Ajatus jos toinenkin

On ollut aikaa ajatuksille, kun sataa aamusta iltaan. Yölläkin heräillessä kuulen sateen jatkuvan ropinan ränneissä. Sää kuin sää on tähän aikaan mahdollista. Syksyllä on niin monenlaiset kasvot, eikä auta, vaikka miten olisi halunnut kuulaan kirkkaita päiviä, aamusumuja, ruskavärien pysymistä pitempään maassa ja puiden lehdissä.  Nyt on pakosta pitänyt unohtaa kalastaminen, kun metsäteitä ajaen ei ”rakkaalla romullakaan” pääse lähelle vesiä. Osittain suomaisemia halkova tie on paikoin kuravellin ja veden peitossa ainakin puoli metriä, ylikin, eikä näytä siltä, että maasto yhtään kuivahtaisi. Joki virtaa täytenä uomassaan ja kuljettaa mukanaan liiaksi rannoilta raastamaansa roskaa, joten verkot olisivat kohta sitä täynnä. Olisi liiaksi vaivaa puhdistaa niitä, eikä toisekseen roskaiseen verkkoon kalakaan ui.

En yritä uskotella, että syksyni olisi näin mustavalkea, vaikka harmaa  yleissävyltään onkin. Kuva ei ole siis mustavalkoisena otettu, eikä semmoiseksi muokattu, vaan ihan tavallinen digivärikuva, värejä ei vaan tässä maisemassa ole liiemmin. Hyljätyn kaivoksen lähitienoo on tämmöisen näköinen. Pois sieltä teki mieli, mutta kiinnosti käydä toistamiseen katsomassa, toki kuivan kelin aikaan

Taka-alalle olen siirtänyt sadekauden ajaksi myös vaellusretket. Vaikken sadetta kavahtaisikaan, niin liukkaita maastoja kylläkin. Ei ole varaa turhan päiten altistaa itseään kaatumisille ja loukkaantumisille. Kunhan kelit paranevat, niin mielenkiintoisia reittejä löytyy vaikka millä mitalla.

On toisenlaisen tekemisen aika. Kävin eilen naapurikunnan kirjastossa, ensimmäisen kerran täällä ollessani. Käynti oli oikein mukava ja kassissa tuli kotiin useita runokirjoja. Valitsin entuudestaan minulle vieraiden runoilijoiden teoksia. Nyt tekee mieli ahmia alkuunsa lyhyitä runoja, kuten esim.

iänmyötä meinaa laulut

väkisinki vähentyä

tulitikut lyhentyä

raapasupinta käyä pieneksi

heinäsirkat ei siritä

pukkaa hikiä kesäpäivät.

( marjatta kaasila / Saama kait met rakastaa)

Pitkästä aikaa kaivoin myös käsityöt esille. Lankoja ja hahtuvaa olisi valmiina monenlaiseen työhön, vain reipas alkusysäys puuttuu. Mistä ihmeestä sen saisi? Oikeastaan pientä kipinöintiä on kyllä, mikä sinänsä on hyvä merkki. Alun perin aloittaessani Pollen suuret saappaat-blogia, suunnittelinkin siitä jonkinlaista käsityöblogia, mutta ei siitä semmoista tullut.

Tuon kuvan taidokas työ on haastava. En pystyisi moiseen, en edes tiedä, ottaisiko työkaluiksi puukon tai koveltimen, vai pitäisikö kuviota yrittää virkkuukoukulla tai puikkojen kanssa neuloa pitsikuvioita, vaiko peräti kangaspuilla?

Siis hylkäsin silloin ajatuksen käsityöblogista. Seuraavaksi oli suunnitteilla kirjoittaa liikuntapäiväkirjaa, mutta sekin lahosi, ei ollut liikkumisistani pidemmän päälle tarpeeksi kerrottavaa. Sitten oli vuorossa kasvihuoneprojektista kirjoittaminen. Ei sekään kantanut.

Tämän KuvaKirjeitä Kommintanhualta- blogin suunnittelin vain valokuvia varten, lisukkeena jokunen rivi kuvista mieleen juolahtanutta tekstiä, mutta näyttää taas karanneen pasmat kouristani.  Taidan leikkiä omien blogisuunnitelmieni kanssa kissaa ja hiirtä. Tilaan itseltäni johonkin aihealueeseen suuntautuvan blogin ja tuloksena on jotain aivan muuta, jolloin totean yks kantaan – ei siitä semmoista tullutkaan, teenpä toisenlaisen.  Parasta kaiketi liittää jatkossa motokseni.

Tuon ajatuksen löysin erään käsityötuvan seinältä ja se tuntuu sopivaan niin moneen kohtaan.

Syksyn rattailla

Syksy rientää
 kohti pimeää,
ja tekee siltaa kesästä talveen.

Antaa auringon nukkua kauemmin,

päivien muuttua nopeimmiksi.

Se kotiutuu meille.

Se painautuu peremmälle.

Värit putoilevat

lehtien mukana

ja syys sataa ne

upottaen maahan.

Harteille alkaa asettua

harmauden paino,

mutta kesän kaipaukselle voi avata oven

ja jättää se auki.

Runotorstain 258 aiheena on kylläkin kuva, jossa on osa punaista paloauton ratasta, mutta minut annettu kuva johdatteli syksyn rientämiseen nopeasti eteenpäin. Lipsuin siis aiheesta melkoisen kauas, mutta minkäs teet, aina vaan päädyin ajan rattaaseen ja mieleeni nousi vanha kuvani sillasta.

Pyörä

Tämän näköisiä saattoivat olla pyörät 1800-luvulla.

Valokuvatorstain 258 haastena on kuva, missä näkyy osa viime vuosisadan paloauton renkaasta.

 

Syyspuutarhani

Naavametsä on minun syyspuutarhani,

sen jokasyksyinen sadonkorjuujuhla on alkanut.

Kuulen metsän kutsun,

sinne luikertelevan polun houkutuksen.

Auringonvalon läikehtiessä puissa

hiljaisuuden humina syleilee minua.

Vain silmänräpäys

ja ajatukset karkaavat,

kirpoavat,

uppoavat kanervikkoon,

sulautuvat pilviin,

sekoittuvat kuolevien sienten joukkoon.

Olen vaeltanut hetken läpi,

putoan siitä ulos.

Käännyn ja kävelen varjostani pois.

Party is over.

Koivut kellastuvat, kukkaset kuihtuvat, yöt pimenevät

Vuoden pimeintä aikaa lähestytään. Ei luonto kuitenkaan ankean harmaalta näytä, sillä keltaisen sävyt voimistuvat koivikoissa. Punaista kaipaisin enenmmän joukkoon, mutta pihlajia on vähän, eikä haapojakaan liiemmälti. Maassa tietenkin juolukan ja mustikan varvut punoittavat, kuten ruohokanukka lehtineen marjoineen.

Kukat ovat kadonneet lähes tyystin, vain joitakin syysmaitiaisia ja ojakärsämöitä saattaa paikoin törröttää. Amppeleistani halla kävi poimimassa keijunmekot ja sinilobeliat, mutta jotain sentään kukkii.  Ketosilmäruohon kukkaset ilahduttavat yhä. Kovin vähän on jäljellä kesästä.

Pimeät yöt houkuttavat tuulastamaan. Kirkas valo paljastaa veden alaista maailmaa. Näkee hyvin järven pohjan kasvillisuuden ja kalat. Joskus jopa saa niistä jonkun atraimeensakin ja siitä seuraavan päivän lounaan. Öinen tunnelma on kihelmöivä. Siihen sekoittuu erilaisten lintujen äänet pimeältä järveltä, joskus ketun karheat rääkymiset metsästä. Väliin airon pieni läiskähdys veteen.  Useimmiten vene lipuu vain hiljaa ja ääneti rannan läheisyydessä.

Valolähteen sivaltaessa pitkin rantaa autiotupa peilautuu mustaan rantaveteen.  Kotimatkalle lähtiessä on jo säkkipimeää. Otsalamppujen avulla näkee vetää veneen maihin ja nousta rannasta pienen matkan metsän läpi autolle. Ei näytä öinen metsäkään auton ikkunan läpi kuvattuna tavalliselta metsältä.

Sadepäivä

"Sataa,sataa ropisee pili-pili pom,
pili-pili- pom. Varpaitakin palelee pili-pili pom..."

Varpaita ei aivan palellut, vaikka pitkin päivää sade ropisikin. Tietenkään se ei menoa haitannut, sillä ulkoilu on pukeutuskysymys. Vaikka maailma näytti aamulla harmaan vetiseltä, silti se oli kaunis. Kastepisarat  nuokkuivat heinänkorsissa ja hieman valju ruska yritti erottua harmaudesta.

Metsäteillä ja poluilla saa kulkea lehtimattoja pitkin, kun puut pudottavat niin paljon lehtiään. Kohta ne seisovat alastomina syysmyrskyissä ja rupeavat odottamaan ensimmäisiä lumia.

Järvellä yhdistyy taivaan ja veden harmaus. Kun sade yltyy, vastaranta melkein häviää. Tuuli huojuttaa kaisloja ja kieputtaa rantakoivun lehtiä viskaten ne veteen. Sadepisaroiden pommitus on taukoamatonta väliin kiihtyen ja sitten laantuen, ikään kuin väsyen.

Autiotuvassa on hämärä ja hiljaisuuden rikkoo vain kaminassa räiskähtelevä tuli. Tuntuu kodikkaalta. Sytytän kynttilät pöydälle hetkeksi, ihan vain kuvauksen ajaksi, vaikka tuntuisi hyvälle antaa niiden palaa kauemminkin.

Voi olla, että seuraava vaeltaja jää yöksi ja tarvitsee kynttilän valoa, joten puhallan kyttilät, enkä polta niitä suotta. 

Kohta nokipannu sylkäisee nokastaan vettä kaminan kuumalle levylle. Pitää viskata kourallinen bööniä veteen ja sekoittaa ne veden joukkoon juuri vuollulla puutikulla. Nyt tupaan leviää hyvä kahvin tuoksu. Vielä hetki ja sitten pääsee hörppimään.

Sade ottaa aikalisän ja ilma kirkastuu, mutta vain hetkeksi. Autiotuvasta on ikkunat kahteen suuntaan ja molemmista on järvinäköala. Tuijottelen kahvia juodessa ikkunasta ulos. Mietin, milloinka väsyn raahautumaan tänne erämaahan ja tähän tupaan? Mitä mieltä tässä on? Voisihan kotonakin juoda kahvinsa ja sytyttää takkaan tulen ja tuijotella ikkunasta ulos. Kotona pysyisi kuivanakin, sillä nyt olen kuivatellut tullessa soutumatkalla kastuneita vaatteitani. En osaa itselleni vastata ja siirryn laveripetille pitkäkseni ajattelemaan uusia ajatuksia. Tuvassa lisääntyy hämärä ja kaminan tuli sammuu. Kulutan päivän kokonaan, ennen kuin maltan lähteä veneelle ja soutamaan vastarannalle.

Taakse jää pieni harmaa mökki, joka toivottaa uuden kulkijan tervetulleeksi.

Heleää syysaamua

Harmittaa, kun en aikanaan tullut osallistuneeksi Lauantain Aamukampaan. Siellä on ollut ja on monissa blogeissa upeaa luonnon seuraamista kuvin ja tekstein.
Teen kuitenkin syksyisen tunnelmapalaseni, ennen kuin lähden poimimaan variksenmarjoja. Saatan katsella myös löytyisikö puolukkaa.
Aurinko piilotteli tänään melko kauan sumuverhon takana, on ollut lähes pakkasyö, mutta nyt on kuulas aurinkoilma. Kylmää tietenkin.
Hyvää huomenta toivotteli poro, joka köpötti ikkunan alle. Silmästä silmään siinä viestitettiin aamukuulumisia. Kovin pitkään poro ei katsekontaktista välittänyt, vaan siirtyi aterioimaan.

Tämä poro vierailee usein pihassa. Se on niin mieltynyt ottamaan aamiaisensa tienpenkan horsmista ja pajupensaista. Sarvista minä sen tunnistan.

Poro ja vasat ovat niin lähellä sydäntäni. Kuvaan niitä kuvaamasta päästyäni. Ehkä korvikkeeksi, kun kukkasia en voi kuvata, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä juurikaan ole.

Vasa tarvitsee vielä emon läheisyyttä ja maitoannoksensa. Sille tulee nälkä yllättäen, eikä emon auta muuta, kuin pysähtyä imetyshetkeksi. Nytkin siltä jäi kesken oma ruokailunsa, eikä niin mielellään olisi pysähtynyt lainkaan, mutta pikkuinen oli vaativa. Eivät vasat enää ole niin pieniä, ovat kasvaneet hirmu vauhtia keväästä, mutta söpöjä ovat pikkuisten sarventynkiensä kanssa.

Kaunis on hämiksen verkko. Taidekäsityötä parhaimmillaan, niin kaunis silmälle, mutten tykkää pyyhkiä niitä kasvoilta. En halua ensinnäkään niitä rikkoa ja kierrän, jos huomaan verkon, mutta joskus niitä saa kaapia naamaltaan oikein urakalla.

Kopistuksen suon ohi en näytä koskaan pääseväni, ettenkö sitä kuvaisi. Ehkä salaisuus piilee nimessä - Kopistuksen suo, kun sitä huulillani maistelen, tulee tavattoman monenlaisia makuja. Eilen otettu kuva suosta ei ole mitenkään hääppönen, siis ohimennen joen vartta edetessä napattu. Tuonne suon taakana nousevalle kankaalle ajattelen suunnistaa marjakorini kanssa. Siellä pitäisi variksenmarjaakin olla.

Ainakin jokipenkalla pääsen ihailemaan lepän kukintoja ja yleensäkin leppiä, jotka kaartuvat veteen ja peilaavat kuvajaistensa kanssa. Leppä vasta kypsyttelee käpyjään, jotka ovat nyt ihan vihreitä. Kaipa niistä aikoinaan siemet pöllähtävät ilmoille. Lopuksi huikean hienoa lauantaita teille.