Pikkukuusi

Monta vuotta sitten emokuusen kävystä oli lennähtänyt siemen metsätien kuivalle sorapenkalle. Siemen oli kuitenkin itänyt ja saanut työnnettyä pikku juuriaan yhä syvemmälle ja yhä tukevammin karuun maahan. Siitä oli kasvanut kuusentaimi. Ennen pitkää Pikkukuusi sojotti jo kymmenen sentin pituisena. Se selvisi talvesta, kasvoi lisää uutena kesänä. Monta talvea ja kesää seurasivat toisiaan, kunnes Pikkukuusi alkoi näyttää kauniilta näreeltä.

Kukaan ei Pikkukuusta tiepenkalla kuitenkaan huomioinut. Edes porot eivät olleet tallanneet sitä jalkoihinsa, eikä hirvi haukannut suuhunsa, joten se jatkoi kasvamistaan yhä pidemmäksi ja kauniimmaksi. Yksinäinen Pikkukuusi ei ollut, sillä tienpenkalla kasvoi myös muita puita, joista yksikään ei ollut kasvanut kovin isoksi.

Pikkukuusi ei tykännyt kesästä. Toki auringon valosta tykkäsi ja sateen ropsautuksistakin, mutta kuivina aikoina soratien hiekkapöly oli tukehduttaa sen. Autojen pölläyttämä sakea pölykerros laskeutui sen neulasille ja paksuni kesän edetessä uhkaavasti. Pölyn alta ei juuri vihreää erottanut.  Syksy ja talvi olivat parempaa aikaa. Talvi toi kuitenkin omat huolensa, sillä latvuksessa ja oksilla liian painavaksi kertynyt lumitaakka saattoi koitua turmioksi. Raajarikko kuusia näkyi siellä täällä, eivätkä ne olleet kaunis näky. Tosin Pikkukuusikin oli osannut kasvaessaan suunnata oksansa vinosti alaspäin, joten enimmät lumet saattoivat luisua oksilta alas. Se tunsi ja tiesi oman arvonsa, kun oli sattunut kuulemaan kerran ohikulkevien marjastajien juttelua.

-         -  Onpas kaunis pieni kuusi. Vielä kun vähän kasvaa, niin kelpaisi kenelle tahansa joulukuuseksi. Tai miksei jo tuonkin kokoisena pieneen tupaan.

-         -  Todella kaunis. Muutaman vuoden päästä kynttilät oksillaan se toimittaisi yhden joulun ajan pihakuusen virkaa päätyen hellapuiksi.

- Tuskin tuo puu saa enää kovin monta vuotta kasvaa tuossa tien penkalla. Varmasti kun tietä levennetään tai ojia parannellaan, se kaadetaan. Kenties se jää kaivurin alle ja ruhjoutuu silpuksi maahan ettei kelpaa enää hakkeeksikaan.

Pikkukuusen tulevaisuus ei todellakaan näyttänyt ruusuiselta. Ensin saa nuoruuskesinään harteilleen hiekkaa ja pölyä liki tukehtuakseen ja varttuessaan sitä on uhkaamassa metsätyökoneen kita, niin kuin kuusi olisi itse kasvupaikkansa valinnut. Ei sitä ole suinkaan kukaan retuuttanut kantokassissa ja sujauttanut istutuskuokan läpi maahan jatkamaan kasvamista. Ei todellakaan, vaan se oli siemenenä alun perin lentänyt tuulen mukana emokuusen kävystä ja epäonnekseen pudonnut väärään paikkaan. Niin väärään, ettei sillä tulisi koskaan olemaan mahdollisuutta kasvaa oikein isoksi kuuseksi. Sellaiseksi, joka antaisi metsässä liikkujille sateen ja tuulen suojaa oksiensa alla. Sellaiseksi, joka kasvattaisi naavaa oksilleen ja antaisi pesäpaikan monille linnuille ja oraville. Sellaiseksi, jonka latvasta kotka tähyilisi reviiriään.

Tuli uusi syksy. Tuli ensilumi, joka tuntui Pikkukuusen oksilla hyvältä, näyttikin hyvältä. Satoi lisää lunta ja sitten oksat alkoivat taipua. Viimein koko puu vääntyi vinoon tienpenkan sortuessa.  Tässäkö koko kuusen elämä, keväästä joulun alle, vain muutamia vuosia välissä?

Ei sentään. Muuan marraskuun päivä Pikkukuusen oksilta ravisteltiin lumet ja sitä katsottiin puolelta jos toiselta. Sitä arvosteltiin, mutta lempeästi. 

Pikkukuusi sahattiin poikki ja nostettiin peräkärrylle.  Sille oli etukäteen valmistettu pihaan näköalapaikka, jossa sitä voisi ihailla portailta ja pirtin ikkunasta. Sen oksilta tuikkiva kynttilöiden valo loisi jouluista tunnelmaa koko pihapiiriin. Pikkukuusi ei sittenkään joutunut metsätyökoneen murjomaksi ja uponnut traktorin pyörien alla maahan. Hyvä näin.

Marraskuun kirje

 Terveisiä Karsikonperältä.

Kotsillään on marraskuu päihitetty. Hirmu vauhdilla se on myös ehtinyt viimeiseen päiväänsä ja ollut ilmeeltään mitä vaihtelevaisempi. Ensilumen satoi heti lokakuun puolivälin jälkeen ja se oli hilkulla sulaa pois.  Vähiin menikin. En niinkään harmitellut vähälumisuutta, vaan liian varhaista kalavesien jäätymistä.

Tuli hyvä sauma innostua kirjoista ja lukemisesta. Viikottain piti ja (toki yhä) käydä lainaamassa kirjastosta puolenkymmentä kirjaa ja luettua ne myös. Samoin pitkään hautumassa ollut kirjoitusvimmani alkoi itää uudelleen, vaikkei se mitenkään blogistaniassa ole näkynyt. Kirjoitin esim. 18.10 olleen Satupäivän jatkosatuun minunlaiseni jatko-osan. Olin keväällä myös kirjoittanut SKS:n   - Mitä söit tänään? . Lahjaksi tuli SKS:ltä upea ruokakirja, mistä olen iloinnut.
Lukeminen sai rinnalleen harmaimpien päivien aikana myös käsityöt. Kun luen, niin lukemani sulatteluvaiheessa otan neuletyöt käsille. On nautinto kilistellä puikkoja, antaa katseen välillä eksyä pöydällä palavaan kynttilään ja ruveta tunnelmoimaan. Niinkin saattaa käydä, että kirja on vieressä, kudin sylissä ja silmäni harhailevat siniseen hetkeen verhoutuneessa pihapiirissä, eikä ajatuksilla ole mitään rajaa.

Varsinaisesti täällä vasta marraskuun loppupuoli muutti maiseman talviseksi. Aiemmin harmaiden plusasteisten päivien ainuita väriplänttejä olivat maantien keltaiset ohituskieltoviivat ja oranssit aurauskepit. Oman lisänsä antoivat ja antavat myös teille kerääntyneet porot, jotka ihastelen. Ovat niin upeita vaaleassa talvikarvassaan. Ovat oikein jouluisia.

Tässä taannoin näki aika ajoin myös suuria teeriparvia tepastelemassa tiellä tai parveilemassa penkkakoivujen latvuksissa. Aivan kuin olisivat täysin tietoisia siitä, että metsälintujen metsästyskausi oli ohi.
Pihapiirin linnut kävivät hyvissä ajoin ennen lumien tuloa jo koputtelemssa ikkunoihin vaativaan sävyyn. Koetan houkutella kuukkeleitakin pihaan aterioimaan ripustamalla niille kuivaa leipää tarjolle.Tai mistä minä tiedän, kelpaako niille kuiva leipä. Sitä ainakin tarjoilen, kun kesällä ja miksei talvellakin retkeillessä ja eväät esille kaivaessa, jostain siunaantuu aina kuukkeli osingoille.

Siemeniä ja talia käyvät ahnaasti syömässä monet erisortin tiaiset, närhet, harakat ja puukiipijä, joskus varikset, sekä 10 oravaa! Olen niiden nimien kanssa aivan hukassa. Ainakin porukoissa on muutama tuttu viime talvelta, kuten Ahtaaja ja Pelokas. Töpöä ei ole näkynyt. Sen sijaan porukassa on Jemmaaja, joka hakee ruokaa ja kiikuttaa sen saman tien piiloon. On myös Rähisijä, joka hätistää kaikki muut samaan aikaan ruokailemaan osuneet pois. Lisäksi yksi oravista on erikoisen tummaturkkinen, yksi myös hyvin vaalea. Olen kuullut jo sata kertaa vähintään, että oravia on pihassa liikaa. Hirvittää jo niiden pörröhäntien puolesta, mitä tapahtuu, jos kerran niitä on liikaa??

  Nyt on lunta paljon ja pakkasmittarin lukematkin eilen melko hyytäviä. Taivaalla hehkuvat useampana aamuna auringonousun pastellisävyt, iltapäivisin auringon mailleen painuessa samoin. Pakkasöinä tuikkivat tähdet, jotka lumoavat minut aina uudelleen ja uudelleen. Suksetkin olen ottanut esille ja hiihtänyt muutamia reissuja. Tosin ihan vain omia reittejä pitkin metsiä vaellellut mielipaikoilleni sukset jalassa.
Niin ikään olen avannut oman pilkkikauden. Minun talveni on siis hyvällä mallilla ja kokonaisuutena  marraskuu on ollut mainio. Suorastaan rakastan, miten tämä seutu hiljenee ja peittyy valkoiseen lumivaippaansa. Minua ei haittaa edes lumityöt, sillä ihan oikeasti tykkään niistä. En ota sitä työnä, vaan pikemminkin kuntoiluna ja ulkoiluna.

Pihaan täytyi hakea uusi joulukuusi, kun entinen pudotti kesäkuun alussa neulasensa suurin piirtein kerralla ja kesärenki kaivoi sen ylös, karsi ja kuskasi polttopuupinoon. Se oli ihmekuusi, pystyi pitämään neulasensa vihreinä puolitoista vuotta ja sai kantaa kahtena jouluna kynttilät, vaikkei juuria ollutkaan. Uusi kuusi on taas oma yksilönsä, ei tiedä, miten se sopeutuu pihaan. Eilen pistin kuuseen kynttilät jo palamaan, huomenna on ensimmäinen adventti. Ihan sitä varten ja tietysti myös tuomaan valoa. Eikä jouluunkaan niin mahdottomasti enää aikaa ole.
Hyvää adventtia.

Pysyy, ei pysy, pysyy

Ehkei tämä ensilumi pysy kevääseen, mutta tavallaan kiinnostaa, miten käy eilen ja tänään sataneelle lumelle, sulaako kenties jo ensi viikolla pois. Paikallinen luomumeteorologi ei usko vielä talven alkuun. Hänen mielestään syksy jatkuu Koillismaalla sateisena ja lämpimänä. Mene ja tiedä, ainakin viime päivät ovat olleet vahvasti pakkasella ja lunta on tuprunnut senttitolkulla. Lumenluontiin en ole vielä ryhtynyt, sillä jotenkin luulen, että sitä puuhaa tulee vielä piisaamaan. Paikallisen ennustajan mukaan maaliskuuhun lumikertymä on 130 senttiä ja kipakimmat pakkasjaksot ajoittuvat tammi-helmikuulle. Kaikkiaan talvesta tulisi kuulema vaihteleva kunnon talvi.
Nähtäväksi siis jää.
Toissa päivänä oli kaunista. Kylmää, mutta kaunista. Sormia paleli soutaessa verkkoja, joita ei enää uskaltanut jättää yöksi pyytämään, vain viitisen tuntia olivat vedessä. Sillä aikaa kiertelin lammen rantoja, kahvittelin ja tuijottelin autiotuvan ikkunasta maisemaa.

Koska rannat olivat jo hivenen jäässä, niin reissu jäi viimeiseksi tältä syksyltä. Venekin tuli kumottua talviteloilleen.
Seuraavana yönä reipas pakkanen jäädytti lammet tykkänään, myös joessa suvantokohdat saivat peitteen.

Rannassa oli joku eläin pudonnut jäihin, liekö päässyt pois vai ei, siitä en saanut selvää.  Luminen metsä vaikutti hiljaiselta, ei juurikaan lintuja, vain kaksi hirveä vilahtivat edestä pakoon. Saattoivat olla matkalla kansallispuiston turviin metsästäjien aseilta. Ihmeesti ne tietävät, missä saa olla rauhassa. Samoin linnut,  ennen maalinnun metsästystä näkyi melko usein teeriä, metsoja, (enemmän koppeloita), riekkoja, mutta metsästysaikana nekin pysyttelevät sivuvasemmalla ja odottaa sopii, kun metsästysaika loppuu, niin varsinkin teerit lehahtavat tienvarsipuiden latvuksiin.
Porot ovat alkaneet kerääntyä monikymmenpäisiksi laumoiksi. Ilmeisesti niitä houkuttaa jo ruokintapaikat. Kalasta tullessa kokeilin kuvata poroja  ja varsinkin lauman uljasta urosta, joka ylväänä tuntui komentelevan vaatimiaan. Lähestyin laumaa varovasti tietäen, että voisin saada äkkilähdöt ja niin sainkin. Hetken uros kaapi etusorkallaan maata, sitten kiehnäsi sarviaan männyn kylkeen ja puhisi. Se riitti minulle, pakitin autolle.

Auton edestä poro ei pidä kiirettä. Valitettavasti liian usein niitä jää auton alle, tällä viikollakin seitsemän samassa rytäkässä yhden auton kolaroimiksi.
Kuvassa olevat porot saivat kaikessa rauhassa nousta makuulta, oikoja jäseniään ja miettiä siirtyäkö auton edestä vai ei.

 

Tämä valkoinen urho päätti lähteä mukaan, ei millään olisi halunnut antaa tietä. Mukaan olisin huolinut, jos minulta olisi kysytty.

 Miten pärjää tammukka omassa valtakunnassaan, kun vesi on ojassa niin vähissä? Mahtaako löytää tarpeeksi syviä poukamia, ettei jäädy veden mukana? Tammukkaa sain ongella kesällä melko hyvin heti angervon kukinnan ajoista siihen saakka, kunnes koivusta alkoi lehti varista. Sanovat viisaammat, että tammukka on niin arka kala, että pelästyy putoilevia lehtiä. Kokelin tuon paikkaansa pitävyyttä ja niin kävi, että tyhjin toimin viime kalareissulta ojalta palasin.

Syksyä, syksyä

 Syksy ravisti

lehdet puista,

peitti polun mieleisekseen

ja antoi tihkusateen

viimeistellä tunnelmaa.

Tunnelmaa,

jota punaiset kumisaappaat

ja kuukkelin sirahtelu

somasti täydentävät.

Hallan uhka

Valokuvatorstain 294 aiheena on maaginen ja Runotorstaissa loitsu.

Halla vierailee tiheästi tähän aikaan syksyä ja minä peittelen joka ilta ainokaisen pihakukkani. Ehkä mutisen  loitsunkin sen suojaksi hallaa vastaan. Loitsu on tietenkin toive tuulelle, että viriäisi yöksi ja peittäisi pilveen taivaan, piilottaisi kuun ja tähdet. Haluaisin nähdä muutaman kelloköynnökseni kukan, ennen kuin halla tekee niitoksensa.

Puhalla tuuli

paksut pilvet.

Puhu kylmä kauas.

Peittele piiloon

tähtitaivas,

peittele kuun kumotus.

Häädä poies

hallan uhka,

estele kolean kosketus.

Polkua pitkin

Vaeltajalla polkua piisaa, paljon on takana, mutta enempi edessä ja saappaat tarvitsevat huoltoa aina taukojen aikana, siinä missä jalat tuuletusta.

Reissu alkaa olla lähes puolivälissä, kun heitän itseni päivälevolle Saihon autiotuvan laverille. Joskaan nokosista ei tule mitään, kun kohtsillään ovesta työntyy kaksi miestä.

Ei sinänsä ihmeellistä, että autiotuvalle poikkeaa väkeä, mutta tämä visiitti on kummallinen. Sen tarkoitus taisi olla vain tiedustelu, mistä päin me kaksi ollaan autiotuvalle tultu? Saattaa olla, että näin liki Venäjän rajaa on jonkinmoista "valvontaa".

Ei oltu tulossa eikä menossa rajan yli, ei vahingossakaan, sillä niin tiheästi on kieltokylttejä, ettei ilman lupaa ole rajavyöhykkeelle asiaa.

Päivänokoset siis jäävät, eikä päivästä ole väliä tehdä vielä iltaa. Seuraavalle taukopaikalle ei ole mahdottomia, siispä saappaat jalkaan ja polulle.  Joen rantaa tähyillessä näkyy autiotuvalla piipahtaneiden miesten selkämykset, kun ovat menossa rajavartioston tuvalle. Oma joen ylityksemme sujuu aivan rajavyöhykkeen rajoilla riippusiltaa pitkin.

Riippusilta alkaa elää omaa elämäänsä kävelijän alla. Heiluminen haittaa liikkumista ja väliin on pakko pysähtyä, että siltakin rauhottuisi. Ihan peräkanaa ei ole sallittua askeltaa, vaan toinen saa lähteä, kun toinen on kunnon rupeaman päässä. Nuorttijoki kimaltelee auringonpaisteessa ja laskee sillan alitettuaan pian Venäjän puolella sijaisevaan Nuorttijärveen. Se kirii vauhtiaan lukuisissa koskissa tahtoen vapauteen.

Polku jatkuu vaihtelevana, kiemurrellen nousuja ja laskuja. Myös pitkospuissa löytyy monta mallistoa ja rajuimpia nousuja helpottamaan on portaat.
Liki kolmensadan portaan kipuaminen rinkka selässä on jaloille haaste. Vedän syvään henkeä rappusten alapäässä katsellen hetken sinistä taivasta, kuin apua anoen. Parasta on rytmittää nousu 20-30 askelmaa kertarysäyksellä, jonka jälkeen tasata henkeä hetki ja ylöspäin vilkaistessa saa todeta, että rappusia piisaa. No- kyllä ne loppuivat, mutta maasto jatkuu nousuvoittoisena yhä, tosin nousukulma on loivempi.

Toinen päivä kääntyy iltaan ja maasto muuttuu. Polulle ilmestyvät kivilohkareet ja niiden ylitystä helpottavat "pitkospuut". Luulisi irtolaudoista olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta tarpeeseen kuitenkin ovat. Lohkareet ovat särmikkäitä ja liikkuvaisia jalan alla, kieli keskellä suuta pitää etsiä jalalle uutta paikkaa.

 Tuntuu hyvälle tupsahtaa ehjin jaloin lopulta laavulle, joka seisoo kutsuvana korkealle puron törmälle. Kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta ja selkeältä. Suuri luonnonrauha ympärillä, kun itse kelluisi hetken ajattomuuden aallokossa. Kuitenkin päivän kävelystä tönkköjaloilla täytyy kavuta rinne alas vettä hakemaan.
Laavun tulipaikalla valmistuu ateria, joka lusikoidaan yhteisestä pussista istuen vastatusten kaksin raksin lankun päällä. Iltapuhteella on rattoisaa vuolla kumpikin omaa kävelykeppiään paremmin käteen sopivaksi, sekä kiehisiä aamukahvin tulien tekoon.

Yöksi on tarjolla Metsähallituksen hirsilaavu ja sinne on hyvä levittää petinsä. On tulossa kolea yö kauniin päivän jatkeeksi, on tulossa kuutamoyö. Pikainen kokovartaloiltapesu puron kylmässä vedessä sai pintaveret kiertämään ja unta ootellessa illan lumo viipyilee vielä mielessä

Kolmas retkipäivä alkaa kuulaana. Hyvä, ettei hengitys huurustu aamulla makuupussista kömmittyä. Nuotiotulilla aamiainen maistuu jo miellyttävämmissä olosuhteissa ja tavarat pakattua Kolsankoskenojan laavu jää mukavaksi muistoksi.
Päivän suunnitelma on taivaltaa ensin Kummalehdonojalle taukoilemaan ja siitä sitten rapiat päälle, mikäli siltä tuntuu. Kulku on kevyempää, mitä joen vastakkaisella puolella. Kilometrin etenee nyt alta puolessa tunnissa. Panen merkille, että eläimiä näkyy kovin vähän, ei poroja, ei lintujakaan juuri käpytikkojen lisäksi. Sentään ensimmäisen päivän alkajaisiksi kaksi kuukkelia lenteli seuraa tehden tovin matkaa. Silloin ajattelin niiden tuovan onnea, sillä kuukkeli on jätkän onnenlintu ja kaipa me jonkinmoisia jätkiä ollaan.
Ensimmäiselle etapille tulo ei kuluttanut voimia, niinpä taukoa maltetaan pitää vajaa tunti.
Polku on jo jonkin matkaa luikerrellut pitkin upeaa mäntykangasmaisemaa, missä on valtavasti mustikkaa. Todella hyvää mustikkaa. Jokaiselle aterilla on jälkiruuaksi mustikkaherkkua ja matkaa tehdessäkin usein tulee kerättyä marjoja suuhun. Vaikka maa hohtaa punaisena ruskaväreissä, pakkasia ei ole ollut.

Ruokahalu kasvaa syödessä ja hyvää syödessä sitäkin enemmän, niin käy meidän vaelluksen kanssa. Kun on vatsa täynnä ja hyvä mieli, polkukin maistuu ahnaasti. Niin ohitetaan Ylimmäisen Hirvashaudan laavu, vaikka alunperin on aikomus yöpyä siellä. Nyt on takana ensimmäinen retkiyö Penalaavussa, toinen hirsilaavussa, ehkäpä seuraava autiotuvassa, jollainen olisi muutaman kilometrin päässä. Valinta on helppoakin helpompi.

Tulemme pikkuruiselle harmaahirsiselle tuvankömmänälle, niin pikkuruiselle, että päälakeni hipoo kattoa. Miehen pitää liikkua kumarassa, muuten saa kaljunsa noetuksi. Tupa on söpö, vaikka vuosikymmenten noet hirsissään. Laverikin on minikokoa, mutta nurkassa oleva takka toimii. Taas saadaan kuiviksi iltapäiväsateen kastelemat tamineet.  Sateenkaaren näkeminen ilahduttaa. Saan ihailla sitä tovin heittäessäni virveliä lähes tuvan portaalta.

Yö ja uusi aamu uusine kujeineen. Kalaa ei edellisiltana tullut, ei siis särvintä pussiruokien lisukkeeksi. Ei sen puoleen, ettäkö nälkä olisi, mielitekoja vain. Riittävän hyvin tulee toimeen retkiruoilla. Evästä on vielä pariksi päiväksi, mutta retki on tulossa valmiiksi kuuden kilometrin päästä. Tänään on tarkoitus ylittää Nuorttijoki kahluupaikalla. Suorastaan kihelmöin jännitystä.
Vielä hetki tauotteluun, mutta vain tuntinen, sillä minua niin kiinnostaa joen ylitys. Harmittavasti vaijerista roikkuvia naruja on rannalla vain yksi. Se ei riitä. Nyt on toisen kahlattava ensin hakemaan lisää naruja, koska niitä tulee olla aina joen molemmin puolin vähintään yksi. Pientä kapulanvääntöä syntyy, kumpi saa tehdä kaksi joen ylitystä, sillä kumpikin haluaisi. Luovutan. Tottakai olisin voinut huvin vuoksi tehdä pari mutkaa lisää, mutta jätin moisen hölmöilyn.
Vesi on hyisen kylmää vuolaasti virtaavassa joessa. Vesi on matalalla, mutta miten matalaa on, jää nähtäväksi.  Mies riisuu kengät, sukat ja maastohousunsa, pukee sandaalit jalkoihin ja heittää rinkan harteilleen, eikä kiinnitä lantiovyötä.
Huh, huh, kuulen, kun jään rannalle katsomaan, miten matka etenee. Hyvin sujuu. Pientä haparointia kyllä, sillä ilmeisesti pohja on kivinen. Virtaus ei ole voimakas ja vettä polvikorkeudelle, siis minulla ulottuisi hieman polven yli.
Mies palaa nippu naruja mukanaan ja ehdottaa gentlemanina vievänsä seuraavaksi minun rinkkani yli, että kulkuni helpottuisi, vaan en minä semmoiseen suostu. Ei tule kuuloonkaan, itsellä pitää oma rinkka kuskata. Tätä pikku seikkailua olen odottanut neljättä päivää.
Minä siis riisun myös pitkikset ja vaihdan saappaat remmikenkiin. Rinkan kanssa pudottautuminen alas jokeen aikoo kohtsillään kaataa minut.
Kylmää on, mutta niin jännittävää. Lähes kieli keskellä suuta kävelen virtapaikan yli. En kaatunut ja kastuin vain puolireiteen. Olisi vesi saanut olla korkeammallakin.

 Itäkaira on kiinnostavaa seutua ja Nuorttijoen seutu todellista erämaata. Hyvä siellä on vaeltajan kulkea ja hurmaantua luonnon kauneudesta ja tuntea Lapin lumon asettuvan väkevänä syvälle sydämeen.

Taivaalla leiskui

 

 

Pohjoisen valoisat kesäyöt ovat kadonneet lähestyvän syksyn edetessä. Hyvissä ajoin saa iltaisin jo napsauttaa valot, mikäli ei halua vain hämärän hyssyssä istuskella. Yöt ovat pimeitä, paitsi nyt kuun paistaessa vielä isona viikko täydenkuun jälkeen.

Matalalla kumottavaa kuuta lähdin iltayöstä kuvaamaan, mutta taivaalla räiskyikin revontulet. Ei niin loisteliaat, mitä viime talvena parhaimmillaan, melko komeat kuitenkin. Villisti ne välillä näyttivät liki sammuvan ja syttyivät hetkessä uudelleen. Liian kirkas kuu haittasi kuvaamistani, en osannut vangita lilan ja vihreät loimuja semmoisina, kuin ne oikeasti vaelsivat taivaan kannella.



 

Oli kuu ja revontulet, tähdetkin tuikkivat, muttei ollut kovin kylmää. Elohopea oli pysähtynyt +6.2 kohdalle yön ollessa kylmimmillään.

 

 

Kuuta en saanut puolikkaana kuvattua, levisi mokoma kuin Jokisen eväät. Sai myös joka ikiseen otokseen viherkäisen pikku ufon seurakseen

 



Rinkka selkään

Sattumalta osui käsiini kesällä ilmestynyt Metsästäjä-lehti nro 4 / 2013 ja sitä selaillessa ja lukiessa innostuin Itäkairasta ja sen retkeilyalueista. Ajatus jäi muhimaan muutamiksi viikoiksi. Sitä oli herkullista kypsytellä ja odottaa sopivaa ajankohtaa pakata rinkka autoon ja löytää itsensä Tulppion takaa polun päästä.
Ennen retken toteutumista ennätin käydä Värjäriäkin tervehtimässä lapsuuskodissamme, jossa hän hääräili keitoksiensa kanssa. Vattuaika oli tuolloin parhaimmillaan ja niinpä käytiin myös yhdessä poimimassa lähimetsiköstä päivittäin useita litroja vadelmia, jotka keiteltiin hilloiksi. Tavallisesti vattuni pakastan, vaan nyt ne ei olisi säilyneet hyvinä monen päivän reissusta pakkaseeni asti. Itse ja siskon seurassa keitetty vattuhillo on hirmu hyvää, enkä enää haikaile sitäkään, että jäin keväällisen pakkasen tihutöiden takia ihan ilman hillaa.

Kun mustikat oli poimittu ja vatut hillottu, eikä puolukka-aika ollut ihan käsillä, niin oli juuri passeli tauko retkeilyyn. Tällä kertaa pakkasin rinkan tavallista tarkemmin. Vaaka näytti lähtiessä kantamusteni painoksi 12 kiloa. Ei paljon, mutta aivan tarpeeksi ajatellen 40 kilometrin taivallusta. Viime käden hankinta oli Kuusamosta menomatkalla ostetut kumisaappaat. Semmoiset, joissa on reilu kuvio pohjissa, että on tukevat kävellä. Alkukesän vaelluksella tulin tämmöiseen tulokseen, että parhaat jalkineet minulle ovat pitkillä vaihtelevilla maastoreiteillä kunnon kumisaappaat, eikä vaelluskengät.

Kenkävalinta oli onnistunut, eikä jalat valittaneet matkan aikana. Ei rakon rakkoa varpaissa, ei kantapäissä.

Kun ensimmäisen päivän etenemä 11 kilometriä on valmis, niin me reissulaiset, Mies ja minä pysähdymme tulistelupaikalle ruoanlaittoon ja aterioimaan.

Taukopaikka on kaunis joen penkka, mutta meidän Pena-laavulle ei tahtonut löytyä sen vertaa tasaista maata, että kahden retkipatjan leveydeltä ja pituudelta. Ei auttanut, joka tapauksessa laavu piti pystyttää.

Iltapuhteen kulutan ravaamalla pitkin joen rantapenkkaa virvelöiden. Ajatella, että viitsinkin raahata virvelin ja viehelaatikon mukanani. Ostin Savukoskelta viikon kalastusluvan ja koen nyt vahvasti olevani virkistyskalastaja Nuorttijoella, kuten vastapäisen rannankin kalastajat, joiden nuotiosavut nousevat ihailtavakseni hiljalleen tummuvassa Nuorttijoen illassa.

Unta ootellessa ajattelin Itäkairan prinsessaa, hänen palavaa intoaan vaeltaa yksin näillä seuduin. Tunsin olevani tavallaan hänen jalanjäljillään lukiessani edellisiltana pikkuruisen Suttikämpän nuhraantuneen vieraskirjan sivulta hänen tekstiään, jossa hän kertoi olleensa juuri 13 vrk erämaassa. Rohkea nainen, oman tiensä kulkija, ajattelin, eikä sillä hetkellä harmittanut lainkaan, vaikka sadepisarat alkoivat rapsahdella laavukankaaseen.

Onneksi sade ei yöllä pahemmin kastellut, mutta heti aamun alkajaisiksi oli kuitenkin pitkä ja raskas nousu, jossa paidan selkämykset kostuivat. Korvaus rehkimisestä tuli pian, kun nousun päätteeksi sai näköalapaikalta ihailla huikeita maisemia. Kajoniin tuijotellessa tuuli puhalsi mielestä turhan pois, hoppu ja kiire olivat jo aikaa huuhtoutuneet Nuorttijoen piskuisten koskien pärskeisiin.

Korkealta näki kauas. Näkyi metsää, näkyi kiviä ja tietysti helmenä kanjonissa itse välkkyvä virta, jota niin kovin mainostetaan kalaisena, vaan minua epäilyttää. Sain sentään yhden kalan ja on sekin jotain.

  Tämän erämaisen kävelyreitin puoliväliin on matkaa näköalapaikalta vielä useita kilometrejä. Lopulta puiden lomasta pilkottaa sievä tupa. Salpa on oven päällä, silti tuntuu, että tupa toivottaa tulijat tervetulleiksi.

Kun rinkan riisui harteiltaan ja tutkaili reissukartaa, niin hyvillä mielin saattoi todeta, että liki puolet matkasta on jo historiaa. Takana on 19 kilometriä ja yksi laavuyö. Edessä 22.5 kilometriä, jotka on talsittava, sillä alueelle ei ole autoteitä. Karttatietona vielä, että pikkumatkan päässä tuvasta on riippusilta joen yli ja vieressä rajavyöhyke, jolle ei passaa eksyä. Riippusillan jälkeen on nousuvoittoista maastoa, aluksi ihan portaita myöten, joita on liki 300. Loppumatkan jännitysmomenttina on 20 kilometrin päässä joen ylitys kahlaamalla, mutta ensin päivälevolle Saihon autiotupaan, jossa on jopa pari matrassia. Entä jäädäkö tänne yöksi, kun edellinen yö jäi hieman vajaalle unelle laavussa sateen ropinaa kuunnellessa? Toisaalta tekee mieli jatkaa matkantekoakin, sillä ne taitetut kilometrit olisivat huomiselta miinustettu.

Joka tapauksessa rinkat nojailevat kohta tuvan seinää vasten ja reissulaiset oikaisevat itsensä petille. Olispa tässä ja nyt grillimakkaraa. Tekisin tulet ja käristäisin tikun nokassa, mutta kun ei ole. Huokaan ja ummistan silmäni, mutta vain hetkeksi, sillä ovelle koputetaan.

Vielä on kesää jäljellä

Oli niin kesäinen näkymä nuo heinäseipäät, vaikka nykyään tahtoo nähdä pelloilla vain valkeita pallukoita. Luulen, että nämä heinät on poroja varten, että saavat talvella hyvää syödäkseen. Porot rupeavat olemaan tällä hetkellä jo hyvässä karvassa ja varsinkin uroksilla komeat uudet sarvet. Ihailen niitä usein, monesti aamiaispöydässä istuessani.

Tällekään petterille eivät minun ruukuissa kasvavat lehtisalaattini, tillit, eikä silpoydinherneet kelpaa. Se vain käy makoilemassa grillikodan seinustalla pehmeässä hiekassa. En minä pahakseni kuitenkaan pistäisi, vaikka "puutarhatuotteeni" söisikin. Pitäisin siten poroa vähän enemmän "minun poronani"

Helteet tulivat, ainakin vähäksi aikaa. Tuntuu jälleen oikealta kesältä kylmän ja sateisen jakson jälkeen. Eikä Jaakon heittämä kylmä kivi saanut uimavesiä jäähtymään. Kävin tilanteen testaamassa. Uin pitkään ja nautinnollisesti.
Mustikoita olen löytänyt, mistä olen hyvilläni ja vastaavasti niin harmissani hillatilanteesta. Iloitsin kesäkuun puolivälin alla, kun suot olivat valkeanaan hillan kukkaa. Rohkenin silloin toivoa, että tulee hyvä hillakesä, vaan toisin kävi ainakin tällä pienellä alueella, missä ankara halla vei kaiken, kuten Saarijärven Paavolla aikoinaan. Kaunis ja kuulas on hallayö, mutta niin tuhoisa.

 Kun en voi poimia hillaa, poimin urakalla mustikkaa, jota kyllä löytyy ylempää vaarojen rinteiltä, kun vain nousee vähintään parinsadan metrin korkeudelle.

Milloin en kapua näille huikeille näköalapaikoille marjastamaan, silloin suunnistan polulle matopurkin ja ongen kanssa suuntana kalaisa lampi. Äkkiä saattaa kalastaessa vierähtää useampi tunti. Välillä tulee keitettyä kaffeet ja hörpittyä nekin luonnon suuressa puutarhassa. Useimmiten tulee kalaa, ei ihka joka kerta, mutta portti on avoin kesään yhä.

Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat

Ylläni on rimpsuhelmainen kukkamekko ja tyyliin sopivat verkkonylonit. Hiuksissa silkkiset lettinauhat ja kynsissä hehkuvan punainen lakka, joka on tottakai sävy-sävyyn suksisauvojen kanssa, enkä huulipunaakaan ole unohtanut. Hiihtoasu on siis viimeisen päälle huoliteltu, kyllä suksen pitäisi luistaa.
Lykkään jalkani paria numeroa liian suuriin korkokenkiin, jotka on valmiiksi ruuvattu suksiin ja alan lykkiä muiden suohiihtäjien kanssa starttipaikalle, jonne tässä vaiheessa saa siirtyä osin pitkospuita pitkin. 

Ilmassa väreilee kisajännitys, sillä yleisöäkin on siunaantunut maantien varteen mahdottoman paljon. Parkkipaikan puuttuessa autojen jono on muodostunut useamman sadan metrin pituiseksi.
Kello lähenee kahdeksaatoista, Kapustasuolla on alkamassa Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat, jo viidentenä kesänä peräjälkeen.
Viime tipassa ennen starttia minun pitää vielä raapia suosta sammalta ja ahtaa sitä korkkarieni kantaan, niin harmittavan suuret kun ovat.

Kohta megafooni kajauttaa yhteislähdöllä kisaajat matkaan, joka on noin 40 metriä hyllyvän pehmeää aapasuota.

Olen valmis. Tuijotan eteen avautuvaa "rataa" ja teen mielessäni suunnitelmaa, miten päästä loppusuoralla olevan upottavan mutavellin yli. Uimaan siinä joutuu, mutta miten selvitä, ettei ehtisi upota kovin syvälle, ennen kuin saisi vastarannan vaivaiskoivuista ja heinistä pitävän otteen ja pääsisi vetämään itsensä kuiville ja nopeasti maaliin. Toivottavasti vain eriparisukseni kestävät, eivätkä korot katkeaisi. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt teipata toiseen sukseen vahvistusta, kun siinä on pahan näköinen murtuma? No, ei ole enää aikaa  - näillä mennään.

Starttirivissä on yli kaksikymmentä hiihtäjää. Sählinkiä syntyy reittivalintojen yhteydessä, osin myös välinerikkoja. Monelta suksi tökkää suomättääseen ja napsahtaa kärjestään poikki, mutta etenemistä voi jatkaa haaverin sattuessa juostenkin.
Minun hiihtoni sujuu aluksi hyvin, kunnes uppoan mutaan.

                                                                                                                                             
Sipaisen vihaisesti toisen suksen jalasta ja viskaan vastarannalle, toinen uppoaa ja katoaa näkymättömiin, vain kenkä jää vähän pilkottamaan.

                                                                                                                                           

Tarraan kaikin voimin turpeeseen ja raahaan itseni suon imusta kuivemmalle ja rivakasti pystyyn ja juoksuun. Loppumetrit kipaisen hyllyvää suota ohittaen maalilinjan yllätyksekseni kolmantena.

Kesä on seikkailu. Nyt toteutin useamman vuoden jo muhineen haaveeni osallistumisesta tähän Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisoihin. Muistojeni albumiin sain paljon muisteltavaa, toivottavasti tämmöisten seikkailujen aika ei vielä kohtakaan olisi ohi.

Valoa piisaa

BLACK and WHITE Friday #5

 

 

Vuohenjuuri on saanut avattua toisen kukkansa, toinen vielä puolittain nupulla. Karussa pihassa se venyttää varttaan yhä korkeammalle valoon, vaikka sitä sille riittää tähän aikaan yli 23 tuntia vuorokaudessa, mikäli aurinko ei piileksi pilvien takana. Tänään se sai kuitenkin värjötellä koleassa säässä. Asteita oli vain 5. Osat ovat vaihtuneet, sillä edellisviikon 30 asteen helteet ovat vaihtuneet liki pakkaseen. Yölle on jopa luvattu hallaa.

Kävin päivällä suolla ja ilokseni näin, miten osa hillasta on jo tupella. Jos ei aivan hirmuhallaa tule, niin hillaa tulee. Puolukalle saattaa käydä köpelömmin.

Vuosi sitten oli kesäkuun kymmenettä päivää vasten yöllä -1 astetta ja toissa vuonna 13 päivän yöllä -0.8 astetta

 

Lapsuusmuisto

Valokuva- ja Runotorstain haaste 290  Tällä viikolla vuorossa on Persikkakarhun ehdotus: lapsuusmuisto.

Vastaniitetyn heinän tuoksu,

hevosen vetämän

niittokoneen ääni.

Haravat ja hangot

vajan seinustalta.

Kirvelevä, hikinen iho

ja vehnäskahvit

   heinäseipään varjossa.

Niin pieni

Porot ovat vasoneet ja eilen näin ensimmäisen pikkuisen emonsa kantapäillä. Oli luultavasti vasta yöllä syntynyt tai edellispäivänä, meno oli sen mukaista. Ei parannut kauaksi jättäytyä.
Kun emo pysähtyi, pikkuinen tupsahti sen jalkoihin, mutta hellästi emo huolehti jälkikasvustaan.
Katselin muuan kerta vastaavaa, kun vastasyntynyt kiirehti emon perässä niin lähellä, että emon kakatessa papanat tippuivat vasan naamalle.
Viehättävä aamuhetki katsella porojen perheidylliä.

Helle hellii

Tuli kesä kesken kevään. Tuli niin nopeaan, etten sitä oikein tajuakaan. Vielä toukokuun puolivälissä oli paikoin lunta ja nyt kaksi viikkoa myöhemmin koivuissa täys lehti, hilla kukkii kilpaa mustikan kanssa, myös mesimarja on kukassa. Näin aikaisin paahtava helle pohjoisessa on lähes historiaa, eilenkin noin 31 astetta ja tänään saman verran. Tuntuu ylenpalttisen hyvältä. Koko maailmani.

Kevätkiireitä ei ole ollut. Ei pihan haravoimisia, ei puutarhatöitä, ei taimi- eikä kukkaistutuksia. Lähes päivittäin poljen joelle virvelini kanssa. Sinne huuhdon sen olemattoman kiireen, mikäli semmoista milloin olen havaitsevinani. Rannalla seisoessa kuuntelen veden ääniä, käännän kasvoni tuuleen kuunnellakseni sen neuvoja. Tänään se opasti, älä hyvä ihminen polta nahkaasi. Minä olin sille kuuliainen, eikä nahka punota.Sen sijaan kalastamaan tuuli ei ole opettanut, keskittymään ja hiljentymään kylläkin.
Kalaa on tullut kehnosti, sentään aina jotain. Mielenrauhaa ja suurta auvoa on kuitenkin seisoskella rannalla, vetää nenäänsä Kopistuksen suon tuoksuja ja kelata virvelin siimaa kireäksi kerta toisensa jälkeen.

Kuin piste kauniin kevään muuttumiselle kesäksi oli suuri ilo saada kutsu koulun kevätjuhlaan. Istahtaa näillä helteillä ilmastoituun suureen juhlasaliin, joka oli koristeltu valtavan kauniisti ja jossa lapset esittivät upean ja monipuolisen ohjelmansa, laulua, soittoa, tanssia, satunäytelmiä. Ohjelmiston kantavana teemana oli sadut ja loppuhuipennus tietenkin  - Jo joutui armas aika.... lasten ja koko täyteen ahdetun salin juhlayleisön voimin. Minun kesäni alkoi siitä "virallisesti", niin kuin viitenätoista keväänä nuoruudessani, jolloin olin koululainen.
On kesä kaunein ja kirsikkapuutkin kukkivat, ei kuitenkaan omalla pihalla.

Kun on kesä ja kärpäset, köyhälläkin on ystäviä. Kärpäset ei niin haittaa, mutta itikat ovat ilmestyneet sankoin joukoin myös.
En saanut niiltä rauhaa tässä muuan ilta yrittäessäni seurustella lähilammen joutsenten kanssa.Vastavaloon otettuihin kuviin pääsivät mukaan itikatkin.

Suot ovat saaneet valko-vihreän asun. Hilla kukkii runsaasti ja jos kaikki sujuu kuin Strömsjössä, niin soiden herkkua poimitaan tavallista aiemmin. Vaikken pikku siivekkäistä perustakaan, niin toivottavasti ovat nyt ahkeria ja tekevät hillan pölytyksen kunolla. Toivon kovin kunnon marjakesää.

Kaunista ja lämmintä kesän ensimmäistä viikonloppua.

Kaikki käy

Valokuva- ja Runotorstain 287 haaste on  - kaikki käy

Nuotioahven,

kun herkkua haluaa,

mutta makkaraa

muutoin, eikä laadusta

niin väliä, kaikki käy.