Kaamoksen kauneutta

Kaamos on lopuillaan ja aurinko on Lapissakin ehtinyt käväistä useampana päivänä näyttäytymässä. Hämärän aika on pidentynyt ja pikku hiljaa päivä alkaa pidentyä. Tietenkin pilvipäivinä on yleiskuva harmaan sävyissä, mutta selkeänä päivänä aamutaivas alkaa punertua enteillen auringon pikavisiittiä puolen päivän aikoihin.

Taivaan pastellisävyiset värit heijastuvat hankeen, joka sekin vivahtaa siniseen pohjois-koillisessa. Kun taas päinvastaisella suunnalla hehkuu oranssia ja punertavaa.

Keskipäivällä kuu näyttää olevan matalalla ja antaa maisemalle lisää kylmäntuntua. Kylmää todella on, sillä mittarissa on -30.

Maisema kuin maalaus, paitsi nuo sähköjohdot, tosin niihinkin taiteilija on sivellyt valkoisen harson peitteeksi.

Sukset pysyivät paketissa ja paketti Savottakahvilan seinustalla. Ei tullut intoa laduille, vaikka ne niin houkuttelevilta näyttivätkin. Myös ennustettua revontulien leiskuntaa ei näkynyt, vain aavistus, että iltayötaivaalla jotain väreili. Toisella kertaa sitten.

Tunturissa tuulee

Talven tuisku tunturilla,

tummuva taivas,

tähtien tuikkeet

tuttuja taivaltajalle.

Tuulen tuiverrus tukassa

tapaillen tanssia,

tarinoita tarjoillen

tuskin tyhjiltä tuntuvia.

Tiettömät tiet,

tuskaiset taipaleet tarpoen

toisinaan taakkana tarpeetonta.

Tunnelman tupaan

tuo tuohuksen tohina,

tulenliekkien taika.

Luvassa on säätyypin muuttuminen ja kenties aurinkokin ilmestyy hetkiseksi taivaanrannalle. Aivan pohjoisemmassakin Lapissa kaamos päättyy noin viikon päästä. Täällä Koillismaan kolkalla auringon nousun ja laskun välillä on liki 4 tuntia. Kauan aurinko on piilotellut raskaan pilviverhon takana nuokin tunnit.  

Ei ole tähtitaivastakaan aikoihin näkynyt, eikä revontulia. Jokohan tulevan viikonlopun pakastuva sää räväyttäisi taivaalle tuiketta tai värikkyyttä? 

Kahvitellen



Wondersbykaari haastoi vastailemaan kysymyksiinsä ja herkesi tarjoamaan nisukaffeetkin haastetta jatkaville. Hänen blogissaan on haasteesta enemmän. Minä vain kiitän. En kehtaa kuitenkaan ryystää hänen kahviaan ja mutustaa herkullisen näköistä nisupullaansa, kun en saa jatkettua haastettakaan, mutta innostuin kaljupääkahvia hörppiessäni vastailemaan kaari3:n kinkkisiin kysymyksiin.

1.    Mikä on sisustustyylisi?
 En todellakaan voi puhua tyylistä, kun katson kodissani ympärilleni. Askeettinen on kait parhaiten ”sisustustyyliäni” kuvaava sana. Kun istahdan ja annan katseeni kierrellä ympäri tätä pikku 54 neliön mökkiä, niin lopputuloksena totean, ettei pahaltakaan näytä, vaatimattomalta kylläkin, yleisvaikutelma on peräti kodikas.

      2.    Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
     Koko mökki on yhtä ja samaa tilaa, panostus sisustukseen on vain välttämättömät, muuta on turha edes kuvitella. Ei ole koriste-esineitä, vain kello ja lämpö- et kosteusmittarit sienällä, plus häkä- ja palovarottimet.

      
 3.    Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
 Helppoa, kuin heinänteko. 
Omatunto minulla on, mutten osaa kuvitella, mihin käyttäisin rahaa siten, että kuluttamiseni alkaisi sitä kolkutella. Syystä, että minä olen sopivasti nuuka ja siitä syystä nuuka, kun en ole raharikas.

 4.    Mihin käytät paljon rahaa? 
En käytä paljon rahaa koskaan. Asioin oikeastaan vain ruokakaupassa, enpä juuri muualla. Shoppailu ei ole minun juttuni, ei sijoittelu, ei rahapelit, ei edes lotto.

5.    Mistä onnesta unelmoit?
Unelmointini ei liippaa lähellekään sisustusta. Kaukana siitä. Olisin varmaan onneni kukkuloilla, mikäli sadan kilometrin vaelluksen pystyisin taivaltamaan Sevettijärveltä Jäämeren rannalle. Tätä  unelmaa olen elätellyt pitempään. Se ei onnistunut vielä toissa kesänä, ei viime kesäkään, mutta unelma elää ja on vahva. Olisin onnellinen saadessani pysyä terveenä, edes kutakuinkin. 

     6.    Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?

Kirpaisevaa epäonnea, kun saan väsyttämäni hauen vonkaleen melkein nostettua veneeseen tai rannalle ja siinä vaiheessa se puraisee siiman poikki vieden arvokkaimman ja ottavimman vieheeni mukanaan. Selkeää uturia se on, harmittaa, sillä olin ehtinyt nuolaista jo.

      7.    Missä asiassa olet tunnollisin?

Itse asiassa olen tunnollinen aina siinä, mihin ryhdyn ja minkä koen hyväksi. Saattaa kylläkin mennä pieleen minun ja kanssaihmisteni ajatukset siitä, mitä minä koen hyväksi ja mitä puolestaan he. Tämä kysymys ei ollutkaan enää helppoa heinäntekoa.

      8.    Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?

Inhimilliset virheet on muille helppo antaa anteeksi, mutta itselle sattunut moka korpee joskus mahottomasti, enkä pysty sitä aina hevin kuittaamaan. Viimeksi kauppareissulla laitoin ostoksia lähellä olevan asiakkaan ostoskärryihin. Samalla reissulla olin työntyä kasseineni väärään autoon. Minua harmitti, mutta olisin hyvin ymmärtänyt, jos jollekin toiselle olisi käynyt noin. Ihan pikkujuttuja.

       9.    Mikä on naisen parhain ominaisuus?

Kyllä se on sama kuin miehenkin.

      10. Mikä on miehen paras ominaisuus?

Sama kuin naisenkin. Arvostan ihmisessä luotettavuutta ja kanssaihmisten arvostamista ja huomioon ottamista.

 Olen vielä jouluisissa tunnelmissa. Iloitsen, kun saatiin uutta lunta vuoden viimeisenä päivänä tai oikeammin yöllä. Tänään tein reippaan hiihtolenkin, semmoisen hiki puserossa lenkin. Lempilatuani en vielä päässyt kiertämään, sillä joen ylitys ei innosta, kun jään päällä on liki kolmisen kymmentä senttiä vettä. Jäälyhdyt ehtivät sulaa olemattomiin. Taitaa olla parasta keksiä jotain muuta niiden tilalle, vaikkapa pullolyhdyt.
Mitenkä on tämä uutukainen vuosi lähtenyt vauhtiin teillä itse kullakin?  Toivottavasti oikein hyvin.



Pikkukuusi

Monta vuotta sitten emokuusen kävystä oli lennähtänyt siemen metsätien kuivalle sorapenkalle. Siemen oli kuitenkin itänyt ja saanut työnnettyä pikku juuriaan yhä syvemmälle ja yhä tukevammin karuun maahan. Siitä oli kasvanut kuusentaimi. Ennen pitkää Pikkukuusi sojotti jo kymmenen sentin pituisena. Se selvisi talvesta, kasvoi lisää uutena kesänä. Monta talvea ja kesää seurasivat toisiaan, kunnes Pikkukuusi alkoi näyttää kauniilta näreeltä.

Kukaan ei Pikkukuusta tiepenkalla kuitenkaan huomioinut. Edes porot eivät olleet tallanneet sitä jalkoihinsa, eikä hirvi haukannut suuhunsa, joten se jatkoi kasvamistaan yhä pidemmäksi ja kauniimmaksi. Yksinäinen Pikkukuusi ei ollut, sillä tienpenkalla kasvoi myös muita puita, joista yksikään ei ollut kasvanut kovin isoksi.

Pikkukuusi ei tykännyt kesästä. Toki auringon valosta tykkäsi ja sateen ropsautuksistakin, mutta kuivina aikoina soratien hiekkapöly oli tukehduttaa sen. Autojen pölläyttämä sakea pölykerros laskeutui sen neulasille ja paksuni kesän edetessä uhkaavasti. Pölyn alta ei juuri vihreää erottanut.  Syksy ja talvi olivat parempaa aikaa. Talvi toi kuitenkin omat huolensa, sillä latvuksessa ja oksilla liian painavaksi kertynyt lumitaakka saattoi koitua turmioksi. Raajarikko kuusia näkyi siellä täällä, eivätkä ne olleet kaunis näky. Tosin Pikkukuusikin oli osannut kasvaessaan suunnata oksansa vinosti alaspäin, joten enimmät lumet saattoivat luisua oksilta alas. Se tunsi ja tiesi oman arvonsa, kun oli sattunut kuulemaan kerran ohikulkevien marjastajien juttelua.

-         -  Onpas kaunis pieni kuusi. Vielä kun vähän kasvaa, niin kelpaisi kenelle tahansa joulukuuseksi. Tai miksei jo tuonkin kokoisena pieneen tupaan.

-         -  Todella kaunis. Muutaman vuoden päästä kynttilät oksillaan se toimittaisi yhden joulun ajan pihakuusen virkaa päätyen hellapuiksi.

- Tuskin tuo puu saa enää kovin monta vuotta kasvaa tuossa tien penkalla. Varmasti kun tietä levennetään tai ojia parannellaan, se kaadetaan. Kenties se jää kaivurin alle ja ruhjoutuu silpuksi maahan ettei kelpaa enää hakkeeksikaan.

Pikkukuusen tulevaisuus ei todellakaan näyttänyt ruusuiselta. Ensin saa nuoruuskesinään harteilleen hiekkaa ja pölyä liki tukehtuakseen ja varttuessaan sitä on uhkaamassa metsätyökoneen kita, niin kuin kuusi olisi itse kasvupaikkansa valinnut. Ei sitä ole suinkaan kukaan retuuttanut kantokassissa ja sujauttanut istutuskuokan läpi maahan jatkamaan kasvamista. Ei todellakaan, vaan se oli siemenenä alun perin lentänyt tuulen mukana emokuusen kävystä ja epäonnekseen pudonnut väärään paikkaan. Niin väärään, ettei sillä tulisi koskaan olemaan mahdollisuutta kasvaa oikein isoksi kuuseksi. Sellaiseksi, joka antaisi metsässä liikkujille sateen ja tuulen suojaa oksiensa alla. Sellaiseksi, joka kasvattaisi naavaa oksilleen ja antaisi pesäpaikan monille linnuille ja oraville. Sellaiseksi, jonka latvasta kotka tähyilisi reviiriään.

Tuli uusi syksy. Tuli ensilumi, joka tuntui Pikkukuusen oksilla hyvältä, näyttikin hyvältä. Satoi lisää lunta ja sitten oksat alkoivat taipua. Viimein koko puu vääntyi vinoon tienpenkan sortuessa.  Tässäkö koko kuusen elämä, keväästä joulun alle, vain muutamia vuosia välissä?

Ei sentään. Muuan marraskuun päivä Pikkukuusen oksilta ravisteltiin lumet ja sitä katsottiin puolelta jos toiselta. Sitä arvosteltiin, mutta lempeästi. 

Pikkukuusi sahattiin poikki ja nostettiin peräkärrylle.  Sille oli etukäteen valmistettu pihaan näköalapaikka, jossa sitä voisi ihailla portailta ja pirtin ikkunasta. Sen oksilta tuikkiva kynttilöiden valo loisi jouluista tunnelmaa koko pihapiiriin. Pikkukuusi ei sittenkään joutunut metsätyökoneen murjomaksi ja uponnut traktorin pyörien alla maahan. Hyvä näin.

Marraskuun kirje

 Terveisiä Karsikonperältä.

Kotsillään on marraskuu päihitetty. Hirmu vauhdilla se on myös ehtinyt viimeiseen päiväänsä ja ollut ilmeeltään mitä vaihtelevaisempi. Ensilumen satoi heti lokakuun puolivälin jälkeen ja se oli hilkulla sulaa pois.  Vähiin menikin. En niinkään harmitellut vähälumisuutta, vaan liian varhaista kalavesien jäätymistä.

Tuli hyvä sauma innostua kirjoista ja lukemisesta. Viikottain piti ja (toki yhä) käydä lainaamassa kirjastosta puolenkymmentä kirjaa ja luettua ne myös. Samoin pitkään hautumassa ollut kirjoitusvimmani alkoi itää uudelleen, vaikkei se mitenkään blogistaniassa ole näkynyt. Kirjoitin esim. 18.10 olleen Satupäivän jatkosatuun minunlaiseni jatko-osan. Olin keväällä myös kirjoittanut SKS:n   - Mitä söit tänään? . Lahjaksi tuli SKS:ltä upea ruokakirja, mistä olen iloinnut.
Lukeminen sai rinnalleen harmaimpien päivien aikana myös käsityöt. Kun luen, niin lukemani sulatteluvaiheessa otan neuletyöt käsille. On nautinto kilistellä puikkoja, antaa katseen välillä eksyä pöydällä palavaan kynttilään ja ruveta tunnelmoimaan. Niinkin saattaa käydä, että kirja on vieressä, kudin sylissä ja silmäni harhailevat siniseen hetkeen verhoutuneessa pihapiirissä, eikä ajatuksilla ole mitään rajaa.

Varsinaisesti täällä vasta marraskuun loppupuoli muutti maiseman talviseksi. Aiemmin harmaiden plusasteisten päivien ainuita väriplänttejä olivat maantien keltaiset ohituskieltoviivat ja oranssit aurauskepit. Oman lisänsä antoivat ja antavat myös teille kerääntyneet porot, jotka ihastelen. Ovat niin upeita vaaleassa talvikarvassaan. Ovat oikein jouluisia.

Tässä taannoin näki aika ajoin myös suuria teeriparvia tepastelemassa tiellä tai parveilemassa penkkakoivujen latvuksissa. Aivan kuin olisivat täysin tietoisia siitä, että metsälintujen metsästyskausi oli ohi.
Pihapiirin linnut kävivät hyvissä ajoin ennen lumien tuloa jo koputtelemssa ikkunoihin vaativaan sävyyn. Koetan houkutella kuukkeleitakin pihaan aterioimaan ripustamalla niille kuivaa leipää tarjolle.Tai mistä minä tiedän, kelpaako niille kuiva leipä. Sitä ainakin tarjoilen, kun kesällä ja miksei talvellakin retkeillessä ja eväät esille kaivaessa, jostain siunaantuu aina kuukkeli osingoille.

Siemeniä ja talia käyvät ahnaasti syömässä monet erisortin tiaiset, närhet, harakat ja puukiipijä, joskus varikset, sekä 10 oravaa! Olen niiden nimien kanssa aivan hukassa. Ainakin porukoissa on muutama tuttu viime talvelta, kuten Ahtaaja ja Pelokas. Töpöä ei ole näkynyt. Sen sijaan porukassa on Jemmaaja, joka hakee ruokaa ja kiikuttaa sen saman tien piiloon. On myös Rähisijä, joka hätistää kaikki muut samaan aikaan ruokailemaan osuneet pois. Lisäksi yksi oravista on erikoisen tummaturkkinen, yksi myös hyvin vaalea. Olen kuullut jo sata kertaa vähintään, että oravia on pihassa liikaa. Hirvittää jo niiden pörröhäntien puolesta, mitä tapahtuu, jos kerran niitä on liikaa??

  Nyt on lunta paljon ja pakkasmittarin lukematkin eilen melko hyytäviä. Taivaalla hehkuvat useampana aamuna auringonousun pastellisävyt, iltapäivisin auringon mailleen painuessa samoin. Pakkasöinä tuikkivat tähdet, jotka lumoavat minut aina uudelleen ja uudelleen. Suksetkin olen ottanut esille ja hiihtänyt muutamia reissuja. Tosin ihan vain omia reittejä pitkin metsiä vaellellut mielipaikoilleni sukset jalassa.
Niin ikään olen avannut oman pilkkikauden. Minun talveni on siis hyvällä mallilla ja kokonaisuutena  marraskuu on ollut mainio. Suorastaan rakastan, miten tämä seutu hiljenee ja peittyy valkoiseen lumivaippaansa. Minua ei haittaa edes lumityöt, sillä ihan oikeasti tykkään niistä. En ota sitä työnä, vaan pikemminkin kuntoiluna ja ulkoiluna.

Pihaan täytyi hakea uusi joulukuusi, kun entinen pudotti kesäkuun alussa neulasensa suurin piirtein kerralla ja kesärenki kaivoi sen ylös, karsi ja kuskasi polttopuupinoon. Se oli ihmekuusi, pystyi pitämään neulasensa vihreinä puolitoista vuotta ja sai kantaa kahtena jouluna kynttilät, vaikkei juuria ollutkaan. Uusi kuusi on taas oma yksilönsä, ei tiedä, miten se sopeutuu pihaan. Eilen pistin kuuseen kynttilät jo palamaan, huomenna on ensimmäinen adventti. Ihan sitä varten ja tietysti myös tuomaan valoa. Eikä jouluunkaan niin mahdottomasti enää aikaa ole.
Hyvää adventtia.

Pysyy, ei pysy, pysyy

Ehkei tämä ensilumi pysy kevääseen, mutta tavallaan kiinnostaa, miten käy eilen ja tänään sataneelle lumelle, sulaako kenties jo ensi viikolla pois. Paikallinen luomumeteorologi ei usko vielä talven alkuun. Hänen mielestään syksy jatkuu Koillismaalla sateisena ja lämpimänä. Mene ja tiedä, ainakin viime päivät ovat olleet vahvasti pakkasella ja lunta on tuprunnut senttitolkulla. Lumenluontiin en ole vielä ryhtynyt, sillä jotenkin luulen, että sitä puuhaa tulee vielä piisaamaan. Paikallisen ennustajan mukaan maaliskuuhun lumikertymä on 130 senttiä ja kipakimmat pakkasjaksot ajoittuvat tammi-helmikuulle. Kaikkiaan talvesta tulisi kuulema vaihteleva kunnon talvi.
Nähtäväksi siis jää.
Toissa päivänä oli kaunista. Kylmää, mutta kaunista. Sormia paleli soutaessa verkkoja, joita ei enää uskaltanut jättää yöksi pyytämään, vain viitisen tuntia olivat vedessä. Sillä aikaa kiertelin lammen rantoja, kahvittelin ja tuijottelin autiotuvan ikkunasta maisemaa.

Koska rannat olivat jo hivenen jäässä, niin reissu jäi viimeiseksi tältä syksyltä. Venekin tuli kumottua talviteloilleen.
Seuraavana yönä reipas pakkanen jäädytti lammet tykkänään, myös joessa suvantokohdat saivat peitteen.

Rannassa oli joku eläin pudonnut jäihin, liekö päässyt pois vai ei, siitä en saanut selvää.  Luminen metsä vaikutti hiljaiselta, ei juurikaan lintuja, vain kaksi hirveä vilahtivat edestä pakoon. Saattoivat olla matkalla kansallispuiston turviin metsästäjien aseilta. Ihmeesti ne tietävät, missä saa olla rauhassa. Samoin linnut,  ennen maalinnun metsästystä näkyi melko usein teeriä, metsoja, (enemmän koppeloita), riekkoja, mutta metsästysaikana nekin pysyttelevät sivuvasemmalla ja odottaa sopii, kun metsästysaika loppuu, niin varsinkin teerit lehahtavat tienvarsipuiden latvuksiin.
Porot ovat alkaneet kerääntyä monikymmenpäisiksi laumoiksi. Ilmeisesti niitä houkuttaa jo ruokintapaikat. Kalasta tullessa kokeilin kuvata poroja  ja varsinkin lauman uljasta urosta, joka ylväänä tuntui komentelevan vaatimiaan. Lähestyin laumaa varovasti tietäen, että voisin saada äkkilähdöt ja niin sainkin. Hetken uros kaapi etusorkallaan maata, sitten kiehnäsi sarviaan männyn kylkeen ja puhisi. Se riitti minulle, pakitin autolle.

Auton edestä poro ei pidä kiirettä. Valitettavasti liian usein niitä jää auton alle, tällä viikollakin seitsemän samassa rytäkässä yhden auton kolaroimiksi.
Kuvassa olevat porot saivat kaikessa rauhassa nousta makuulta, oikoja jäseniään ja miettiä siirtyäkö auton edestä vai ei.

 

Tämä valkoinen urho päätti lähteä mukaan, ei millään olisi halunnut antaa tietä. Mukaan olisin huolinut, jos minulta olisi kysytty.

 Miten pärjää tammukka omassa valtakunnassaan, kun vesi on ojassa niin vähissä? Mahtaako löytää tarpeeksi syviä poukamia, ettei jäädy veden mukana? Tammukkaa sain ongella kesällä melko hyvin heti angervon kukinnan ajoista siihen saakka, kunnes koivusta alkoi lehti varista. Sanovat viisaammat, että tammukka on niin arka kala, että pelästyy putoilevia lehtiä. Kokelin tuon paikkaansa pitävyyttä ja niin kävi, että tyhjin toimin viime kalareissulta ojalta palasin.

Syksyä, syksyä

 Syksy ravisti

lehdet puista,

peitti polun mieleisekseen

ja antoi tihkusateen

viimeistellä tunnelmaa.

Tunnelmaa,

jota punaiset kumisaappaat

ja kuukkelin sirahtelu

somasti täydentävät.