Toukokuun aamua

Koivu sai lehdet, mutta vain maljakossa.

Hiirenkorvienkin ilmestyminen on ottanut viisi päivää.  Nyt pohdin, voiko olla mahdollista, että ulkona koivuun ilmestyisi vihreää vasta kesäkuun alussa?

Toukokuu kolmas, aurinkoinen aamu, kaunis maisema, vitivalkea hanki, mutta kaikenkattava harmaus jo lähellä. Tuulikin virittäytymässä puiden latvuksissa.

On kantohanki, joka  -2 asteen yöpakkasen jälkeen kestää ja ei kestä.  

Myllyoja, musta virta, jonka luo hiihdän. Yli en pääse, kun uskallus loppuu, mieli kyllä tekee.

Harmitus unohtuu ja jään kuuntelemaan peippokonserttia.

 Kuka sen määrää, ettäkö työ ensin, huvi sitten?

Parampi tänään tehdä päinvastoin - ensin huvi, ettei jää siitä paitsi. Työt eivät karkaa.

Vappu on jo ovella.....

....mutta lumikolat on yhä visusti portaan pielessä.
Ei ole suksiakaan vielä kesäteloille pistetty. Ties vaikka vappuhiihtoonkin tulee mahdollisuus.
Ja mikä oliskaan mukavampaa "vappuriehaa", kuin kantohangilla liikkuminen joko suksella tai kävellen.
Liikaa toivottu ehkä.

Vappuviikkoa kuitenkin eletään
Kuvassa yllä on tuore näkymä kotiportaalta.
Meidän tämähetkinen kevät!
Aurinko helottaa. Ilma on lämmintä ja kosteaa. Hanki upottaa, muttei suostu hevin madaltumaan. Siitä pitää huolen joka öinen muutaman asteen pakkanen.

Sisäinen pakko lähteä aurinkoisimpina päivinä suksille.
Niin eilen, kuin myös tänään.
Karhea hanki rahisee somasti suksen alla. Sauvan sujahtaminen lumeen samoin.
Matka etenee milloin verkkaan, milloin nopeammin. Kiireen olen jättänyt jo aikaa sitten näiltä terapiaretkiltäni.
Mikään ei häiritse. Olotila on otollinen hyville ajatuksille.

Sujuttelen vaaran rinnetta alas, sitten ylös nähdäkseni kaksi "kuustani",
kuin pariskunnan, jotka hallitsevat tätä aukiota. Olen mielessä antanut kuusille mimet, Oskari ja Lyyti.
Vuosikymmeniä sitten paikalla on ollut mökki, piha ja perunamaa. Lapsia temmeltämässä. Nyt vain latu ja kevätkesällä, ennen juhannusta kaunis kulleroketo.
Ehkä kuuset eivät ole portinpielikuusia, vaikka kuvittelen. Ovat nuorempia ja vielä vahvasti voimissaan. Ne ovat nyt latukuuset, ikään kuin tehtävänään pitää silmällä latua ja hiihtäjiä.

Jätän kuuset ja jatkan matkaani.
Äskeisiä vielä ajatuksissa kohtaan uuden "pariskunnan"
Koivut.
Molemmat ovat jo elämänsä ehtoossa. Monet tuulet ja tuiskut kokeneet ja paljon kolhuja saaneet, mutta pystyssä yhä.

Tunnen hellyyttä tuota kaksikkoa kohtaan.
Ainoat kaksi noin vanhaa nuorten rimpulakoivujen joukossa näyttämässä esimerkkiä, miten ikäännytään.
En hennonnut ajatella, en ainakaan ääneen, että taitaa koivuvanhuksilla olla viimeinen kesä tulossa. Ei yhtään tervettä oksaa, ei tule yhtään hiirenkorvaa.
Ehkä ensi talvena hiihtäjä ei enää näitä pökkelöitä näe.

Kaikella on aikansa.
Varmasti tällä talvellakin. Sauvalla mitaten lunta on paikoin metri. Aukeilla vähemmän.

Latu jatkuu maantien toisella puolen, mutta minä katson parhaaksi kääntyä. En halua ylittää tietä, mutta sen näkeminen rapaisena ja kelirikkoisena jotenkin ilahduttaa.
Lumet ovat sulamassa.

Nyt kotiin lapiomaan pyykkiteline vapaaksi talven kurimuksesta.

       Riemullista vappua

Hurmaava huhtikuu

Maistelen otsikkoa hetken mielessäni.
Huhtikuuko hurmaava?
Ainakin täällä Koillismaalla ja minun mielestäni. Oikeastaan huhtikuu on suuri diiva. Alati mieltään muuttava, täysin arvaamaton.
Silti rakastettavan hurmaava.

Metsissä ei vielä näy pälven pälveä, eikä piha ole sulanut reiille.
Yöpakkasen jälkeen voi sukset jättää hangelle ja nauttia kävellen keväisen luonnon kimaltavasta kauneudesta.
Aurinko paistaa heleästi jo aamusta. Kohta sen lämmön voi tuntea kuumotuksena ahavoituneilla poskillaan.
Miksipä ettei, kun mittarissa komeilee plusasteita lähelle kymmenen. Päivällä räystäältä lorisevat kattolumet vetenä alas.

Suunnistan järvelle kairaamaan avantoja ja narraamaan pilkillä ahvenia. Sydänalassa hyrrää niin kevät, vaikka kaikkialla silmä näkee vain valkoista.

 Upean päivän iltana tekee mieli istuskella iltanuotiolla kuuntelemssa ja haistelemassa kevättä. Sen ääniä ja tuoksuja.
Teerit kukertavat ja parveilevat koivujen latvustoissa.
Peippo oli tullut ruokintapaikalle ja kolme joutsentakin lentämässä joelle päin.
Ilta hämärtyy ja nuotio kipunoi. Lumesta keitetty kahvi maistuu tulta tuijotellessa.

Harmittavasti taivas alkaa vetäytyä pilveen, eikä kuu pääse repaleisen pilviharson lomasta, kuin hetkittäin iskemään silmää.

Huhtikuu on huhtikuu,se ei tiedä antaako talvelle periksi  ja ottaa avosylin kevät vastaan.
Ties monenko kerran se taas muuttaa mieltään ja ropsauttaa meille reippaan lumipyryn.
Lunta tulee tuiskuttamalla tiet ja pihat umpeen, vaan ei ole kolia, eikä lapioita vielä pistetty kesäteloille.
Minun puhtini on hiipunut talven mittaan, enkä enää jaksa nipottaa viivasuorista lumivalleista. Hällä väliä, kunhan tulee lumityöt tehtyä. Minä katson niitä sormien lävitse ja runoilen.

Seison tyhjänä sanoista

tinan harmaassa maisemassa

ympärillä jumalaisen ylväät

tykkypuut,

jotka huokuvat uupumusta.

Metsä hengittää raskaasti

ja ohi lentävän linnun ääntely

häipyy kaukaisuuteen.

Olen juurtunut

tähän hiljaisuuteen.

Hyvää Pääsiäisen aikaa Teille, hyvät lukijani. Joko kananmunat on värjätty, mämmit paistettu? 

Nuotiolla

Kahvi on juuri kiehahtanut ja pannu nostettu keittiskepistä nuotion viereen. 

Porokahvi saa toeta hetken.

Nokipannussa keitetetyn kahvin ja nuotiosavun tuoksut leijailevat viipyillen ilmassa ja sekoittuvat nenään tullessaan yhteiseksi retkiaromiksi.

Ollaan hyvässä vaiheessa silloin, kun nuotiopuiden alta alkaa tupruta savua.

Kun hentoiset liekit voimistuvat ahmimaan kiehisiä, kun nokipannu on täynnä lunta ja roikkuu nuotion yläpuolella keittiskepissä. 

Nyt on mukavaa istahtaa pilkkijakkaralle ja ruveta nauttimaan aurinkoisesta päivästä.

Ennen jakkaralle istahtamista on hankeen lapioitu iso "potero", mihin toiselle laidalle sytytetty nuotio ja vastapäiselle puolelle tilaa istuskella ja tuijotella nuotiota.
Lunta on metri, ehkä paksummalti.
Nuotion pohjaksi lapioidaan lähes lumeton maa. Hikimärkää otsatukkaa työntäessäni pipon alle ajattelin, mitä hulluutta!! Eikö kotona ole saanut lapioida ja kolata lunta riittävästi, että on pitänyt lähteä sitä samaa tekemään retkelle? Rentoutumaan muka näin.
No, mutta, onhan se ihan eri juttu. Lumitöitä on ainakin kahta sorttia. Huvin vuoksi ja toisaalta hyödyn.

Jääpuikkoja roikkuu männyn kyljessä. Siinä on hiven Koillismaan kevättä.
Plusasteet ja auringon porotus ovat saanut käkkärämännyn kyljestä lumen sulamaan ja jäätymään takaisin jääpuikkoiksi.
Taivas ei sinisempi olla voi.
Mitkä värit hohtavatkaan silmien edessä niin puhtaina, sininen taivas ja valkoinen hanki.

Vuolen makkarakepin päätä teräväksi ja katselen taivasta. Huonosti siinä on käydä. Onneksi sentään ei.

Höyryävä kahvi maistuu. Retkillä aina mustana.
Hyvää on myös lähes mustaksi palanut makkara, josta nypin pahemmin palaneet kuoret nuotioon. En taaskaan malttanut odottaa kunnon hiillosta, jolloin makkara olisi paistunut hehkussa liiemmin nokeentumatta.
Retkiherkkua silti.

Pitkät tovit istutaan vaihtamatta yhtään ajatusta. Mies ja minä kuksat kourissa. Välillä hörpäten kahvia.
Luonto on ympärillä hiljaisuudessaan kaunis.
Ajoittain vain tuuli rohkenee huokaista, kun suuntaa muuttamalla tupsauttaa nuotiosavuja silmiin saaden ne vetistelemään. Saattaa silmänurkka kostua muutenkin, ihan vain omien ajatusten herkistämänä.

Puut  palavat loppuun.
Nuotio saa hiipua omia aikojaan.

Laduilta umpihangille

Pysähdyn nojaamaan suksisauvoihin.
Puuskuttaa.
Pitää tasata henkeä ja antaa samalla katseen karata eteen avautuneeseen maisemaan.
Olisi helppoa syytellä suksihuoltoa, mutta kun en voi. Kyllä suksi on luistava, eikä edes lipsu pahemmin. Jaksamisessa vain on suuria puutteita, surulla myönnettävä.

Latua piisaa edessä ja on sitä varmasti toinen mokoma takanakin.
Kaivan repusta vesipullon ja kourallisen pähkinöitä. Tankkaus on tuiki tarpeen. Pitkäksi aikaa ei passaa jäädä pysähdyksiin, tai tuntee kohta vilun työtyvän puseron alle.  Hoppua ei tietenkään ole, maltan kyllä kaivaa taskusta kameran.

Tunnen hienoista haikeutta muistellessani menneiden vuosien monia hiihtoretkiä.
Nyt on kilometri venynyt monikertaiseksi. Ladulla on vastaantulijaa ja ohiviilettäjää. Joskus jopa levottomuuteen asti.
Mieli rupeaa kaipamaan harppausta valmiilta laduilta umpihankeen, oman itseni seuraan. Löytämään isoa voimaantumista milloin tykkypuiden alta, vaaran rinteiltä, aavoilta soilta, missä
hanki hohtaa kimaltaen.

Neitseellinen vitivalkea hanki,
joka peittää metsäkoneiden runnomaa maata silmää hivelevän kauniisti. Jopa niin, etten lähde suksineni maiseman harmoniaa rikkomaan. Katselen sitä. Kuvaan sitä, mutta kierrän sen metsän reunaa myötäillen.

Minun umpihankihiihtoni on lähinnä mielenterveyttä, ei niinkään kuntoilua. Siinä samalla sekin tietysti kohenee.
Kuitenkin omiani miettien ja elämänmenoa pohtiessani tunnen, kuten paimenpoika laulussa - metsä kirkkoni olla saa.

Milloin en mieli metsään, huvittaa lähteä autoajelulle.
Verkkaisella vauhdilla metsäautoteitä pitkin.

Keväästä ei ole Koillismaalla juuri tietoa. Edellisviikolla tuli lunta lisää useampi kymmenen senttiä. Katoille on terveellistä kolata enimmät lumimassat pois.

Raskasta puuhaa.
Tiheästi pidän lepotaukoja. Nojaan lumikolan varteen tai kyykötän katonharjalla. Silti tykkään fyysisesen työn antamasta rasituksesta.
Tiedän kyllä, ettei yli kuuskymppisillä ole mitään asiaa katoille!
Toki varovaisuus ennen kaikkea, etten tupsahtaisi ite lumien mukana alas. No, lienee noin metrin pudotus, sillä lunta on paljon.

Lumikolan kanssa heiluessa, en suksia kaipaa samalle päivälle.
Kohtuus kaikessa.
Ehkä minun pitäisi noudattaa kohtuuttaa myös näiden lumi-& talvipostausteni kanssa, mutkun, mutkun just muutakaan kuvattavaa ei ole.

Talvi jatkuu...

...mutta tykyt ovat taas kertaalleen pudonneet ja puut ovat alastomia. Toki maassa on lähemmäs metri lunta ja vaarojen ylemmät huiput siintävät yhä valkoisina.
Silti talvi esittänyt kaunista puoltaan. Ei loskakelejä, vaikka lämpöaalto toi nolla-asteet. Ei liukkaitakaan toistaiseksi. Ei ole tarvinnut kenkiin edes jäänastoja laittaa.

Mukavaa istua autossa pelkääjän paikalla ja kuvata maisemia.
Enimmät talvikuvat olenkin viime aikoina ottanut tämmöisellä laiskimuksen tavalla.

Vasta muutamia kertoja olen survaissut itseni suksille ja suunnannut omalle metsälenkille. Lähtemiseen kerään voimia, että yleensä saan itseni suksille.
Tänään heleä auringon paiste innosti kiertämään monet mielipaikkani. Aivan kuin sisäinen pakko olisi houkutellut kurkkaamaan, miltä kalapaikkani näyttävät tänä talvena. Joka talvinen traditiohan se minulle on ollut, jopa useampaan kertaan.
Kuvittelen, että mielipaikkani ovat kaivanneet minua.

Teerivaaraa katsellessa muistuu mieleen ne monet kerrat, kun virveli kourassa olen uppoutunut tuijottamaan järven vastarannan taivaalle piirtyvää vaaraa. Kelaan ja haaveilen. Se on antanut nautintoa ja mielenrauhaa ja antaa sitä nytkin.

Aurinko saa ajottain naamalleen pilven häkäröitä ja terävimmän helotuksen kadottua hangelle rupeaa piirtymään pehmeitä varjoja.

Jatkan hiihtämistä verkkaisesti ja suuntaan sukseni joelle. 

Pikku sillasta pitää päästä yli varoen putoamista.
Kuinkas muuten? Pikku seikkailu on aina paikallaan!

Koukkaan vanhan niittyladon luokse.
Mitään virkaa sillä ei ole vuosikymmeniin ollut.
Ränsistyy vain ajan saatossa kertoen kuitenkin yhdestä aikaudesta, jolloin jokivarren niittyjen luonnonheinää korjattiin.
Lumen aikaan saatiin heinä vasta ajettua hevospelillä pihanavetan heinälatoon.
Lukuisat ovat ne tarinat, joita tämänkin niittyladon seinät ovat saaneet kuulla.

Joelta suuntaan takaisin metsään ja siirryn hetkeksi Syötteen Eräpalveluiden koiravaljakkoreitille. Valjakkoja ei nyt näy ei kuulu.
Sen sijaan etäältä kantautuu moottorikelkkojen melu. Toivottavasti ovat omalla reitillään, eikä taimikkoja rikkomassa.

Kelkkamelu häipyy mielestä, kun muistan, miten kuukauden verran sitten sain itse ohjastaa koiravaljakkoa.
Minulla oli rekeä vetämässä kuusi upeaa hyskyä. Minä seisomassa reen jalaksilla ja turistirouva kyydissä.
Tuo tapahtuma muistuu nyt mieleen, sillä juuri näissä paikoin silloin viileteltiin. Ihmettelen vieläkin, millä innolla koirat työtään tekevät. Ei tarvinnut hopottaa, jarrutella vain alamäissä ja ylämäissä avustaa potkimalla vauhtia, kuin ikään polkukelkan kanssa.

(kuva: Jonna Määttä/ Syötteen Eräpalvelut)

Elämän tummia raitoja

Ikkunani edessä roikkuu yhä iso puinen tähti jouluajan jäljiltä. Sammutettu kyllä, mutta jäänyt paikalleen. Joulun siivoaminen takaisin komeroihin Nuuttiin mennessä jäi kesken.
Tuli niin paljon muuta.
Tunnen itseni yhtä nöyräksi isojen asioiden edessä, kuten tykkypuut lumimassojen kurimuksessa latvat alaspäin taipuneina.
Vuosikirjaani ovat ilmestyneet tämän vuoden ensimmäiset vahvasti tumman sävyiset raidat.

Loppiaisena hyvän ystävän kuolema oli shokki. Vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
Ei vieläkään, vaikka on saanut totutella useamman viikon.

Koskaan aiemmin ei ole pikkuisen Pöllävaaran ja Karsikkosuon ylittäminen tuntunut niin raskaalta, kuin tuolloin, pari päivää ikävän uutisen jälkeen hiihtäessäni surutaloon. Ne kolme kilometriä tuntuivat liki ylivoimaiselta matkalta.
Oli pakko pysähtyä tämän tästä kuivaamaan silmiä. Itku oli herkässä, etten tahtonut latua nähdä. Askarrutti jopa se, mitä sanon, löydänkö oikeita sanoja, kun pääsen perille.
Matka kuitenkin eteni ja lopulta sisälle tupaan astuessani mielessä ei ollut yhtään sanaa. Pitkä halaus - kyyneleiset posket vasten toisiaan kertovat kaiken sen, mihin ei sittenkään tarvita sanoja.

Myöhemmin kotimatka kaamoshämäräisellä ladulla oli huojentava. Yksi elämän totuuksia on - niin varmasti, kun olemme syntyneet, myös jonain päivänä kuolemme.

Vasta eilen saatettiin Emppu-ystävä kirkkomaan multiin ison ikävän ja kaipauksen hiljentäminä. Lohdullista kuitenkin ajatella, että hän on aina ja kaikkialla siellä, missä hänet muistamme ja hänestä puhumme.
Runoilija Rose-Marie Huuvakin kirjoittaa runossaan: Minä elän niin kauan, kun joku muistaa minut.

Maa on niin kaunis ja tänään hautajaispäivän jälkeisessä aamussa oli voimallista harmoniaa.
Mielimaisema piirtyy silmieni eteen ja katseeni hakeutuu tuttuakin tutummalle Kärryn rinteelle, jota verhoaa hentoinen harmaus. Silti luminen huippu erottuu hyvin ja sinne ylös minun mieltäni saattelevat pienen pienet leijailevat lumihiutaleet.

Kuitenkin tahaton ja kokonaisvaltainen väristys rikkoo pian tunnelman, Mitä kaunista silmä näkee, niin iho muistaa samalla eilisen kolean kirkkomaalla. Pääni sisällä alkaa soida- Maa on niin kaunis.....
Kuin olisin uudelleen saattojoukon mukana kantaen yhtä ruusua.

Arvaamaton on huominen.
Sitä on jokainen uusi huomen. Suuri lahja, kun aamuisin saa herätä kuta kuinkin kunnossa. Vähät siitä, tuliko yöllä miten hyvin tai huonosti nukuttua.

Sain myös itse vahvan muistutuksen elämän haavoittuvuudesta muutama viikko sitten, kun kaunis maanantaipäivä sai tumman sävytyksen. Pitkällä ambulanssimatkalla mielessäni pyöri ahdistava ajatus, olenko minä tulossa oman tieni päähän?
Pääsin tunteesta voitolle vasta, kun pystyin selvittämään itselleni, että yhtä lailla minä voin olla haavoittuva, sairastuva, kuoleva, kun kuka muu tahansa. Ei kukaan ole poikkeus.

Nyt näen harmaatkin päivät hyvinä ja kauniina. Rakastan jokaista päivää ja minkä maiseman luonto tarjosikaan sairaalasta kotiin palaavalle.
Olen kuin tuo koivu. Rikkoutunut sieltä ja täältä, mutta joiltakin osa-aluelta hyvissä voimissa.

Hyvää Ystävänpäivää hyvät ja uskolliset blogini seuraajat.