Vuosi lopuillaan

Joulu 2014 on siirtynyt muistojen albumeihin. Ikävät muistot, mikäli niitä on, haalistuvat ajan myötä, mutta kauniit säilyvät haalistumatta vuosikymmeniä.
Karsikonperälle joulu toi muassaan talven kireimmät pakkaset. Jo aatonaattona liki -30, eikä se siitä koko joulun aikaan muuksi muuttunut. Pakkanen paukahteli nurkissa kipakasti, huurrutteli puut ja pensaat. Tykytteli aiemmin sataneet lumet puiden oksille saaden kuuset näyttämään yhä vain enemmän kynttiläkuusilta ja koivut liiankin nöyriksi. Se narisi somasti jalan alla, nipisteli poskia, sormia ja varpaita, kun ulkona sytyttelin jäälyhtyjä.  Tähdet tuikkivat hyytymättä kylmään. Muutaman yönä revontuletkin yrittivät leimahtaa, mutta sammuivat yrityksiinsä.

Päiviä sävyttää yhä kaamoshämy ja sinisten hetkien taianomaisuus, joka häipyy pehmeään punerrukseen.

Luonto koristeli joulun, Teki sen ulkoisilta puitteiltaan semmoiseksi, kuin monet meistä toivovat. Itsellä ei ollut tarvetta enää koristella pihaa.
Ihan lepäillessä ei joulun aika mennyt. Innostuin kinkunsulatuskantreista ja neljän tunnin kantritanssimisen aikana syödyt ylimääräherkut saivat kyytiä. Toivottavasti, vai huijaanko itseäni?
Ei lepäilyäkään pidä unohtaa ja mikä olisi sen parempaa pakkaspäivinä, kuin heittää itsensä sohvalle pitkäkseen ja antaa sinisten ajatusten risteillä.

Hyvää uutta Vuotta 2015 

♥

Hyvän joulun toivotusta

- Näyttäisi tästä jo joutavan sisäruokintaan, tuntuu poro tuumivan. - Jouluaattona pitäisi ainakin saada valmiit eväät, että jaksaisi vetää Joulupukin lahjapulkkaa. Tulee olemaan reipas työrupeama.
Tällä porolla on vielä sarvensa, joten se kelpaisi hyvin Joulupukin poroksi.

Taannoin kävi niin, että komeasarvinen petteri oli valittu Saksaan Joulupukin ajokiksi, mutta lähtöhetken tultua poro oli pudottanut toisen sarvensa ja pesti tyssäsi siihen.

Sarvet ovat pudonneet, mutta itsetunto kohdillaan. Ei pelännyt autoja tai paremminkin, ei välittänyt tuon taivaallista ohi ajavista autoista. Ei hötkyillyt tiellä puolelta toiselle,  eikä sitä myöskään huvittanut loikata paksuun lumeen. Minne lie ollut matkalla? Vai oliko lähtenyt karkuun Korvatunturilta?

Lunta on tullut Karsikonperällekin reippaasti ja lumitöissä kunto kohenee. Hyvä niin, sillä metsätyöt jäivät joulutauolle ja saattaa hyvinkin olla, että pitemmällekin tauolle, sillä metsässä on paikoin puoli metriä lunta.  Ei tämä "tyttömetsuri" semmoisessa hangessa pärjää.

Rukkaset ja porrikoukku pöllin päälle. Työn touhussa ei aina huomannut maiseman muuttunutta ilmettä. Milloin oli satanut uutta lunta ja tykky lisääntynyt puiden oksilla, milloin tuuli ja lauha sää olivat puhdistaneet puut lumesta. Yhtä kaikki, maisema on hiljainen. Ei kuulu linnunlaulua. Ei ujella tuuli. Vain hirvi oli loikkinut suon yli. 

Kun puut oli ajettu, metsään jäi reitti. Kävellä se ei kestä, mutta suksella on hyvä liikkua.

"Joulu vanha, ikuinen,

aina yhtä kultainen,

kaunis, herkkä, hempeä,

pyhä, lämmin, lempeä.

Joulunajan odotusta,

hyvän joulun toivotusta."

toivottaa aimarii karsikonperältä

Sydäntalven aikaa

Kaamos on sydäntalven aikaa. Aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, mutta pimeitä päivät eivät ole. Sitä ihmettä piti lähteä katsomaan paikan päälle.
Matkalla pohjoiseen kurkin auton sivupeilistä, miten aamutaivas värittyy. Aurinko itse pysytteli piilossa. Yö vaihtui hämärästä idän puolella punaisesta oranssiin.

Lännen puolella olivat toisenlaiset värit. Siellä sävy oli tummasta sinisestä vaaleampaan. Lumikin näytti siniseltä.

Minun ihka ensimmäinen täydellinen kaamospäiväni oli värikylläinen, suorastaan värien leikkiä kautta taivaankannen.katsoinpa mihin suuntaan vain.

Ei palellut sormia kuvatessa, vaikka tuuli oli tuntureilla navakkaa. Tietysti käsiä lämmittivät Titityyn lähettämät "härpäkkeet". Olin ollut onnettaren suosikki hänen blogiarvonnassaan. Kiitokseni siis Ti-ti-tyylle.

Hetken mietin, miten tämä käteen pujotetaan, ennen kuin sormet löysivät reittinsä näissä kauniisti virkatuissa kädenlämmittäjissä.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää  teille lukijani.

Viipyilevä iltahetki

Lähes kuulaan päivän päättyminen alkaa viipyilevällä illalla.  Katselen, miten päivähämärä muuntuu silmissäni salaa sinisen sävyyn. Sinerrys korostuu vain, kun en sytytä pirtissä yhtäkään lamppua.
On hyvä istua ikkunan ääressä ajatuksineen, jotka silloin tällöin jo lennähtävät lähestyvään jouluunkin.
Hämärä syrjäyttää pian sinisyyden ja kietaisee maiseman harmaanharmoniaan. Hetken erottuvat vielä pihan puut tummaa taivasta vasten, mutta metsä ei näytä pimeältä, paremminkin hohtavalta. Viime öinen reipas lumentulo pehmitti kaamosta.

Pihassa joulukuusi sai kynttilät oksilleen ensimmäisenä adventtina. Kuusi löytyi metsän raivaustyömaalta, jossa jo pitempään olin sitä katsellut sillä silmällä. Hieman se oli edelliskeväänä palelluttanut uutta kasvuaan ja latvaansakin, neulaset osaksi karisseet pois. Vaan kukapa nyt täydellinen olisi?

Tänä lyhyen päivän aikanankin on päivässä vähintään kaksi upeaa hetkeä. Juuri tuo viipyilevä iltahetki ja toinen aamuinen havahtuminen, milloin taivas alkaa vaaleta ja miten se kunakin aamuna vaalenee. Mitkä ovat sen kulloisetkin värisävyt, jotka viime aikoina ovat kuitenkin olleet liiaksi harmaan sorttisia.

Marraskuu meni vauhdilla, eikä minun marraskuuni ollut tylsä. Mitenkään talvinen se ei ollut, mutta menetteli mainiosti. Puuta tuli raivattua ja pihaan ajettua reippaasti. Aikaansaannos on useampi motti, joten pökköä pesään on seuraavinakin talvina.

Lyhyen päivän aikaa

Marraskuu ei ole hitaillut, vaan on kohta loppu. Minä uskon, ettei viimeisenkään viikon selätys tuota ongelmia. Talvi sen sijaan hitailee. Ei tunnu tietävän tullako, vai ei.
Kyllä Karsikonperällä silti talviselta näyttää, kun maassa on hento lumikerros ja useampana päivänä muutama pakkasaste. Rohkeimmat retkiluistelevat jo pitkin järvien selkiä. En minä, en osaa edes luistella. Kohta otan sukset esille.

Harmaa on ollut useamman päivän väritys. Pikantin värilisän siihen ovat antaneet oksasaksieni oranssinkeltaiset kahvat. Hyvä niin. Ovat olleet helppo löytää, kun huomaamattani viskaan ne milloin mihinkin. Raivausprojekti jatkuu siis draivilla. Nyt pitää ahnehtia puuhommien kanssa, kun lunta on vähän, niin metsässä liikkuminen sujuu ketterämmin.

Oletan, että porot ovat myös tyytyväisiä, kun lunta on vähän. Niiden ei tarvitse kuopia ruokaansa paksun lumen alta, vaan hamuavat keskittyneesti syötävää unohtaen rynnätä tien toiselle puolen juuri auton edestä, kuten niillä on tapana.

Päivän pituus on noin viisi tuntia. Aurinko ei siinä ajassa kovin isoa kaarta tee, vaikkei pilvisyyttä olisikaan. Minä olen ruvennut kaipaamaan sinistä hämärää, jolloin istuisin ikkunan ääressä tuijottelemassa ulos kuunnellen hiljaisuutta. On rentouttavaa seurata, miten hämäryys muuttuu huomaamatta pimeäksi.
Naps. Valot pitää sytyttää, jos aikoo jotain tehdä. Muutama neuletyö on teon alla. Tällä hetkellä villasukat on tehty ja vuorossa lapaset. Jo parina talvena olen kutonut "Domino"-lapasia. Ne sopivat mainiosti jopa rukkasten alle ja sormet kiittää.

Monta kertaa olen joutunut purkamaan, kun unohdun katselemaan ikkunasta lintuja ja oravia. Närhi ja käpytikka saivat ihka omat talipötkylänsä, etteivät tulisi aivan ikkunan taakse pikkulintujen apajille.  Isot linnut ovat niin loppasuita, että pienemmiltä tahtoi olla aina eväs loppu. Jotain oli tehtävä.  

Piikkilankaa...

Piikkilankaa ja pajuja. Niitä piisaa vanhoilla peltosaroilla. Paju ahneuksissaan valtaa kesä kesältä lisää tilaa. Jos pensaikko ei pääse levenemään, niin se kasvaa korkeutta. Sitten hontelot pitkät vesat kaatuvat ja joka silmusta alkaa työntyä uutta vesaa.
 Piikkilangalla sen sijaan menee huonommin. Harmittavasti sitä on jäänyt nyt jo lahoihin aidantolppiin ja maahan ruostumaan, vaikka paljon on kerätty pois.

Aiemmin karjan laidun rajattiin  piikkilanka-aidalla. Nyttemmin sen käyttö tässä tarkoituksessa on kielletty, mutta se oli silloin, kun ei ollut vielä sähköistä paimenpoikaa.

Minä selätän marraskuuta repimällä noin viisikymmentä vuotta sitten pystytettyjä piikkilankoja. Ruoste ei ole niitä tarpeeksi raiskannut, sivuleikkurit tarvitsen, että saan poikki. Paikoin osa langasta jää maahan, kun on niin syvälle painunut. Sinne jääköön, Siellä se ei vahingoita eläimiä, enkä minä telo siihen kinttujani. Kaipa lopulta ruostuu tarpeeksi ja hajoaa, rautaa kun on.

Työn touhussa ajatukseni vaeltavat joskus hyvinkin kaukana. Ovat siirtäneet minut välillä lapsuuteen asti. Tyttösenä oli niin vaivatonta pujahtaa kahden piikkilangan välistä pellolle ja sieltä takaisin, vaikka veräjä olisi ollut ihan vieressä. Lapsena oli lapsen kiireet. Monet naarmut sain piikeistä sääriin ja selän puolelle, Taisi kolttukin mennä palkeenkielille. Aina ei muistanut kahmaista helmoja kouraan työntyessä aidan läpi.

Nyt on riittämiin piikkilankaa askarteluun, Vielä en tiedä, mitä niistä tekisin. Pieni pala historiaa on tässä sykkyrällä koivun kylkeä vasten.

Luppopäivä

Rukkaset naulaan, kirves ja tukkisakset pinon päähän,  On luppopäivä, sunnuntai ja isänpäiväkin kaiken lisäksi.
Marraskuuta on taittunut jo reilun viikon verran, eikä huonosti ollenkaan. Useita pikku pöllikasoja on ilmestynyt hakkualueelle metsään ja vanhan pellon pientareet alkaneet vapautua pajukoistaan. Näkymät miellyttävät silmääni.
Nyt on hyvä ahkeroida, sillä olosuhteet ovat loistavat. Lunta vain nimeksi, eikä pakkasetkaan ole haitaksi olleet napakkuudestaan huolimatta. Reippaan lumentulon varalta piti laittaa merkkikepit puukasoihin. Löytyisivät  myöhemmin, kun on tarkoitus ajaa puut pihaan.
Ojan varsilta karsituista pajunoksista tulee tulenruokaa. Palavat komealla liekillä, kun vain saa syttymään. Monet raidat ovat kasvaneet puiksi, niillä aikanaan lämmittää pirttiä monta kertaa.

Luppo alkoi oikeastaan hyvissä ajoin jo eilen. Hirviporukka oli kutsunut koko kylänväen hirvipeijaisiin. Metsästäjät olivat itse valmistaneet käristyksen ja keittäneet perunat ja myös tarjoilivat ruuan. Mikä sen mieluisampaa, kun istahtaa valmiiseen pöytään ravitsemaan itsensä.

Kauppareissulla päivän päätteeksi kuvasin ties kuinka monennen kerran mielimaisemaani. Joka kerta kun se silmieni eteen avautuu, huokaan mielihyvästä. Joka kerran se on kaunis, oli mikä vuodenaika tahansa, oli ilma mikä tahansa. Joskus vain pilvet raapivat vaaroja niin matalalta, ettei maisema erotu, mutta minä tiedän, että siellä se on.

Pian olen kotona, tuolla vaarojen sylissä.

Pakkasaamu marraskuulla

Pakkasaamuna selätän marraskuuta riimitellen. Ulkona -18.3, aurinko vasta heräilemässä Kärryvaaran takana eli muutamaan tuntiin en mukavuudenhaluisena viitsi vielä savottaan lähteä. Sormia palelisi, vaikka oksat rapsahtaisivakin helpommin katki.
Yön komea kuutamo lohkaisi unestani sievoiset tunnit. Tyydyin sen vaateeseen ja nousin leipomaan, neulomaan ja runoa rustaamaan. Syntyi M- runo niin kuin marraskuu.

Minun marraskuuni

 monilla mausteilla

menettelee.

Matka metsään

muistuttaa mielentilaa.

Murheet murenevat

maisemaan,

mahtuvat menemään menojaan.

Muistelen,

myhäilen,

Mielijohteesta

muistin mukaani maitosuklaan.

Marraskuun selätystä

Jo kolmannet lumet tälle syksylle sulamassa, sillä vettä sataa roikamalla. Eilen oli vielä tämän kolmannen talvenalun lumia kolata ja aurata asti, mutta uuden aamun valjetessa tilanne on aivan toinen. Marraskuu on taistelua - tullako talvi, vaiko ei tulla. Niin tai näin, mutta minä seljätän marraskuuta Lepiksen inspiroimana teemalla -  ”Pientä puuhaa koko kuuksi”. 
 Metsänraivaus on yksi puuha. Fyysistä työtä, kunto kohoaa. Reipasta ulkonaoloa, mieli virkistyy.

Marraskuuta on kaksi päivää jo mennyt. Lähinnä lukiessa, neuloessa, makoillessa ja vesien jäätilanteita tarkistellessa. Pyhäpäiviä olivat, niin ei kovin suuria töitä viitsinyt hamuta. Ihan ehtoolla kuitenkin oli pakko tarttua vesuriin ja lähteä kaatamaan yksi pajupuska. Varsinaiselle työmaalle metsään ei viitsinyt lähteä. Arkena sinne.

Paju on sinnikäs puu. Sitä ei hevin nujerreta ja todennäköisesti keväällä tämäkin ojan penkka pellon puolella on vimmatussa vesakasvussa. Kuitenkin pajut pois-projetki on tämän hetken hupia, jonka puolimetrin hanki aikanaan pysäyttää.
Aivan Metsähallituksen mallin mukaan, kuten alla olevassa kuvassa ei Karsikonperällä tässä kohtaa hakkuita suoriteta, vähempikin riittää. Aina yhden pajupuskan kaadettua tulee kipaistua tielle katsomaan, miltä näyttää, mitkä koivut saa jäädä vankistumaan, millä männyllä olisi parhaimmat mahdollisuudet kasvaa isoksi jne.

Tintille ruokaa

Valokuva- ja Runotorstain 342 haaste on RUOKA

Siemeniä, pähkinöitä

talikakkuun leivotaan.

Talvikylmän tullen

tulkaa tintit nokkimaan.

Hetki vartokaa,

tali jähmettyä saa.

Sitten syömään.

Kirjojen Kirja

Macrotex- ja teema-aiheena on tai oli Kirja. Taidan olla jo tämän haasteen suhteen myöhässä, mutta esittelen kirjani kuitenkin.

Kuvaraamattu on perintökalleus lapsuuskodistani. Painettu Tampereella v. 1901, siis ikää jo 113 vuotta.
Tämän Raamatun sai lahjaksi palvelusvuosistaan Albertina Antintytär v. 1908 ja yli sadan vuoden jälkeen se on minulla.  

Muistan jo pikkutytöstä asti Ison Kirjan. Sen selailu kiinnosti, koska sivuilla oli runsaasti kuvia raamatun tapahtumista. Kirjaan ei saanut omin luvin kajota.

Vuosien varrella Raamattu on nuhjaantunut, Osa lehdistä on irti ja toinen sulkijasarana kadonnut. Sen olemassaoloa en muista koskaan nähneenikään.

 

Syksyistä

Valokuva- ja Runotorstai nro 340 innoittajana on Ari Kokkosen ottama kuva maahan pudonneesta lehdestä.

Syyspäivän valo

hehkuu koivunlehdissä.

Varjot venyvät.

Rannalla asuu tuuli

huokuen ikäväänsä.

Talvi nurkan takana

En minä kesällä suohon uponnut, vaikka siltä on saattanut tuntua. Kadotin vain kesän vauhdittamana tyystin kirjoitusintoni, jota ei alkusyksykään vielä osannut palauttaa. Hiljalleen ajattelen tulla ulos jämähtäneestä olotilastani kokeilemaan löytyykö kirjoitusvire. Se löytyy, jos on löytyäkseen, näin on uskominen.

Sinänsä Karsikonperälle ei mullistavia kuulu. Kesä oli jokseenkin vauhdikas ja meni siksi kait luvattoman nopeaan. Kun havahduin syksyyn, tajusin etten millään ilveellä luovuttaisi kesää vielä syksylle. Kuitenkin niin kävi. Hetkessä oli luonnosta kaikki värikkyys kadonnut, mitä vielä muutama päivä sitten saattoi ihailla joella.

Päivä on selvästi lyhentynyt, eikä suolla näe kunnolla iltakuuden aikaan poimia karpaloita. Pitää aikaistaa marjastusta keskipäivälle. Toisaalta taas, jos lähtee aamulla liian aikaisin suolle, marjat ovat jäätyneinä ja niitä poimiessa sormia paleltaa.

Sitä kaunista, kuulasta, värikästä syksyä kesti oikeastaan vain parisen viikkoa, sitten taivas ropsauti kunnon kinokset. Lunta tuli niin paljon, ettei se päivässä, ei kahdessa, kolmessakaan sulanut pois, mutta suli kumminkin. Tuo ensilumi rakenteli talvelle siltaa ja parhaillaankin ulkona näyttää paljon enemmän talvelta kuin syksyltä. Viime yönä satoi uudet lumet ja päivälläkin on pakkasateita. Jääriitettä ojissa, jopa joen suvantokohdissa. Talvi on nurkan takana.

Tammukkaojan rantoja kävellessä mieleen ryöpsähti menneeltä kesältä paljon. Totta se oli, että vasta angervon kukinnan alettua, tammukka innostui syönnille. Totta sekin, että syksyllä keltalehtien pudotessa veteen arka kala pelästyy ja vetäytyy jurottamaan ojan syvänteisiin. Ranta on peittynyt pudonneisiin lehtiin, vain virtaavan veden solina muistuttaa kesästä.

Kolme vuotta tulee kohta tänne Koillismaalle muutostani. Aika on mennyt sukkelaan, kuten se ikääntyessä ruukaa tehdä. Huomaa vain, ettei ehdi oikein mitään siinä välissä, kun kevät on muuttunut kesäksi, kesä syksyksi ja taas ollaan talvea vastaanottamassa. Kaamos on kohtsillään käsillä. Lumeton aika on lyhyempi, kuin lumisen maan aika. Toukokuun ensimmäisellä viikolla oli vielä lunta, silloin jopa hiihtelin ja nyt lokakuun ensimmäisen viikon mentyä maa on taas valkoinen. Etelämmässä osin maata tilanne on toisinpäin.
 Ei  minusta pahalta tunnu, että talvi tulee, ei lainkaan. Saattaa vain harmittaa, että parhain kalastusjakso pysähtyy jäiden tuloon. Vaan sitten jää aikaa muuhun, kuten vaikkapa kirjoittamiseen, lukemiseen, ehkä neuletöillekin.
Parhaillaan on vielä verkot pyytämässä. Jospa saisi sen suuren hauen, josta jaksan haaveilla. Koetan pitää mielessä, että lähden joelle nimenomaan pyytämään kalaa.
Taannoin tuli verkolla elämäni eka järvitaimen, kolmekiloinen ja toisella kertaa viisi puolenkilon siikaa ja muutama pienehkö hauki, mutta sitä isoa vain ei. Yllättäen saattaa verkkoja nostaessa saada seuraakin. Joku (harmaalokin poikanen, ehkä?) norkoilee lähes aironmitan päässä, josko hänelle herkkupala liikenisi.

Ilon oppii repimään arkeensa pienistä, kuten juuri, että saa pannulleen omapyytämänsä kalan. Myös että luonto monimuotoisuudessaan avautuu kotiportaalta,Tänäänkin veneelle lähtiessä ihailin vastasataneessa lumessa metson jälkiä. Lintu oli kiireettä ja tyylipuhtaasti astellut pitkin ja poikin polkua. Oli säästynyt metsästäjien saaliiksi joutumasta. Vaikka hillan hillaa en koko kesänä edes nähnyt, onpa mitä toivoa tulevalta kesältä ja karpaloita sentään löytyy. Ainakin, että joulupöytään, jonne sitä isoa haukeakin haikailen.

Hauskaa hulluttelua raapaleen verran

Hulvatonta hupia, kun naiset kukkamekoissaan ja korkokengissään, miehet pieniksi käyneissä rippipuvuissaan hiihtävät vetisellä suolla. Niin on tehty jo kuutena kesänä.

Osallistuin kisaan nyt toisen kerran.

Valmistautumiseni alkoi tutusti tälläytymisellä, hiuksiin korkkiruuvikiharat, huuliin punaa ja kynsiin hehkeä lakka. Kukkamekko löytyi kirpparilta ja hiihtovälineiksi sain vanhat ”Lampiset”, joihin ruuvattiin 3:n euron korkkarit.

Kisapaikalla asiaan kuului hieman välinetestailua. Yes! Pitoa tuntui piisaavan. Hiihdin Siuruan Kansantasavallan 1-joukkueessa kakkososuuden ja joukkueemme tuli hopealle. 

Yksilölajissa kuitenkin upposin suon tiiviiseen syleilyyn jääden jumbosijoituksille.

Suo osaa yllättää ja sinne humpsahtaessaan tuntee, miten vahva imu sillä on. Vaivoin pääsee kuiville.

Yleisöä oli paljon ja Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat on kesätapahtumana verraton.

Taikakivi

Kuvan kivi ei ole Pirunkivi, eli taikavoimia omaava syyläkivi. Onpa vain yksi punainen kivi punaisten kivien joukossa, jolle punavärin värjää viherlevä Trentepohlia iolithus.

Kuitenkin tämän kiven näkeminen tuo aina mieleeni tarinat syyläkivestä, joka oli isohko ja laakea kivi likimain keskellä kylätietä vain joitain senttejä tien pinnan yläpuolella. Tästä maagisia voimia omaavasta, kummallisesta kivestä on kuultu monta tarinaa, joista minä kuulin viimeisimmät vuosi sitten kesällä. 

Itse kivi on kuitenkin kadonnut jo vuosikymmeniä sitten. Se jäi kylätien parannustyömaan jalkoihin ja hävisi. Ehkä se tuli upotetuksi maahan, ehkä kaivinkone nosti sen kauemmaksi tien penkalle, ehkä se vain pirstoutui, mutta sen koommin se ei enää ole ollut paikallaan, eikä sitä ole mistään löytynyt.

Jospa olisi jäänyt tarkempaa tietoa kiven kohtalosta, mutta ei. Aika ajoin saatan poiketa tieltä sivuun tutkimaan lähemmin kiviä. Ajatuksena tietysti löytää se taikakivi, jonka perimätieto on nimennyt Pirunkiveksi. Kengän kärjellä raaviskelen hieman sammalta kivien päältä pois toivoen, että onnistuisin etsinnöissäni.

Perimätietona kulkee, että kivellä oli siis taikavoimia. Totena kerrotaan sen pystyneen poistamaan syyliä ja hoitamaan muitakin ihosairauksia. Kerrotaan, josko kuka halusi syylistään eroon, niin hänen tuli mennä välittömästi ukkossateen jälkeen kiven luo ja sivellä kiven keskellä olevaan painanteeseen kerääntyneellä ukkossadevedellä syylänsä, eikä kiven luota poistuessaan saanut katsoa taakseen. Kun näin teki, kuinka ollakaan, syylät hävisivät ennen pitkää.

Joka kerta tarinan kuultuani, olen jäänyt miettimään, mitä sellaista sadevedessä saattoi olla, mikä tehosi syyliin? Liukeniko kivestä kenties jotain ainetta, mikä oli myrkkyä syylille? Oliko itse kivi ehkä pudonnut avaruudesta? Oliko se kenties meteoriitin palanen.

Vakaasti olen ruvennut kiven taikaan uskomaan, sillä niin moni tuttu ja läheinen ihminen on saanut syylänsä tuolla konstilla pois.

Kuitenkin vähintään viisi vuosikymmentä täytyy mennä ajassa taaksepäin, ehkä hitusen enemmänkin, kun kivi oli ehjänä paikallaan ja sen taikavoimaa käytettiin parannuskeinona. Nykyään pitää mennä apteekkiin ostamaan syylänpoistovoiteita ja naureskella vain vanhoille uskomuksille ja  hoidoille. 

Jos koko juttu kuitenkin oli uskon asia, niin ainakin syylien häätö tuli halvemmaksi, kun apteekkireissu lääkkeineen.

Kylmää puhuu tuuli

Välkkeessä veen,

tuoksuissa angervon

 kimmeltää juhannus.

Kylmää puhuu tuuli,

käki on saanut yskän

ja halla suti mustaksi

hillankukan sydämen.

                                                         

Hyvää Juhannusta rakkaat lukijani, sillä Juhannus se on vaikka lumia nakkelis, eikä muuten paljon puutukaan, etteikö täällä alkaisi tuprutella lunta. ☻

Kesä tuli

Kesä tuli tänne Karsikonperällekin.
Yhdessä yössä ja päivässä kolea kevät vaihtui kesän lämpöön ja hentoon viherrykseen. Kerta kaikkiaan huikeaa, miten eilisen päivän hellelukemat ja öinen ukkossade villitsivät luontoa. Koivuun on paikoin puhjenneet pikkuriikkiset hiirenkorvat, jotka ovat kevään kauneinta minulle. Tulee vahva tunne, että kesä on kohtsillään.

Talviturkin heitin eilen ihan virallisesti. Siis kipasin rantaan ja uimaan. Kylymä kylypy se oli, mutta niin virkistävä. Paria päivää aiemmin olin jo käynyt savusaunan löylyistä järvessä. Uimakauden aloitus on toinen varsinainen kesän avaukseni.

Kesäherkkuihin kuuluu myös mato-ongella käyminen. Olen odottanut pitkään ja hartaasti kalavesien sulamista. Vihdoin eilen pääsin nauttimaan kohon ja kimmeltävän veden pinnan tuijottamisesta. Viis siitä, vaikkei kalaa tullut, tärkeintä oli päästä lammelle ja nähdä sen siirtyneen kesäaikaan. Rantakoivuista ei hiirenkorvia hevin erottanut, niin pieniä olivat, mutta jäät olivat veks.

Suurinpaa kalastuksen tuskaa tyydyttämään vietiin kaksi viikkoa sitten jokeen verkot, mutta kävi peräti surkeasti. Yöllä pakkanen pisti suvantokohdat jäihin ja toinen verkko rikkoontui täysin. Työ ja tuska oli saada edes nostettua jäämurikoita täynnä olevaa verkkoa veneeseen, eikä toinenkaan verkko mitään pyytänyt. 

Kala ei vielä liikkunut, kuulema joessa oli liikaa vierasta vettä. Se olis pitänyt ymmärtää ja malttaa vielä verkkojen kanssa.

Parhaillaan kirjosiepot valikoivat röyhkeästi pesäpöntöistä itselleen sopivia.Västäräkkipariskuntaa olen odotellut. Joka kesä ne ruukaavat tulla tämänkin talon pihaan ja vajan katonharjalle tepestelemaan, mutta vielä ei ole näkynyt. Kylillä olen niitä nähnyt, kuten eilen myös ensimmäiset haarapääskyset. Eilen kantautui niin ikään jostain vaaroilta päin käen kukunta.

Osaisipa meidän epäonninen haarapääskypariskunta saapuessaan ymmärtää, mitä olen tehnyt ja miksi. Pudotin nimittäin aamulla niiden toissa- ja edelliskesäisen pesätekeleen parvekkeen kattoharjasta. En suinkaan pahuuttani, vaan siksi, että ymmärtäisivät  rakentaa kotinsa jonkin muun piharakennuksen räystään alle, jossa se pysyisi koossa. Parvekkeen kattonharjan kolmio on niin kapea, että pesästä tulee väkisinkin liian ahdas ja se putoaa. Jo kolmena kesänä niin on tapahtunut ja osittain kohtalokkain seurauksin. Varmaan pääskysille on tullut laskuvirke pesän suunnittelu- ja /tai rakennusvaiheessa. Ehkä ovat valinneet väärät sementtiaineet. 

Karsikonperän tien penkoilla on vielä ankea väritys, muttei kauan. 

Viljelemättömillä pelloilla alkaa "orastaa". Salaattiaineksia löytyy jo hyvin omasta takaa. Tämmöiset asiat ovat täyttä kesää. Siispä- tervetuloa kesä!