Talvimetsässä

Talvinen metsä ja minä metsässä suksineni.
Tänä talvena on tuntunut, etten "löydä" valmiita latuja, vaikka ne liki pihasta lähtevät. Minussa on syttynyt ajatus Aaro Hellaakosken sanoin "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Verkkainen eteneminen on mieleeni.
Seisahdan välillä, nojaan sauvoihin ja silmäni piirtävät maiseman ääriviivoja. Ihailen komeita tykkytaakkaa kantavia kuusia, jotka näyttävät jumalaisen ylväiltä kurottaessaan latvojaan korkeuksiin.

Ympärillä olevan hiljaisuuden voi kuulla. Muutenkin, kuin korvillaan.
Jatkan ja sujuttelen suolle. Eteen avautuu herkullinen kattaus, jossa vitivalkoisella liinalla on mykistävää luonnon taidetta.
Ei haittaa, vaikka kaiken kattona on usein tuhkanharmaa taivas. Runon (LassiNummi) säkeet tuntuvat oikeutetuilta - elämä on outo juhla, johon minutkin on kutsuttu.

Tunteet sanattomina, mutta olo kevyenä hiihdän kotiin. Metsä on kuunnellut minua. Olen kiittänyt sitä vuoropuhelusta ja ylenpalttisesta tarjoilusta.

Avaimesta juttua

Edelliselle viikolle tarjosi jännitystä avain. Se tuiki tavallinen abloyavain.

Valokuvausretken majoituspaikaksi olin varannut netistä pikkuruisen mökin.
Tulostanut myös asiaan liittyvät paperit.
Perille päästyä piti soittamalla saada mökin avainlokeron koodi ja numerot järjestämällä laatikosta avain.

Yllätys.
Mökin avainkoodilaatikko on rikottu ja avain poissa.
Pakkanen kiristyy, myös hämärä muuttumassa pimeäksi.

Uusi soitto ja saadaan seuraavan mökin avainkoodi.
Mitä hullua, tekniikka ei toimi - 36 asteen pakkasissa. Sormet ovat koodinumeroiden vyöryttämisestä tönkköinä. Silmälasit huurtuvat ja estävät näkemisen. Pakko on siirtyä autoon lämmittelemään ja soittamaan lisää neuvoja.
Meille luvataan tuoda mökkiavain 50 kilometrin päästä. Huh, miten pitkältä tunnin odottaminen tuntuu, kun luvattu puolituntinen on reilu tuntinen.

Mökki on ok.
Seuraavana aamuna on ulkona pakkasta - 38. Maailma värittyy oranssiin, punaiseen, violettiin, siniseen, kellertäväänkin. On sykähdyttävän upeaa katsella värikästä auringonnousua, kun tunturin tykkypuutkin punastelevat.
Syvä hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Porot, kuukkelit ja riekotkin ovat etsiytyneet suojaan. Niitä ei näy lainkaan.

Uusi yllätys on valmiina retkeltä palaajille.
AVAIN on pudonnut. Mutta onneksi vain toinen avain, joten ei hätää, mutta iso harmitus.
Tämä asia kääntyy hyväksi seuraavana päivänä, jolloin kierretään eilisen reitit ja avain löytyy.

Valoisaa aikaa piisaa nelisen tuntia. Silti eivät pitkät illat käy yksitoikkoisiksi  Puuhaa on seuraavan päivän ohjelman suunnittelu.
Sukset ja lumikengät joutavat edelleen jäämään auton peräkonttiin  Kylmää on, mutta se tietää upeaa aamua ja iltaa valokuvaajalle.

Kun ei suksilla, niin hyvä vaihtoehto on nousta cabinilla ylös.
Cabini heiluu tuulessa niin ikävästi, että ensimmäistä kertaa noissa vempaimissa tunnen kouristuksia mahan pohjassa.
Jotta liikuntaa tulisi päivän päälle, kävellään laskettelurinteen reunaa alas. Matkaa vain 1 km, mutta jyrkkää. Se on Maailman cup-rinne. Yhtään laskettelijaa ei näy.
Minä hurmaannun maisemasta. Paksu pilvien massa on alapuolella ja lumi jalkojen alla punaista.
Jalat joutuivat lujille, sillä rinne on paitsi jyrkkä, myös hivenen liukas.

Kotiin alkaa tehdä mieli, kun pakkassää muuttuu leudoksi ja värit harmaaksi.
Nopeasti ovat tavarat aamulla on autossa. Minä viimeisenä suljen mökin oven. Auto starttaa kotimatkalle.
Seis! Kaulahuivini jäi.
Ei voi auttaa. Ei ole avainta, huivi saa jäädä. Jatketaan matkaa.
Seis!!  Voi hirveää!! Myös laukku jäi. Rahapussi ja tabletti.

Soitto taas koodipaikalle ja sieltä annetaan numerot. Niiden avulla pitäisi päästä rakennukseen, jossa on avain "meidän" mökkiin.
Mutkun  koodi ei toimi taaskaan! Jäässä yhä, eikä sula vaikka tulitikuilla lämmittää.

Pakko lähteä ajamaan 50 km ja hakemaan avain. Hiljaisuuden vallitessa.

Tykkyjen keskellä tuntui, kuin olisi jossain toisessa maailmassa. Epätodelliselta tuntui avaimen hakumatkakin, joskin erilailla.

Keskitalven kireyttä ja heleyttä

Kireää ja heleää.
Kylmää ja kaunista. Kuvattavaa riittää, kun rohkenee kuvauskalustoaan kiikuttaa- 37 asteen pakkasessa. Minä yritän parastani.

Pehmeän sinipunainen hämy värittää hankia, kun aurinko tekee nousuaan. Aamu herää hitaasti niin kauniina ja niin kylmänä.

Kaamos on ohi.
Muutaman tunnin aurinko helottaa täysillä, mutta lämpöä siltä ei heru. Silti se on mitä tervetullein kipuamaan päivä päivältä yhä korkeammalle.

Ulos pakkasesta huolimatta, mutta jätän suosiolla sukset ja lumikengät paketteihinsa.
 Kerrospukeudun huolella, jopa niin pönäkäksi, että liikkuminen on hieman kankeaa.  Talven lumo on kuitenkin kietonut minut niin valtaansa, etten voi sitä vastustaa.

Minä palelen vain katsoessani pikkiriikkisessä avovedessä uivia laulujoutsenia.
Miten ne voivat selvitä -37 asteen pakkasissa? Näen ensin vain kaksi joutsenta, sitten huomaan toiset kaksi, jotka nukkuvat. Lopulta lintuja on kaikkiaan kuusi, mutta osa niin huomaamattomina lumista rantaa vasten. Samaan veteen lennähtää myös koskikara. Eka kertaa bongaan sen. Kuvaankin, mutta niin hätäisesti.

Miten mahtaisi tulla uni lumisviitin jääpetillä?
Kokematta jää, vaikka mielin kokeilla. Yöpyminen  on niin hintavaa, että jätän seuraavaan kertaan.

Vaikka mistä sen tietää, jos aamulla herätessään lumisviitissä olisi näyttänyt näin raikkaalta.

Kylmä, pakkanen, tulipalopakkanen

Pakkanen paukahteli yöllä mökkihirsissä niin napakasti, että herätti.
Herätti myös mielikuvitukseni ja aloin miettiä, mitä JOS joku tai monta hirsistä halkeaisi? Luhistusiko mökki tai leviäisi salvoksistaan? Minä, me litistyttäisiin alle?
Voisiko niin  käydä?

Hurjasta ajatuksesta ei meinannut olla poispääsyä.
Ei varsinkaan, kun paukahti.  Ja paukahti kohta uudelleen.
Mitä hulluja minä rupean pohtimaan. Ei se pakkanen taloja ole ennenkään luhistanut, mutta tulipalo hyvinkin voi pistää ne hetkessä maan tasalle.
No niin. Nyt alkoi mietityttää, ei kait tullut lämmitettyä takkaa liikaa?

Yöllä olisi miljoona kertaa järkevämpää nukkua, kun vatvoa moisia ja antaa vaan pakkasen paukutella.

Aamulla mittari näytti -35.2. Ei ihme, että oli paukkunut.
Maailma näytti kylmältä ja myös oli sitä, ollen samalla tavattoman kaunis. Melkein pelottava sinisävyisyydessään ja puhtaudessaan, jota harmoniaa uskaltautui rikkomaan vain pakkasen äänet.
Kylmyys jähmettää kaiken. Kuten Muumien Myy sanoo " kylmyys saa heidät yhtä hauraiksi kuin näkkileipä." Saman kait se tekee meillekin.

Lumi narisee somasti jalan alla, kun uskaltaudun hakemaan sukset ja lähtemään pienelle hiihtolenkille. Aikomus käydä vain järvellä toteamassa, mikä on siellä jää- ja lumitilanne. Jää varmaan kestää, että pilkille, mutta näillä ilmoilla ei kestä sormet. Juuri ja juuri pystyin näppäämään muutaman kuvan paljain käsin.

Jos oli edelliskevät ja kesä kummalliset, niin tämä talven kulku tähän mennessä on samoilla linjoilla. Lunta vain puolet siitä, mitä esim. viime talvena vastaavaan aikaan. Tosin tulla ennättää, joten enpä hehkuta, etteikö tarvitsisi lumia katoilta pudottaa.
Tykkykin oli ja meni. Sitä mukaa, kuin lumen satoi, kohta kävi tuuli ja puhdisti metsän. 

Koillismaan talvi on minun mieleeni. Sen lumisuus, tykkypuut, kaamos, siniset hämärät ja ne kaikki aktiviteetit, mitä talvella on tarjolla.
Kuitenkaan kaikki eivät ehkä alleviivaa näitä laulun sanoja "...pakkanen, siitä suomalaiset tykkää..pakkanen..."
Saattaa olla muutama, joka ei tykkää....

Vaan jos ei ulos tareta tai viitsitä, niin otan neuletyön esille tai pelataan kahdestaan Scrabbleä, mikä on jonkinlainen sanapeli ja koukuttanut minut.
Parempi häviäjä saisin olla. En malta miettiä loppuun asti, vaan hätiköin.

Vuoden viimeinen päivä

On vuoden viimeinen päivä.
Kun aamun pimeys haihtuu, tilalle tulee päivän hämärä.

Muutamien viime päivien värilliset aamukajastukset ovat poissa. Eilinen tuuli on puhdistanut puista irtolumet ja pakkasista vain rippeet jäljillä. Aamuisella kauppareissulla saa muistella, miten kaunista oli alkuviikolla.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä lähteä hiihtämään.
Latua en tarvitse, sillä metsässä on lähes kantohanki. Pitkää suksea ei upota. Minun tekee mieli kierrellä tuttuja paikkoja, tuntuu kuin kävisin tervehtimässä ja toivottamassa niille hyvää uutta vuotta. Viimeistään kesällä kökötän taas tuossa rannalla virveli kourassa.
Niin ainakin toivon.

Aina jää yksi viimeiseksi.
Niin kuin tämäkin päivä tästä armon vuodesta 2015.
Viikon takaisesta joulusta on vain muistot ja minä putosin kirjoittamattomuuden tyhjiöön. Olin ollut joulukuun jouluaattoon asti niin tekstien kuin sanojenkin lumoissa. Melkein toivoin, että joulukuun adventtikalenteripäivät olisivat jatkuneet.
Muutamia yrityksiä on ollut aloittaa uutta, mutta sormet ovat kieltäytyneet näpyttelemästä, Väkisin ei synny mitään, vaikka olisi miten kova halu kirjoittaa. Tulee vain levoton olo.

Aamupäivän hiihtoreissulla etsin poispääsyä levottomasta olostani. Sitä ennen eilisillan saunomisella koetin samaa. Ensimmäisen kerran tuli kokeiltua pakasteessa kesästä lähtien ollutta vastaa. Jo saunan ovea avatessa sieltä tulvahti kesä! Koivun tuoksu oli hurmaavan kesäinen, niin täyteläinen.
Vastan värikin on kuin itse kesä.

Eilisen myöhäisillan aikana kävin vilkuilemassa taivaalle usein. Odotin revontulia, vaan pilvisyyttä oli liikaa. Reposet olisivat niin paljon komeampia räiskeitä, kuin uudenvuoden tulitteet.
En meinaa valaa tinoja, enkä tee lupauksiakaan. Ihan vaan matalaa profiilia.

Himmelioljet odottavat toimeen ryhtymistä. Se homma siirtyy tältä vuodelta tulevalle. Ei ole kiirettä, sillä ensi jouluun on liki vuosi aikaa.
Kirjastosta hain kylläkin jo kirjan, josta löytyy mieleiseni malli.

Kalenterisukat sain valmiiksi jouluaattona. Se oli sangen mukava ja mielenkiintoinen joulukalenteri. En ole sukkiani vielä missään esitellyt, joten jospa nyt.

Joulupukki - raapale

Aattoilta jännittää. Kuten aina.

Tuleeko joulupukki tupaan asti vai jättääkö kiireissään lahjat porstuan puolelle? Mikä olisi hirveä pettymys.

Ennen joulupukilla oli harmaa nuttu, karvareuhka päässä, nahkarukkaset käsissä ja huopikkaat jaloissa. Nyt se kulkee punaisissaan.
Lahjapaketteja sai tavallisesti vain yhden jokainen lapsi. Pukilla kontissaan vitsojakin.

Kauan sitten minä löysin joululahjapaketistani sinikantisen pienen ruutuvihon ja lyijykynän. Silloin kuulema töhertelin kirjaimia joka paikkaan.

Joulupukki!
Melkoinen huijaus aikuisten puolelta.

Taannoin olin piinapenkissä, kun lapsenlapseni tivasi, onko joulupukki olemassa vai ei.
Mietin tarkkaan ja vastasin rehellisesti, ettei oikeasti ole.
Seurasi hiljaisuus.

Tultiin lopulta tulokseen, että meistä kumpikin uskoo joulupukkiin ihan pikkuisen ..... jouluaattona.
Tänä iltana.

Joulukirkko - raapale

Joulu herkistää syvällisesti.
Muutenkin, kun kuuntelemalla - Varpunen jouluaamuna.

Sytytän muistokynttilöitä. Tunnen, miten kurkussa rupeaa karhenemaan, miten silmänurkka alkaa kostua.
Se haikeus, mikä sillä hetkellä valtaa mielen, on niin voimallinen.

Lapsena olin vain kerran joulukirkossa. Se oli rekiretki. Sain tehdä matkaa reessä vällyjen alla. Siitä joulukirkosta on jäänyt pysyvästi mieleen vain hevoset ja vällyt. Ehkä olen nukkunut isomman osan aikaa.

Kuusi vuotta siitä, kun veli Vilkastus sairasti. Lähdin yksin aattoillan joulukirkoon. Kotiin kävellessä katselin tähtitaivasta.

Äkkiä näkyi kirkas tähdenlento. Ehdin toivoa ja mieli keventyi.
Mutkan takaa ihanaa huomata, että minua odotettiin kotiin. Jäälyhdyt oli sytytetty ja aaton jouluateria katettu pöytään.