudessa työskennellyt Sampo kyllästyy 50-vuotis päivänsä kynnyksellä ”seitsemältä töihin ja neljältä kotiin”- arkeensa ja tekee elämässään radikaalin suunnan muutoksen. Ennen pitkää hän on junan heittämä lappilainen Saariselällä ja miehen pää on täynnä utopistisia ajatuksia. 

Päivät kuluvat keskusvuokraamossa ja laskettelurinteiden hisseillä turisteja palvellen, mutta illoin hän sulkeutuu omiin oloihinsa neljän seinän sisälle suunnittelemaan matkailualaa elvyttävää ideaansa - miten yhdistää lumi ja lasi. Lumilasi-iglu on keksitty jo, mutta hurjempaa on tulossa. Ivey osaa temmata lukijansa mukaan suureen seikkailuun, josta ei puutu ylläviäkään käänteitä.

*

Veera Nieminen - Avioliittotori

Hiljattain on avattu nettisivusto, johon puolisoa etsivä Johanneskin hakeutuu. Hänen yrityksensä löytää vaimo ovat kaikki kariutuneet avuttomuuteen seurustella kenenkään muun kuin tietokoneen kanssa. Myös äidin hyvää tarkoittava apu seurusteluasioissa on ollut kaikkea muuta, kuin hyväksi. Viimeinen keino on kirjautua avioliittotori.nettiin. Mitä tästä seuraa, on surkuhupaisaa.  Aina ei tiedä ikeäkö vai nauraa.

*

Kustaa Vilkuna - Unen tie

Kustaa Vilkunan ennen julkaisematon käsikirjoitus julkaistiin joulun alla. Vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen löytyi kadonneeksi luultu käsikirjoitus. Omalta mukavuusalueeltaan etäällä liikkuva Vilkuna yhdistää luontevasti unen ihmeelliseen maailmaan kansanperinnettä, unien tulkintaa, enteitä. Kirja ei jätä kylmäksi hiukankin yliluonnollisista asioista kiinnostuneita.

*

Kyhäsin omaa kirjalistaani Opuscolon blogissa olleen haasteen innoittamana. Facebookista löytyy lisää"Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä"

Hyviä lukuhetkiä ulkoilun, valokuvaamisen, käsitöiden, kirjoittamisen jne parissa.

Vuosi lopuillaan

Joulu 2014 on siirtynyt muistojen albumeihin. Ikävät muistot, mikäli niitä on, haalistuvat ajan myötä, mutta kauniit säilyvät haalistumatta vuosikymmeniä.
Karsikonperälle joulu toi muassaan talven kireimmät pakkaset. Jo aatonaattona liki -30, eikä se siitä koko joulun aikaan muuksi muuttunut. Pakkanen paukahteli nurkissa kipakasti, huurrutteli puut ja pensaat. Tykytteli aiemmin sataneet lumet puiden oksille saaden kuuset näyttämään yhä vain enemmän kynttiläkuusilta ja koivut liiankin nöyriksi. Se narisi somasti jalan alla, nipisteli poskia, sormia ja varpaita, kun ulkona sytyttelin jäälyhtyjä.  Tähdet tuikkivat hyytymättä kylmään. Muutaman yönä revontuletkin yrittivät leimahtaa, mutta sammuivat yrityksiinsä.

Päiviä sävyttää yhä kaamoshämy ja sinisten hetkien taianomaisuus, joka häipyy pehmeään punerrukseen.

Luonto koristeli joulun, Teki sen ulkoisilta puitteiltaan semmoiseksi, kuin monet meistä toivovat. Itsellä ei ollut tarvetta enää koristella pihaa.
Ihan lepäillessä ei joulun aika mennyt. Innostuin kinkunsulatuskantreista ja neljän tunnin kantritanssimisen aikana syödyt ylimääräherkut saivat kyytiä. Toivottavasti, vai huijaanko itseäni?
Ei lepäilyäkään pidä unohtaa ja mikä olisi sen parempaa pakkaspäivinä, kuin heittää itsensä sohvalle pitkäkseen ja antaa sinisten ajatusten risteillä.

Hyvää uutta Vuotta 2015 

♥

Hyvän joulun toivotusta

- Näyttäisi tästä jo joutavan sisäruokintaan, tuntuu poro tuumivan. - Jouluaattona pitäisi ainakin saada valmiit eväät, että jaksaisi vetää Joulupukin lahjapulkkaa. Tulee olemaan reipas työrupeama.
Tällä porolla on vielä sarvensa, joten se kelpaisi hyvin Joulupukin poroksi.

Taannoin kävi niin, että komeasarvinen petteri oli valittu Saksaan Joulupukin ajokiksi, mutta lähtöhetken tultua poro oli pudottanut toisen sarvensa ja pesti tyssäsi siihen.

Sarvet ovat pudonneet, mutta itsetunto kohdillaan. Ei pelännyt autoja tai paremminkin, ei välittänyt tuon taivaallista ohi ajavista autoista. Ei hötkyillyt tiellä puolelta toiselle,  eikä sitä myöskään huvittanut loikata paksuun lumeen. Minne lie ollut matkalla? Vai oliko lähtenyt karkuun Korvatunturilta?

Lunta on tullut Karsikonperällekin reippaasti ja lumitöissä kunto kohenee. Hyvä niin, sillä metsätyöt jäivät joulutauolle ja saattaa hyvinkin olla, että pitemmällekin tauolle, sillä metsässä on paikoin puoli metriä lunta.  Ei tämä "tyttömetsuri" semmoisessa hangessa pärjää.

Rukkaset ja porrikoukku pöllin päälle. Työn touhussa ei aina huomannut maiseman muuttunutta ilmettä. Milloin oli satanut uutta lunta ja tykky lisääntynyt puiden oksilla, milloin tuuli ja lauha sää olivat puhdistaneet puut lumesta. Yhtä kaikki, maisema on hiljainen. Ei kuulu linnunlaulua. Ei ujella tuuli. Vain hirvi oli loikkinut suon yli. 

Kun puut oli ajettu, metsään jäi reitti. Kävellä se ei kestä, mutta suksella on hyvä liikkua.

"Joulu vanha, ikuinen,

aina yhtä kultainen,

kaunis, herkkä, hempeä,

pyhä, lämmin, lempeä.

Joulunajan odotusta,

hyvän joulun toivotusta."

toivottaa aimarii karsikonperältä

Sydäntalven aikaa

Kaamos on sydäntalven aikaa. Aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, mutta pimeitä päivät eivät ole. Sitä ihmettä piti lähteä katsomaan paikan päälle.
Matkalla pohjoiseen kurkin auton sivupeilistä, miten aamutaivas värittyy. Aurinko itse pysytteli piilossa. Yö vaihtui hämärästä idän puolella punaisesta oranssiin.

Lännen puolella olivat toisenlaiset värit. Siellä sävy oli tummasta sinisestä vaaleampaan. Lumikin näytti siniseltä.

Minun ihka ensimmäinen täydellinen kaamospäiväni oli värikylläinen, suorastaan värien leikkiä kautta taivaankannen.katsoinpa mihin suuntaan vain.

Ei palellut sormia kuvatessa, vaikka tuuli oli tuntureilla navakkaa. Tietysti käsiä lämmittivät Titityyn lähettämät "härpäkkeet". Olin ollut onnettaren suosikki hänen blogiarvonnassaan. Kiitokseni siis Ti-ti-tyylle.

Hetken mietin, miten tämä käteen pujotetaan, ennen kuin sormet löysivät reittinsä näissä kauniisti virkatuissa kädenlämmittäjissä.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää  teille lukijani.

Viipyilevä iltahetki

Lähes kuulaan päivän päättyminen alkaa viipyilevällä illalla.  Katselen, miten päivähämärä muuntuu silmissäni salaa sinisen sävyyn. Sinerrys korostuu vain, kun en sytytä pirtissä yhtäkään lamppua.
On hyvä istua ikkunan ääressä ajatuksineen, jotka silloin tällöin jo lennähtävät lähestyvään jouluunkin.
Hämärä syrjäyttää pian sinisyyden ja kietaisee maiseman harmaanharmoniaan. Hetken erottuvat vielä pihan puut tummaa taivasta vasten, mutta metsä ei näytä pimeältä, paremminkin hohtavalta. Viime öinen reipas lumentulo pehmitti kaamosta.

Pihassa joulukuusi sai kynttilät oksilleen ensimmäisenä adventtina. Kuusi löytyi metsän raivaustyömaalta, jossa jo pitempään olin sitä katsellut sillä silmällä. Hieman se oli edelliskeväänä palelluttanut uutta kasvuaan ja latvaansakin, neulaset osaksi karisseet pois. Vaan kukapa nyt täydellinen olisi?

Tänä lyhyen päivän aikanankin on päivässä vähintään kaksi upeaa hetkeä. Juuri tuo viipyilevä iltahetki ja toinen aamuinen havahtuminen, milloin taivas alkaa vaaleta ja miten se kunakin aamuna vaalenee. Mitkä ovat sen kulloisetkin värisävyt, jotka viime aikoina ovat kuitenkin olleet liiaksi harmaan sorttisia.

Marraskuu meni vauhdilla, eikä minun marraskuuni ollut tylsä. Mitenkään talvinen se ei ollut, mutta menetteli mainiosti. Puuta tuli raivattua ja pihaan ajettua reippaasti. Aikaansaannos on useampi motti, joten pökköä pesään on seuraavinakin talvina.

Lyhyen päivän aikaa

Marraskuu ei ole hitaillut, vaan on kohta loppu. Minä uskon, ettei viimeisenkään viikon selätys tuota ongelmia. Talvi sen sijaan hitailee. Ei tunnu tietävän tullako, vai ei.
Kyllä Karsikonperällä silti talviselta näyttää, kun maassa on hento lumikerros ja useampana päivänä muutama pakkasaste. Rohkeimmat retkiluistelevat jo pitkin järvien selkiä. En minä, en osaa edes luistella. Kohta otan sukset esille.

Harmaa on ollut useamman päivän väritys. Pikantin värilisän siihen ovat antaneet oksasaksieni oranssinkeltaiset kahvat. Hyvä niin. Ovat olleet helppo löytää, kun huomaamattani viskaan ne milloin mihinkin. Raivausprojekti jatkuu siis draivilla. Nyt pitää ahnehtia puuhommien kanssa, kun lunta on vähän, niin metsässä liikkuminen sujuu ketterämmin.

Oletan, että porot ovat myös tyytyväisiä, kun lunta on vähän. Niiden ei tarvitse kuopia ruokaansa paksun lumen alta, vaan hamuavat keskittyneesti syötävää unohtaen rynnätä tien toiselle puolen juuri auton edestä, kuten niillä on tapana.

Päivän pituus on noin viisi tuntia. Aurinko ei siinä ajassa kovin isoa kaarta tee, vaikkei pilvisyyttä olisikaan. Minä olen ruvennut kaipaamaan sinistä hämärää, jolloin istuisin ikkunan ääressä tuijottelemassa ulos kuunnellen hiljaisuutta. On rentouttavaa seurata, miten hämäryys muuttuu huomaamatta pimeäksi.
Naps. Valot pitää sytyttää, jos aikoo jotain tehdä. Muutama neuletyö on teon alla. Tällä hetkellä villasukat on tehty ja vuorossa lapaset. Jo parina talvena olen kutonut "Domino"-lapasia. Ne sopivat mainiosti jopa rukkasten alle ja sormet kiittää.

Monta kertaa olen joutunut purkamaan, kun unohdun katselemaan ikkunasta lintuja ja oravia. Närhi ja käpytikka saivat ihka omat talipötkylänsä, etteivät tulisi aivan ikkunan taakse pikkulintujen apajille.  Isot linnut ovat niin loppasuita, että pienemmiltä tahtoi olla aina eväs loppu. Jotain oli tehtävä.  

Piikkilankaa...

Piikkilankaa ja pajuja. Niitä piisaa vanhoilla peltosaroilla. Paju ahneuksissaan valtaa kesä kesältä lisää tilaa. Jos pensaikko ei pääse levenemään, niin se kasvaa korkeutta. Sitten hontelot pitkät vesat kaatuvat ja joka silmusta alkaa työntyä uutta vesaa.
 Piikkilangalla sen sijaan menee huonommin. Harmittavasti sitä on jäänyt nyt jo lahoihin aidantolppiin ja maahan ruostumaan, vaikka paljon on kerätty pois.

Aiemmin karjan laidun rajattiin  piikkilanka-aidalla. Nyttemmin sen käyttö tässä tarkoituksessa on kielletty, mutta se oli silloin, kun ei ollut vielä sähköistä paimenpoikaa.

Minä selätän marraskuuta repimällä noin viisikymmentä vuotta sitten pystytettyjä piikkilankoja. Ruoste ei ole niitä tarpeeksi raiskannut, sivuleikkurit tarvitsen, että saan poikki. Paikoin osa langasta jää maahan, kun on niin syvälle painunut. Sinne jääköön, Siellä se ei vahingoita eläimiä, enkä minä telo siihen kinttujani. Kaipa lopulta ruostuu tarpeeksi ja hajoaa, rautaa kun on.

Työn touhussa ajatukseni vaeltavat joskus hyvinkin kaukana. Ovat siirtäneet minut välillä lapsuuteen asti. Tyttösenä oli niin vaivatonta pujahtaa kahden piikkilangan välistä pellolle ja sieltä takaisin, vaikka veräjä olisi ollut ihan vieressä. Lapsena oli lapsen kiireet. Monet naarmut sain piikeistä sääriin ja selän puolelle, Taisi kolttukin mennä palkeenkielille. Aina ei muistanut kahmaista helmoja kouraan työntyessä aidan läpi.

Nyt on riittämiin piikkilankaa askarteluun, Vielä en tiedä, mitä niistä tekisin. Pieni pala historiaa on tässä sykkyrällä koivun kylkeä vasten.