Minä poljen, minä ohjaan

..ja taival taittuu sukkelaan.

Ravistelin tänä aamuna polkupyöräni hereille lähes viisivuotisesta horroksestaan.  Kunnossa oli, vain kumpaankiin kumiin hiukan lisää ilmaa.
Viimeiseen kahdeksaan vuoteen en ole pyöräillyt muuta, kuin kesäisin parin kilometrin matkan joelle virvelöimään ja takaisin.
Olen ehtinyt ajatella, miksi uusi pyörä tuli ostettua, kun pyöräily jätti kiinnostamasta.

Viime aikoina on näkynyt muutamia retkeläisiä polkemassa täydet pakkaukset pyörälaukuissaan. Yhdellä jopa sivuvaunu, jossa matkusti koira. Joka kerta mietin, miksen minäkin? Onhan minulla pyörä, on jopa pyörälaukut. Ajatuksen asteelle on kohdallani vain jäänyt, kunnes tänä aamuna alkoi tapahtua. Näin helposti tauti tarttuu.

Etsin kypärän. Pakkasin reppuun vesipullon ja lisäpuseron, kännykän ja kameran. Starttaan melko vähin varustein. Ei ollut selkeää suunnitelmaa reitistäkään.

Aluksi matka etenee metsäautotiellä. Aamu on kylmä ja käsineet ovat tarpeen.
Selfiekuvien otto ei rupea lainkaan onnistumaan. En saa maisemaa, pyörää ja itseäni samaan kuvaan.

Kiiren jätin sovinnolla matkasta pois.
On aikaa poiketa metsän puolella tarkastamassa mustikan kukintatilanne. Tehdä koukkauksia tutkimaan, miten paljon tonko-ojissa on vettä.
 Kyllä sitä on ja aivan liian kanssa. Rentukatkin ovat osin jääneet veden alle.

Aamu on hiljainen. Linnut eivät laula. Porot poissa näkyvistä. Mutta tuuli on herännyt ja työntyy väkisin matkaseuraksi, vaikken lainkaan välittäisi. Ettäs kehtaa ja nimenomaan kehtaa puhaltaa vasten naamaa.
Vastasiin polkiessa ei tunnu kylmältä, mutta alamäkeä lasketellessa rupean kaipaamaan lisäpuseroa. Ennen pitkää se on kaivettava repusta.

Posion suuntaan en lähde. En, Kouvan Kievariinkaan. Tie sinne päin on kehnonlainen, joten jatkan paremmalla baanalla.

Ylämäki alamäki vuorotellen tiheään tahtiin. Semmoinen on vaaramaisemassa etenevä metsäautotie. Välillä tuoksuu mäntypuu, sillä monin paikoin matkan varrella on valtavia pöllipinoja odottamassa kuljetusta jatkojalostukseen.

Suomaisema viehättää. Semmoisen kohdalla pysähdyn ja kuvaan. Harppaan ojan yli suon puolelle varmistamaan, näinkö oikein.
Todellakin, muutama hillankukka mättäällä

 Matka jatkuu.
Väsymys alkaa tuntua jaloissa ja peppukin puutuu. Koetan välillä polkea seisten ja jyrkkempiä vastasia kävelen.
Sitten teen hetken tauon. Tankkaan itseäni ja käyn halaamassa isoa Mäntyä. Uskon, että iso Mänty lataa minuun uutta puhtia, kun sitä niin kauniisti pyydän.

Vitkalaukaisulla kuvaus ei onnistu. Ei löydy kameralle paikkaa, että olisi kokonainen päässyt kuvaan.

Voimahali on tarpeen, sillä loppumatkalla on pari kypsyttävää nousua. Välillä pyörää taluttaessa ajattelen, miten helpolla ojassa virtaava vesi pääsee. Aina vaan alaspäin ja laulellen vieläpä. Tosin nautin kuulla veden lirinöitä ja virtaavaa vettä on mukava katsoakin.

Tuulelle minulta ei pisteitä heru. Koko matkan oli vastaan. Sikäli käsittämötöntä, sillä kotiin tulin päinvastaisesta suunnasta, mitä lähdin. Oli neljän  tunnin reissu.

Kesä on tullut

Kun edelliskerralla kirjoitin, niin lopetin sanoihin - meillä on kevät. Päiväys oli tuolloin 22. toukokuuta.
Nyt aloitan - meillä on kesä  ja päiväys on tänään 2. kesäkuuta ja välissä vajaa kaksi viikkoa.
Totta se on - Karsikonperällekin on tullut kesä ja haarapääskyset.
Kevät oli ja meni niin sukkelaan.

Nyt täällä tapahtuu luonnossa nopeasti ja paljon.
Porot ovat vasoneet ja tuovat pienokaisiaan näytille. Muutama päivä sitten näin ensimmäisen pikkuporon. Emo kiirehti sen kanssa hyvin nopeasti metsän suojiin. Vasa oli niin pikkuinen, etteivät jalatkaan tahtoneet sitä kantaa.
Kuvan vasa on ilmeisesti vain muutamien tuntien ikäinen. (Eipä vasaa kunnolla edes kuvastani huomaa.) Toisen kuvan vaalea vasa jo hieman vanhempi.

Ihka ensimmäiset rentukat on pakko kuvata ja esitellä. Pihaojan varsilla ovat suurimmaksi osin vielä nupulla, mutta aukeavat varmasti pian. Aurinkoiset rentukkapaikat helottavat jo keltaisina.

Koivu on saanut lehdet ja koko puu ihastuttaa hempeän vihreässä kesäkoltussaan. Niin ikään maasta on ruvennut tunkemaan jos jonkin moista rikkaruohoa, myös luonnonvaraiset niittykullerot ovat päässeet kasvun alkuun. Mustikka on kukkanuppuvaiheessa.
Minun ainokainen hyötykasvini - raparperi on saanut puhkaistua multapeittonsa ja pullottaa punaisena pallona sen päällä.

Mutta kylmää on. Huh, miten kylmää ja tuulista.
Kesäiseltä ei tunnu, vaikka miten on kesäkuu. Yöllä on ollut pientä pakkasta tai hallaa, miinusta joka tapauksessa, eikä päivisinkään helteillä herkutella.
Viime maanantaina silpasin talviturkin pois, tosin toppatakki on yhä käytössä. Minun uimalampeni on puolen kilometrin päässä, enkä saunasta suinkaan pulahtanut.

Kesä puhalsi linnut ruokintapaikoilta, tai paremminkin, ne eivät jääneet norkoilemaan, kun tarjoilu on loppu.  Sen sijaan oravan poikasia näkee tuon tuostakin tutkimassa, löytyykö syötävää. Tässä vaiheessa hirvittää, miten monta pikkukurrea loppujen lopuksi näihin nurkkiin jää.

Pihan pesäpöntöt ovat lähes kaikki varattuja. Vihdoin kelpasi pönttö myös leppälinnuille, joista koiras viihdyttää nyt koko pihapiiriä sulosävelillään. On varsin innokas livertelijä. Hyvin mielelläni minäkin jään sen musisointia kuuntelemaan.

Jänis vaihtaa kiiresti valkoista talvipukuaan ruskean sävyiseksi. Eilen sillä vilkkui vielä pitkät valkoiset sukat, kun loikki auton edestä karkuun. Kevään poikasia on näkynyt useita liiskaantuneina maanteillä. Eivätkö osaa pelätä autoja?

Oli myös sopiva aika lähteä kesän ensimmäiselle retkelle.

 Kiinnosti löytää polun pää ja antautua sen viekoteltavaksi. Lähteä kesäseikkailuun pitkospuille ja kiivetä vaaran rinteitä korkealle katsomaan, miten kauas voi nähdä. Löytää viehättävä autiotupa, jonka portailla hörppiä kahvit ja ajatella sinisiä ajatuksia.

Niinhän minä sitten teinkin.

Kevätaamuja

Kevät tuoksuu, kuuluu ja myös näkyy. Hento usva pehmentää maiseman ääriviivoja ja saappaan alla lätisee vielä märkä maa.
Neulasten peittämä vanha metsätie johtaa järvelle, jonne on laskettu muutama katiska ahvenia pyytämään. Jäät lähtivät viikko sitten ja vesi ilakoi auringon aamusillalla.
Usvan hälvettyä aamu muuttuu häikäiseväksi.

Kävellessä tekee välillä mieli pysähtyä ihmettelemään olemisen ihanuutta, hengittämään raikkaita tuoksuja ja kuuntelemaan lähijärveltä kantautuvia vesilintujen ääniä. Herkästi tulee mieleen, jospa aika saisi pysähtyä hetkeksi.  Juuri tässä ja nyt käen kukunnan jatkuessa.

Kaikki aamut eivät suinkaan ole yhtä kauniita ja mieltä herkistäviä. Tänä keväänä on ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus, jos eilen kaunista, niin tänään ei.
Ei kai siihen vaikuta, millä jalalla aamusta sängystään nousee?

Aika on aikaa ja ilmat ovat, mitä ovat, niitä ei sormia napsauttamalla muuksi muuteta.
Viikossa ovat meidän lumet lähes kaikki sulaneet ja vedenpaljous kasvanut samaa tahtia. Pikkuinen Pärjänjokikin levisi niin, että souturetket olisi voinut ulottaa sen rantametsiin ja -soille. Pahaksi onneksi vene oli tulvaveden saartama, joten soutelut jouti jäädä. Mahdollista kuitenkin olisi ollut matkan teko venekyydillä maanteitse. Autot saivat kääntyä vesiesteen tullessa vastaan.

Ei hätää. Ylen määräinen vesi on vähenemässä hyvää vauhtia. Kevät pilkistämässä vihreänä maasta. Koivu saamassa vihdoin kaipaamani hiirenkorvat. Ehkä jo huomenna, ehkä ylihuomenna. Lähipäivinä kuitenkin. Itse aion karistaa talviturkkini myös tuota pikaa. Pysyköön vielä tämän päivän harteillani.

Mutta voihan teerenmunat, miten möhlin viikolla tyrkylle osuneen huippu-upean kuvausmahdollisuuden, jollaista ei kenties koskaan enää osu kohdalle.

Maakotka nousi maasta lentoon. Täysin yllättäen tietysti, joten eka otos oli huti. Toisessa kuvassa kotka on jo korkella. Komeaa oli nähdä sen lento. Harmikseni se istahti tiheikön taakse koivun oksalle, etten kunnon kuvaa siitä saanut. Kismittää, mutta aina ei voi onnistua. Ei edes joka toinen kerta.

Lienee parasta tyytyä kuvaamaan maisemia, jotka vaihtuvat niin hitaassa tempossa, että kamerani kanssa pysyn tahdissa mukana.

Meillä on kevät.

Suomaisema

Talven runnoma suo

alastomana,

kohmeisena,

huokuu uupumusta.

Syvältä sammalen sylistä

kasvaa

suokukka ja tupasvilla.

Puu ei viihdy suolla,

jää kituliaaksi.

Vain vaivaiskoivu osoittaa

uskollisuuttaan.

Seison ilta-auringon

punaamassa illassa.

Suo tuoksuu

ja minä tuoksun suolta.

Jossain lirisee hetelasku.

Korppi lähtee

käkkärämännyn oksalta lentoon

ja raakkuu mennessään.

Suo elää ja kuhisee elämää.

Suosilmiä 

on kuitenkin syytä varoa.

Runotorstain 368 haasteena on allaoleva Arja Palosen kuva

Vaikka suo on keväällä lumien sulettua ankean näköinen, niin annas olla, kun koittaa kesä, silloin suo muuttuu kauniiksi. Kuva viime kesältä.

Tervetullut kevätsade

Sataa ja se on kivaa.
Aina ei suinkaan tuhkan harmaa taivas ja vesisade ole tervetulleita, mutta tänään ovat ja minä tervehdin niitä ilolla.  Ei hohda hanki enää valkoisuuttaan. Sen pinta muuttuu päivä päivältä likaisemman ja roskaisemman näköisiksi. Talvi hönkii viimeisiään.

Sataa ropisemalla ja minä nautin. Pihassa on alkanut virrata pikku noroja, jotka kasvavat. Maa ei pysty vielä imaisemaan kaikkea, mitä taivaalta ryöpsähtää sulamisvesien lisäksi. Tuota pikaa syntyy jokaiseen roudan tekemään painumaan lätäkkö ja minä tykkään lätäköistä. Minulla on ehjät vihreät kumisaappaat.

Aurinko pilkistää ajoittain ikään kuin iskien silmää, kas tällä tavoin kevättä tehdään.
Ja aurinko paistaa ja vettä sataa ja minun vihreän kumisaappaani kärki vetää uraa lätäköstä toiseen. Lapio olisi parempi tarvekalu, mutta saappaan kärki passaa hyvin ja mieli suorastaan herkistyy lapsuusmuistoista. Silloin lotrasin pihan ja hiekkateiden lätäköissä, eikä aina ollut jaloissa ehjiä saappaita.

Kun oikein tuoksutan, niin todellakin luonto tuoksuu keväälle. Ainakin tuoksuu maalle ja märälle, mutta ihan selvästi ne ovat kevään tuoksuja.
Sateen tauottua linnut innostuvat konsertoimaan. Olen kaivannut kovasti mustarastaita ja juuri oikeana päivänä kaksi virtuoosia heläyttää laulunsa eri puolilta pihaa ja minä kuulen musisoinnin stereona.  Vaikuttava esitys. Räksä halusi oman soolonsa siihen väliin, vaikkei olisi väliksi ollutkaan.

Teeripoika tepasteli sivummalle minut havaitessaan. Kevään riehaannuttamana oli saanut reissullaan "lyyransa" hajalle. Saattaa olla jatkossa olematon mäihä rouvateerien silmissä, niin pahasti repsottivat pyrstösulat, mutta arvokkaasti tasteli männyn taakse katseeltani piiloon.

Paitsi että keväsade syö lumia, se haurastuttaa myös jäitä. Tutuille kalavesille ei ole asiaa, ei kuivin jaloin, ei vaikka olisi ehjät kumisaappaatkin. Rantaan pääsee vain suksella. No, mitäpä siellä tekisi, kuun jää ulottuu rantaviivaan asti. Kuovikin heleästi huuteli - ei saa mennä järven jäille.
 On komea lintu tuo kuovi, komea on nokkakin.

Kevät on todella täällä, lumen rippeistä viis.
Myös vanha palvelija, maastoauto on otettu talvikodistaan ulos. Hieman se "ulostulo" matkallaan ryypeentyi, mutta sadevesitynnyreihin on ropissut vettä, joten kasvojen pesu onnistuu.

Toivotan mainiota juhlapäivää kaikille äidelle.

♥

Toukokuun alkua Karsikonperällä

Toukokuinen kulta-aika,

talven loppujen humaus.

Sais hurmata jo mullan tuoksu,

koivikon viherrys vieno.

Vaan lie allakka sekaisin,

räkningit pahasti väärin,

kun on lunta kankahilla

valkoisen alla pellot.

Ei kaiu kiurujen liverrys,

kuki voikukat maan rajassa.

Kalaverkot seinustalla

pyytämään jo joutaisivat.

Vene vain on alla hangen

kohmeessa kovasti vielä.

Siksi pyyntö kainonlainen,

paista kulta aurinkoinen

edes pilvien raosta,

sulattele Koillismaata,

houkuttele toukokuuta

auttamaan ihmeiden teossa.

Linnut tarvitsevat vielä apua. Pälvipaikkoja on vähän ja puiden silmut hyvin pieniä. Linnut eivät ahkerasti tutki edes pesäpönttöjä, kenties rakennusrtarvikkeiden saanti niiden mielestä on huonolla mallilla, joten mitenpä sitä kotia rakentaa ja perhettä perustaa, kun ei ole tarvikkeita saatavilla ja ruuastakin on pulaa.

Peipot polskimassa

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tuttu juttu varmasti kaikille, muttei se paikkaansa pidä ollenkaan. Ei ainakaan enää.

Kiuruja en ole nähnyt. Peipposia sen sijaan paljon. Piipahtavat suurina parvina ruokintapaikalle ja aterioinnin jälkeen pesulle tai toisin päin. Hyvin ahkerasti kuitenkin räpistelevät pihan lätäköissä.

Viime vuorokauden aikana lumisade maalaili maiseman täysin valkoiseksi. Hetken peipot ihmettelivät, kun pesupaikat olivat lumen alla. Nyt pääsevat uudelleen uimasille.

Tämä toukokuinen sunnuntai ei ole keväinen. Ei sitten lainkaan. En saanut itseäni edes ulos. Jumiuduin ikkunasta seuraamaan peippoja ja oravia. Muistui mieleen muutaman kevään takainen k-runo, joka syntyi ihastuttavan kevään inspiroimana. Nyt on niin toisenlainen kevät. Epäilyttää, onko tämä kevättä lainkaan ja p-runokin on sen mukainen.

Pilvinen pyhäpäivä

peipot pulikoimassa

pihalätäkössä.

Paahtoleivät pöydällä,

padassa paksuksi

paakkuuntunut puuro.

Päivä puolillaan,

Pian pitäisi pukeutua.

Pirttiin puita,

pölyjä pois pyyhkimään,

pyykkejä pesemään.

Pakkoko pyhänä?

Paljot puuhat

pistää pyörryttämään.

Parasta painua

pehkuihin.

Periaatteessa päiväkahvi

pystysi poppakonstehin.

Peippojen pyrähdettyä,

punatulkut pysähtyvät

pöyhistelemään.

Puuro padassa,

paahtoleipiä pöydällä,

päiväkahvit porisemassa.