Syyspuutarhani

Naavametsä on minun syyspuutarhani,

sen jokasyksyinen sadonkorjuujuhla on alkanut.

Kuulen metsän kutsun,

sinne luikertelevan polun houkutuksen.

Auringonvalon läikehtiessä puissa

hiljaisuuden humina syleilee minua.

Vain silmänräpäys

ja ajatukset karkaavat,

kirpoavat,

uppoavat kanervikkoon,

sulautuvat pilviin,

sekoittuvat kuolevien sienten joukkoon.

Olen vaeltanut hetken läpi,

putoan siitä ulos.

Käännyn ja kävelen varjostani pois.

Party is over.

Koivut kellastuvat, kukkaset kuihtuvat, yöt pimenevät

Vuoden pimeintä aikaa lähestytään. Ei luonto kuitenkaan ankean harmaalta näytä, sillä keltaisen sävyt voimistuvat koivikoissa. Punaista kaipaisin enenmmän joukkoon, mutta pihlajia on vähän, eikä haapojakaan liiemmälti. Maassa tietenkin juolukan ja mustikan varvut punoittavat, kuten ruohokanukka lehtineen marjoineen.

Kukat ovat kadonneet lähes tyystin, vain joitakin syysmaitiaisia ja ojakärsämöitä saattaa paikoin törröttää. Amppeleistani halla kävi poimimassa keijunmekot ja sinilobeliat, mutta jotain sentään kukkii.  Ketosilmäruohon kukkaset ilahduttavat yhä. Kovin vähän on jäljellä kesästä.

Pimeät yöt houkuttavat tuulastamaan. Kirkas valo paljastaa veden alaista maailmaa. Näkee hyvin järven pohjan kasvillisuuden ja kalat. Joskus jopa saa niistä jonkun atraimeensakin ja siitä seuraavan päivän lounaan. Öinen tunnelma on kihelmöivä. Siihen sekoittuu erilaisten lintujen äänet pimeältä järveltä, joskus ketun karheat rääkymiset metsästä. Väliin airon pieni läiskähdys veteen.  Useimmiten vene lipuu vain hiljaa ja ääneti rannan läheisyydessä.

Valolähteen sivaltaessa pitkin rantaa autiotupa peilautuu mustaan rantaveteen.  Kotimatkalle lähtiessä on jo säkkipimeää. Otsalamppujen avulla näkee vetää veneen maihin ja nousta rannasta pienen matkan metsän läpi autolle. Ei näytä öinen metsäkään auton ikkunan läpi kuvattuna tavalliselta metsältä.

Sadepäivä

"Sataa,sataa ropisee pili-pili pom,
pili-pili- pom. Varpaitakin palelee pili-pili pom..."

Varpaita ei aivan palellut, vaikka pitkin päivää sade ropisikin. Tietenkään se ei menoa haitannut, sillä ulkoilu on pukeutuskysymys. Vaikka maailma näytti aamulla harmaan vetiseltä, silti se oli kaunis. Kastepisarat  nuokkuivat heinänkorsissa ja hieman valju ruska yritti erottua harmaudesta.

Metsäteillä ja poluilla saa kulkea lehtimattoja pitkin, kun puut pudottavat niin paljon lehtiään. Kohta ne seisovat alastomina syysmyrskyissä ja rupeavat odottamaan ensimmäisiä lumia.

Järvellä yhdistyy taivaan ja veden harmaus. Kun sade yltyy, vastaranta melkein häviää. Tuuli huojuttaa kaisloja ja kieputtaa rantakoivun lehtiä viskaten ne veteen. Sadepisaroiden pommitus on taukoamatonta väliin kiihtyen ja sitten laantuen, ikään kuin väsyen.

Autiotuvassa on hämärä ja hiljaisuuden rikkoo vain kaminassa räiskähtelevä tuli. Tuntuu kodikkaalta. Sytytän kynttilät pöydälle hetkeksi, ihan vain kuvauksen ajaksi, vaikka tuntuisi hyvälle antaa niiden palaa kauemminkin.

Voi olla, että seuraava vaeltaja jää yöksi ja tarvitsee kynttilän valoa, joten puhallan kyttilät, enkä polta niitä suotta. 

Kohta nokipannu sylkäisee nokastaan vettä kaminan kuumalle levylle. Pitää viskata kourallinen bööniä veteen ja sekoittaa ne veden joukkoon juuri vuollulla puutikulla. Nyt tupaan leviää hyvä kahvin tuoksu. Vielä hetki ja sitten pääsee hörppimään.

Sade ottaa aikalisän ja ilma kirkastuu, mutta vain hetkeksi. Autiotuvasta on ikkunat kahteen suuntaan ja molemmista on järvinäköala. Tuijottelen kahvia juodessa ikkunasta ulos. Mietin, milloinka väsyn raahautumaan tänne erämaahan ja tähän tupaan? Mitä mieltä tässä on? Voisihan kotonakin juoda kahvinsa ja sytyttää takkaan tulen ja tuijotella ikkunasta ulos. Kotona pysyisi kuivanakin, sillä nyt olen kuivatellut tullessa soutumatkalla kastuneita vaatteitani. En osaa itselleni vastata ja siirryn laveripetille pitkäkseni ajattelemaan uusia ajatuksia. Tuvassa lisääntyy hämärä ja kaminan tuli sammuu. Kulutan päivän kokonaan, ennen kuin maltan lähteä veneelle ja soutamaan vastarannalle.

Taakse jää pieni harmaa mökki, joka toivottaa uuden kulkijan tervetulleeksi.

Heleää syysaamua

Harmittaa, kun en aikanaan tullut osallistuneeksi Lauantain Aamukampaan. Siellä on ollut ja on monissa blogeissa upeaa luonnon seuraamista kuvin ja tekstein.
Teen kuitenkin syksyisen tunnelmapalaseni, ennen kuin lähden poimimaan variksenmarjoja. Saatan katsella myös löytyisikö puolukkaa.
Aurinko piilotteli tänään melko kauan sumuverhon takana, on ollut lähes pakkasyö, mutta nyt on kuulas aurinkoilma. Kylmää tietenkin.
Hyvää huomenta toivotteli poro, joka köpötti ikkunan alle. Silmästä silmään siinä viestitettiin aamukuulumisia. Kovin pitkään poro ei katsekontaktista välittänyt, vaan siirtyi aterioimaan.

Tämä poro vierailee usein pihassa. Se on niin mieltynyt ottamaan aamiaisensa tienpenkan horsmista ja pajupensaista. Sarvista minä sen tunnistan.

Poro ja vasat ovat niin lähellä sydäntäni. Kuvaan niitä kuvaamasta päästyäni. Ehkä korvikkeeksi, kun kukkasia en voi kuvata, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä juurikaan ole.

Vasa tarvitsee vielä emon läheisyyttä ja maitoannoksensa. Sille tulee nälkä yllättäen, eikä emon auta muuta, kuin pysähtyä imetyshetkeksi. Nytkin siltä jäi kesken oma ruokailunsa, eikä niin mielellään olisi pysähtynyt lainkaan, mutta pikkuinen oli vaativa. Eivät vasat enää ole niin pieniä, ovat kasvaneet hirmu vauhtia keväästä, mutta söpöjä ovat pikkuisten sarventynkiensä kanssa.

Kaunis on hämiksen verkko. Taidekäsityötä parhaimmillaan, niin kaunis silmälle, mutten tykkää pyyhkiä niitä kasvoilta. En halua ensinnäkään niitä rikkoa ja kierrän, jos huomaan verkon, mutta joskus niitä saa kaapia naamaltaan oikein urakalla.

Kopistuksen suon ohi en näytä koskaan pääseväni, ettenkö sitä kuvaisi. Ehkä salaisuus piilee nimessä - Kopistuksen suo, kun sitä huulillani maistelen, tulee tavattoman monenlaisia makuja. Eilen otettu kuva suosta ei ole mitenkään hääppönen, siis ohimennen joen vartta edetessä napattu. Tuonne suon taakana nousevalle kankaalle ajattelen suunnistaa marjakorini kanssa. Siellä pitäisi variksenmarjaakin olla.

Ainakin jokipenkalla pääsen ihailemaan lepän kukintoja ja yleensäkin leppiä, jotka kaartuvat veteen ja peilaavat kuvajaistensa kanssa. Leppä vasta kypsyttelee käpyjään, jotka ovat nyt ihan vihreitä. Kaipa niistä aikoinaan siemet pöllähtävät ilmoille. Lopuksi huikean hienoa lauantaita teille.

Havahdun tummiin säveliin

Runotorstain 254 haasteena on Debussyn Valse Romantique

Havahdun tummiin säveliin.

Ne pudottavat käteni

vapisevina syliin.

Suljen silmäni estäen kyyneleitä,

jotka pyrkivät väkisin luomien alta.

Hän soittaa hyväillen sävelmää,

minun muistojeni melodiaa.

Ohikiitävän hetken hurma

valtaa mieleni.

Soita,

soittaisit vielä.

Älä lopeta.

Kuulen ajatusteni anovan.

Portaalta katse kaukaisuuteen

Valokuvatorstaissa 254 on  musiikkihaaste, joka on  DebussynValse Romantique vuodelta 1890.

(edit: lisäsin tuon kuvallisen linkin, voi klikata musiikin katsoessaan kuvaa)

Minut se inspiroi istumaan tämän vanhan talon porraskaiteelle tujottelemaan kauniissa kesäillassa kauas.

Romu, mikä romu, mutta rakas

Minulla oli heti ajatus omasta rakkaasta romusta(ni), kun sain Siiralta Rakas romuni-haasteen. Romut ovat olleet viime syksystä lähtien nurkissani oikeastaan hyvin vähissä, sillä muutossa oli pakko päästä kaikesta romusta, rakkaistakin eroon, vaikka sydän verta vuotaen. Ei siinä mikään auttanut.
On toki yksi (ainakin) romu, hyvin tärkeä ja rakas. Aivan kokonaan en voi sitä itselleni omia, mutta ehkä kuitenkin oleellisen paljon, sillä tämä romu on ollut varaosiksi jättöuhan alla jo useamman vuoden ja minä semmoista ajatusta haraan vastaan.

Tämä 30-vuotias maasturi on Rakas romuni. Mitenkä muuten minä pääsisin erämaassa useiden kymmenien kilometrien päähän, ellei olisi joka maaston menopeliä. Metsähallitus on teettänyt melkoisen verkoston metsäautoteitä, joten niitä myöten maasturivanhuksella pääsee etäisinpienkin erämaalampien läheisyyteen . kun on kalalle mieliteko ja kauimmaisille vaaroille marjastamaan, mikäli lähempää thaimaalaiset ovat jo raastaneet marjat lähes varpuineen. Auto sai maastovärityksensä aikanaan jo pojan perheessä ollessaan ja taisi olla silloin hetken myytävänäkin. Tuolloin hoksasin auton arvon ja anelin sitä säilytettäväksi kakkosautona. Romu on sikäli edelleen kunnossa, että on rekisterissä ja katsastettu vuosittain, mutta olen huomannut, että "pientä" fiksausta se ehkä tarvitseisi, mutta minä en hopota fiksailemaan, en mainitse mitään semmoisita seikoista, sillä arvaan, mitä tulisi vatauseksi.
- Joutaa jo mokoma ruostekasa varaosiksi.

Vaikka vettä ja mutavelliä on liikkeellä, ei haittaa. Rakkaalla romulla raaskii mennä, pitää vaan tarkistaa, ettei vettä ole niin paljon, että autoon sisälle tulisi. Jos on, silloin täytyy kiertää suon tai rämeikön puolelta. Onnistuu, vaikkei ole tietäkään.

Surkean tapani mukaan en lähetä tätä romuhaastetta kenellekään erityisesti, mutta toivon, että joku nappaisi sen.

Kuljin maisemissani

Sateisen päivä kääntyessä iltaan, lähdin etsimään maisemaa. Lähdin kävelemään maisemien halki, sivuamaan niitä, pysähtymään niiden keskelle.

Ensin pysähdyin suon laitaan. Se rupeaa samaan syysvärinsä, joka on mielestäni sen kaunein asu.

Suo on jalan alla pehmeää, paikoin liiaksi asti. Sille ominainen hapahko tuoksu leijuu ilmassa. Hiljaisuus on täydellistä.

Kuljen suon yli ja pysyn kuivin jaloin. Vastapuolelen pikku metsikön läpi pilkahtelee järvi. Täysin peilityynenä.

Lähestyn rantaa, jolloin avautuu uudenlainen maisema. Taustalla on kaksoisvaara, sillä on kaksi huippua. Nyt heijastukset ovat hienot.

Kierrän ja kaarran järven laitaa. Ihailen maaston syysvärejä. Koetan katsoa välillä jalkoihini, etten yllättäen kupsahtaisi rähmälleni, sillä kavala "voissilmä" voi osua jalan alle. 

Ilta viilenee ja aurinko hivuttautuu pilveen vaaran taakse takaoikeaan, jolloin valoa vasten piirtyy yksi mielimaisemani.

Mustikan ja juolukan varvut punastelevat, heinät vaihtavat vihreän värisävyjään keltaiseen tai keltaoranssiin, sammal on vetisen täyteläistä ja suopursuista lähtee mieto tuoksu, kun niitä hipaisee.

Lähestyvä syksy on värien sinfoniaa, se on tyyntä ja myrskyä. Minua juuri viehättääkin syksyn arvoituksellisuus.

Erilainen kesä

Runotorstaissa 253 oli kesähaasteena kirjoittaa viiden runon sarja / teemallinen kokonaisuus.

Hiki liimaa hiukset otsalle,

itikat inisevät korvallisilla.

Jalan alla tuntuu sammalikon

pehmeä vihreys,

tuulen mukana

poronkellon kilahdus.

Poutapilvet kisailevat

taivaalla,

eikä virran juoksu murheita kanna.

Suvesta voimaa syksyyn.

*

  Mieleni vetää ajatusviivaa,

maisema raiskattu,

puut pinottu

metsäautotien varteen.

Tilalla näkymätön risuaita,

josta ei läpi pääse.

Vapaana vain tuulessa

 heiluva tupasvilla.

*

 Puropahanen levee isoksi,

eikä mahdu

virtaamaan uomassaan.

Sitä paisuttavat

vuotavat sadepilvet

Se kasvaa.

Se hukuttaa rannoiltaan

angervot ja vaivaiskoivut.

Siitä on tullut tuonenjoki,

kylmänä ja mustana

läikkivä tuonelan virta.

*

 Vasta oli kevät

ja nyt jo syksy.

Mitä oli niiden välissä?

Kesä,

tai oikeastaan sitä

 ei ollutkaan.

*

Haaveilen kesästä liikaa,

joku sitoo yhä siihen.

Ajatukset vihlovat,

vaikkei etäisyyttä ole.

Kulleroiden kultahehku on karissut,

marjat vienyt aikainen hallayö.

Iholla tuntuu syksyn hengitys

ja hämärä antaa suojaa.

Harmaata, punaista ja mustaa

Aamupäivä oli harmaa ja kolea. Säätiedotus lupasi sadetta iltapäiväksi, joten parasta oli lähteä ylös, ulos ja lenkille ennen sitä.
Kuitenkin yllättävä inspiraatio leipoa jotain hyvää iski viittä vaille, ennen kuin olin ehtinyt hypätä saappaisiin. Ehkä ajattelin, että palatessa olisi mukavaa turauttaa kahvit ja nauttia kupposet herkutellen.
Sooloilin piirakan täysin. Mustikkapiirakkaa oikeastaan halusin, vaan mustikat oli kotona pakastimessa ja minä mökillä, joten päädyin puolukoihin. Vehnäjauhoja ei ollut, ei voitakaan, mutta olipa mantelijauhoa ja kaurakuitusta, sekä muna ja kookosöljyä. Epäilin vähän, mitä tulee, mutta jotain tuli.

Ei liian makeaa, mutta vaniljajäden kanssa hyvää. Olkaa hyvät ja maistakaa.

Ennen sateen tuloa ennätin poimia variksenmarjoja litran pari. Niistä on metsissä nyt paljon, joten kerään niitä hillan ja vadelmien puuttuessa. Ainakin niistä voisi tehdä vähän mehua. Pitäisikö kokeilla myös, miten variksenmarja sopisi leipomiseen? Maultaan se ole kaikkein herkullisempia, mutta ei pahakaan. Ainakin kaunis marja variksenmarja on ja mukava poimia.

Olen niin innolla koettanut rakentaa tätä uutta blogiani, etten ole edes huomannut vielä kiittää Titityy-blogin Lissua, jonka arpajaisista sain aivan ihastuttavia pikku virkkauksia, pitsiä siis. Rakentelin ne makkarin ikkunaan. Ovat sievät ja kiitos Lissulle.
Kaanonilta sain "I love your blog"- viestin ja ohjeet sen jakamiseksi eteenpäin. Selailin blogeja ja kaikki ovat sen jo saaneet, joten annan sen näin teille jokaiselle, joiden blogeja lueskelen. Kiitos sinulle Kaanon ja  toivon, ettet pahastu saamattomuuttani.

Haaveesta totta

Olen haaveillut vuosia pääseväni joku kesä katsomaan Jäämerta. Vain rannalle seisomaan ja haistelemaan sen suolaisia tuulia, kenties maistaman sen turkoosilta näyttävän veden suolaisuutta, ei sen enempää.
Tänä kesänä haave muuttui todeksi.
Kun vaelluskilometrit oli takana, oli saunottu ja yö nukuttu Sevetin Baarin lähellä olevassa rivitaloyksiössä, jatkui matka Näätämöstä rajan yli Norjan puolelle.

Matka rajalta Jäämeren rannalle ei ollut pitkä, mutta maisemat ehtivät muuttua jylhemmiksi ennen merta. Ruskan värejä ei näkynyt, sillä paikoin vaivaiskoivuissa ei ollut lainkaan lehtiä. Ilmeisesti joku tauti oli pudottanut ne tai jotkut ötökät syöneet koivut lehdettömiksi, mutta Jäämeri hohti turkoosin värisenä.

Jäämeri on siinä, edessäni. Tottakai riisuin kengät ja käärin housunlahkeet ja menin meriveteen kävelemään. Taivas, miten jäiseltä se tuntui. Huuhdoin kasvot ja maistelin vettä. Suolaiselta maistui ja totesin, pitkäaikainen haaveeni on toteutunut, eikä Jäämeri pettänyt odotuksiani. Kylmä, suolainen, tuulinen ja kaunis.

Kun olin saanut jalat kuiviksi ja kengät jalkaan, kuljeskelin rannalla poimien monta upeaa simpukan kuorta. En osannut edes kuvitella, miten monenlaisia ja kauniita kuoria rannalta löytyi.

Pohjois-Norjassa Jäämeren ohella kiinnosti myös Bugøynes, pieni kalastajakylä, suomalaisittain Pykeija, sillä paikan historia on mielenkiintoinen. Suomen Lapista lähti sinne noin 150 vuotta sitten siirtolaisjoukko köyhyyttä ja nälkää pakoon ja heidän jälkeläisiään asuu edelleen Pygeijassa. Hautausmaalla luin hautakivistä paljon suomalaisia nimiä.

Hautausmaalla kasvoi myös harvinainen kukkanen. Se kasvoi sekä hautakummuilla että levinneenä pitkin hautausmaata. Tämä Karvainen Sinilatva kasvaa koko Skandinavian alueella ainoastaan Pygeijan hautausmaalla.

Siellä oli ohjeet, miten kasvia tulee suojella.

Tuulessa kukkanen oli vaikea kuvattava. Monia otoksia napsin, mutten onnistunut oikein yhdessäkään.

Mutta missä on Inarinreitin Norjan puoleinen polun pää?  Karlebotnissa se on, mutta missä siellä? Oltiin niin lähellä sitä, joten se tuli etsiä.

Löytyi lopulta ja on aikalailla Jumalan selän takana - autiolla ylängöllä, josta tuuli on puhaltanut pois liki kaiken irtoavan. Maisemaa väritti ainoastaan yksi kyltti, eikä ristinsielua missään.