Salaperäinen myöhäissyksy

Marraskuun maa on yhä musta ja tuoksu syksyinen.
Harva se päivä sataa tihuuttaa vettä ja ilma on kosteaa. Sumu tykkää asustaa liki maata ja leijailla vaarojen rinteillä verhoten ne joskus kokonaan.

Suot hehkuvat yhä punaruskeina ja houkuttelevina. Siellä kävellessä voi maistella karpaloita ja vetää henkeensä ihanan raikasta syysilmaa. Happamia karpalot ovat, mutta kauniin helakan punaisia. Niistä saa herkullisen hyytelön joulupöytään.

Meneillään  siis marraskuun selättäminen, jo yli puolivälin ja
minä vasta herännyt kesähorroksesta.
Olen odottanut tätä syvintä marraskuun hämäryyttä ja pimeyttä, että rupeaisin saamaan jotain aikaiseksi. Minulla menee kesäaika täysin muille touhuille. Kaikella on hetkensä.

Taas toivon, että myöhäissyksy puhaltaisi minuun salaperäistä voimaa ja sytyttäisi intoni.
Vaikka maisemat ovat kulahtaneita, näen ne inspiroivina. Marraskuukin ainutkertainen, ehkä siinä on pisara hulluutta.

Täysin tyyni, alaston maisema ja kaiken yllä pehmeä harmaus, joka ei nyyhkytä, ei itke, vaan sen syvä hiljaisuus lataa minuun hiljalleen ytyä.
Tehokasta, jospa taas kohtaisin sisäisen valkoisen poroni.
    Etsin sitä joen rannoilta, kun kylmä yö on sivellyt rantapenkkoja ja puiden latvuksia. Kun virran juoksu on rauhallinen, se rauhoittaa minuakin.  Vaikka ranta on hiljainen, en siellä kohtaa tyhjyyttä. Levollisuutta vain.

    Etsin vaarojen rinteiltä kapuamalla puuskuttaen kiemuraisia polkuja yhä ylemmäksi. Polulla leikkii syksyn matala valo, vaikka aurinko ei suvaitsekaan olla näkyvissä.

Perille päästyäni katselen vaaran päältä vaaran päälle ja imen näkymää syvälle sisimpääni.

    Etsin soilta harppomalla pitkoksia yhä kauemmaksi, kunnes silmien eteen avautuu  maisema, jonka tunnen mielimaisemakseni, johon haluan sulautua ja juurtua syvemmälle.

    Etsin yötaivaalta, joka tuikkii miljardin tähtien voimin ja lennättää minut huomaamattani Linnunradalle.
    Etsin revontulien villistä loimotuksesta uskoen toisinaan, että juuri minä kutsuin ne tänä yönä värittämään koko taivaan kantta inspiroituakseni.

      Seison portaalla katsomassa, miten hämärä tulee varkain. Tuoreessa muistissa vielä, miten lokakuun lopulla iltapäivän aurinko paistoi silmien korkeudelta onnistuen häikäisemään muiston muurahaisesta, joka kesällä kipitti paljasta säärtäni pitkin.
Silloin oli lämmin, nyt kylmyys ei ole hienovarainen ravistaessaan unelmoijan tylysti oven sisäpuolelle.
Siniset hetket odotuttavat vielä itseään.

Marraskuun meininkiä

Marraskuun mustaan maailmaan mahtuu mystiikkaa.

Metsä maanittelee maagisuudellaan.

Minä matkalla mökille,

mielenkiintoiseen majaan,

mörköjen maailmaan,

maahisten mannuille.

Mutta mitä?

Miten metsän maisemakuva muuttunut murheelliseksi?

Marraskuu menettämässä myyttisyytensä,

myös metsä?

Mieleni mustuu, mikä musertava muutos.

Melkoinen menetys.

Menen muualle murkinoimaan,

muistelemaan metsää maalauksellisena.

Onni yksillä, kesä kaikilla

Aamu on heräämässä.

Usva leijuu joen yllä,

kun ensimmäiset auringonsäteet

ajavat sitä takaa.

Kaste tuntuu viileältä

paljaissa varpaissa

ja kaihoisa kyyhkyn valitus

kantautuu kaukaa.

Ihana aamu.

Heräävä aamu.

Tuuli pyyhkii unihiekkaa silmistään

ja hipaisee mennessään tuulikannelta.

Helisevä soitto sekoittuu

valkoisten syreenien tuoksuun.

Totta tämä otsikon sanonta. Onni ei ole jokaisen hyppysissä, mutta kuinkas ollakaan, kesä on. Joku sanojamaakari kehtaa myös sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä ja toisekseen - onnellisuus on suhteellinen käsite. Todella näin on, eikä kesä ikinä ole kaikkien makuun, mutta jokaisella se on!

Lapissa on parhaillaan hellekesä, liki samaa sorttia on Koillismaan kesä, eikä eteläinen osakaan maasta ole jäänyt tiiron osalle. Itselläni on täydellinen kesä, jos enempi vaatisin tai haluaisin, niin rumasti voisin itseäni  nimittää.

Olen siirtynyt parvekkeelle pihan trooppisista olosuhteista leppoisampaan lämpöön. Iltapäivän ajaksi muutan pihan varjon puolelle "lepolasseni" kanssa. Ei lämpö luita riko, mutta minun vanha kroppani viihtyy paremmin miedommassa.

Lempeä aamu, niin kuin moni jo ennen tätä.
Aurinko hehkuttaa puiden kylkiä. Tuuli melken nukkuu, vaivautuu vain aika ajoin havahtumaan heläyttämällä terassin kulman tuulikelloa.
Pihatien penkoilta niittämäni heinän tuoksu saa muistelemaan lapsuuskesien heinätöitä. Niittokoneen surinaa, haravakonen raksutusta ja nisukahvihetkiä heinäseipään varjossa.
Mukavaa, kun on mitä muistella.

Kesäkärpänen on ottanut asiakseen herätellä minua nirvanastani.
Että mokoma osaa ärsyttää. Pörisee ja kehtaa tulla ihan iholle! Itikoista ei ole ollut isompaa riesaa. Varmasti kuiva kesä nitisti niitä ennen aikojaan.
Kyllä alkukesä nitisti täällä muutakin. Ei tule marjaa, ei lähitienoolle mustikkaa, ei hillaa. Positiivisesti ajatellen selkäni säästyy. Mielenrauhan vuoksi paras uskotellakin tällä viisiin.

Halkopinossa pressun alla on linnunpesä.
Pesän tapahtumia on ollut ihastuttavaa seurata, mutta varoa häiriköimästä. Muutama päivä sitten näytti koti käyvän ahtaaksi, mutta järjestys on vissi. Toivotan pikkuisille kovasti onnea. Ruokaa löytävät kyllä, mutta vaaroja iso maailma tarjoaa myös..

Vaikka luulen kirjoittaessa olevani yksin, niin eipä vaan.
 Kohta kuuluu portaalta kopinaa. Avoimessa ovessa on onneksi ötökkäverho, muuten saisin ehkä sarvipäitä visiitille tuvan puolelle.
Kun huutelen, kuka siellä, niin samassa jo "pojat" pistelevät tietä pitkin naapuriin. Vain perävalot vilkkuvat.

                                                              aimariin kesäterkkuja

Juhannuksen taikaa

Sataa, sataa ropisee ja vesi valuu ikkunalasissa noronaan.
On juhannustaikaa kerrakseen.

Viikolla ajattelin, miten haen muutaman juhannuskoivun vastahankitun pihakeinun molemmin puolin, vaan en taida.
Porraspielikin jääköön ilman koivuja, samoin poimimatta niittykukat.
Mukavampaa katsella niitä ikkunan läpi ja saavat kasvaa vielä. Itse pysyn kuivana.

On kuitenkin juhannus ja Koillismaalla yötön yö. Helteet tosin puuttuvat, mutta itikoita on ja juhannusparfyymina tervaksisen nuotiotuoksun sijaan itikkaöljy.

Jos ei sade päässyt kastelemaan, niin juhannussaunassa kastuu varmasti ja toisen kerran järvessä. Pakko on uimaan pulahtaa ihan juhannuksen kunniaksi.

Huomenna on uusi upea päivä ja kesä vasta aluillaan.
Pika puoliin pitää jänisten heinät niittää ja pistää seipäälle.

             Hyvää juhannusta 

Toukokuun kesää

Istun portaalla.
Katselen, miten kauniisti auringonvalo läikehtii harmaaksi kuluneella porrapuulla.
Katselen,
kuuntelen, en malta ryhtyä mihinkään. Tajunnan valtaa vain riemastuttava tunne, meille on tullut kesä!

Ylenpalttinen lämpö muutti alkavan kevään päivässä, parissa kesäksi, hennosti vihertäväksi, tuoksuvaksi, kuuluvaksi ja niin suloisen lämpimäksi.
Muuttolinnut tulivat juuri parahiksi, että ehdin saada pihan pesäpöntöt puhtaiksi talven jäljiltä.
Koivu sai hiirenkorvat ja mahlan juoksutukseni loppui. En raaskinut nyhtää koivulta liikaa sen eliksiiä.

Jäät lähtivät vesistä ja heti heitin muutaman katiskan pyytämään. Heitin samalla oman talviturkkinikin.
Kohta roudan sulettua maa innostui lykkäämään pientä vihreää vanhoille peltosaroille, etupäässä valkojuurta ja horsmaa. Kaunista sekin talven lumien jälkeen.
Koko maailma oli hetkessä kesän tuoksuja täynnä. Niin hullaannuttavaa.

Ajatuksissani kelaan niitä seitsemää Vaarankylän kevättä, jotka olen ehtinyt täällä viettää. Jotkut mieleenpainuvampia, kuin toiset.
Nuo keväät ovat osanneet yllättää ja ilahduttaa kerta toisensa perään. Eivät toistuneet peräkanaa samanlaisina. Tämä kevät oli täydellinen harppaus talvesta kesään, jos ei ollut hereillä, se vilahti ohi.  Herkkäsieluksi minä sitä sanon. Hienostelevaksi hepsankeikaksi vaalean vihreässä koltussaan.

Portaalla on hyvä iltapäivän auringossa.
Katoaa aika ja väliin todellisuuskin.
Nojaan kyynärpäiden varassa ylempään askelmaan, suljen silmäni ja vajoan miltei nirvanaan. Tunnen miten tuulenpyörre leikittelee hiuksissa, muurahainen kipittää pitkin säärtä ja miten varpaat nauttivat ilmakylvyistä. Raotan toista silmää ja katson lämmöllä "joulukuustani". Pari viikkoa sitten riisuin sen oksilta kynttilät ja kehuin sitä reippaaksi pikku kuuseksi, joka jaksoi kantaa lumitykyn ja kynttilät taittamatta oksiaan. Kovasti toivon, että se yllättää minut seuraavaksi hennon vihreillä kerkillään ja voimistuu voimistumistaan.
Ajatus poukkoilee milloin missäkin.

Poluille on menevän mieli.
Esimmäinen alkukesän retki on minulle kesän avaus ja polun houkutus miltei ylivoimainen vastustaa.
Metsä hoitaa.
Tuntuu ikään kuin iso osa säryistä ja kolotuksista haihtuisi metsän taikavoimasta, katoaisi soiden vetisiin silmiin, ikihonkien juurien alle ja itselle tulee hyvä mieli.

Koetan pitää mielessä niin usein kuin mahdollista ajatuksen - carpe diem. Arkisia asioita voi siirtää, ne eivät karkaa, mutta polku voi karata, kadota. Jos ei muuten, ehkä niin, ettei huomenna syystä tai toisesta pystykään liikkeelle. Parasta toteuttaa aikomansa heti.
No, ei se aina mene niin kuin Strömsjössä. Joskus vain eksyy omissa kuvioissaan, saa näppyjä ja sukset menee ristiin - kesälläkin tai putoaa jorpakkoon.

Suloista suvea rakkaat lukijani. Minä sujautan villasukat jalkoihin, ilma alkaa viiletä.

Toukokuun hyväilyä odotellessa

......tunne sisältäni kantautuu, mua hyväilee toukokuu....laulaa artisti,
Mutta Karsikoperällä sataa räntää.
Satanut aamusta lähtien ja taivaankannen peittää kauttaaltaan harmaus. Tuuli puhaltelee ajoittain navakasti ja lintulautojen alla piipahti aamuaterialla monikymmenpäinen järripeippojen parvi.
Istun ja ihmettelen, mistä löytyisi startti päivälle.

Hangille ei ole menemistä, sinne uppoaa liian syvälle, sillä maastossa on puolisen metriä lunta. Vitkutellen saan päivän käynnistymään, mutta aurinkoa se kaipaisi.
Huhtikuun hurmos on haihtunut ja ikävöin sitä.  Anteeksi marina - asteen parin lämmössä ja räntäsateessa ei kevään hentoa heräilyä huomaa. Kevät ei inspiroi, vaikka tiedän - uusi lumi on vanhan surma.

Tutun koivunoksamaljakossa-testin mukaan meidän pihakoivu saa hiirenkorvat kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Silloin on luultavasti myös lumi poissa ja minulla retkikamppeet repussa tai rinkassa ja ajatuksissa polun pää. On kovasti ikävä nuotitulille hörppimään kuksasta nokipannukahvia, kuuntelemaan erämaan ääniä ja haistelemaan sen kesän lämpöön herääviä tuoksuja. Siltä varalta, jos kuitenkin tulisi vielä kantohanki, niin sukset ovat vajan seinustalla.

Pari päivää sitten oli otollinen aika pitkään mielessä muhineen idean toteuttamiselle.
Koskaan aiemmin en ole juonut koivun mahlaa. Tosin lapsuuskodin portinpielikoivusta tiedän otetun mahlaa, sillä koivun rungon arvet siitä kertoivat.
Teollista mahlaa olen maistanut, mutta siihen oli lisätty yhtä ja toista. Aito, neitseellinen mahlanmaku saattaa olla jotain muuta.

Tutustuin Googlen avulla mahlan juoksutukseen.
On helppoa valita sopiva koivu, ei isompaa vaivaa kahlata sen tykö tarvittavien tavaroiden kanssa.
Poraan seuraavaksi reiän hieman yläviistoon koivun kylkeen, melko alhaalle, ei liian syvälle, ettei koivun ydin vahingoitu.
Vielä sopivan kokoinen putki porattuun reikään ja keräysastia alle.
Hetken odotus ja pullo alkaa täyttyä. Kirkasta tulee ja maistelen heti.

Muistan olla huomaavainen ja kiittää lahjan antajaa, koivua. Alkajaisiksi pyydän anteeksi tekoani, silitän koivua ja halaan sen kylkeä. Toivon, ettei kovin pistäisi pahakseen.

Ahneeksi en rupea ja tarvittaessa tukin koivun reiän puutapilla.
Kiinnostaa myös kokeilla, miten myöhään kevään edetessä mahlaa tulee, vieläkö kenties koivun ollessa hiirenkorvalla ja onko maku miten muuttunut.

Spesiaalipäivän huipentumana postilaatikossa on minulle pitkän matkan kulkenut pikkupaketti. Jännittää istahtaa purkamaan sitä ja päästä näkemään, mitä on sisältö

Ihastun ikihyviksi. Selailen ja nautin näkemästäni, jossa kaikki on niin taidokkaasti tehtyä.  Iso kiitos Jackie P Neal, olen ihan otettu.

P.s Porot ovat ilmestyneet maisemaan.

Tykkypuiden talvi

Talvi ei kauniimpi olla voi, mitä se on ollut viime viikot.
Se on tarjoillut talvisia "herkkujaan" runsain mitoin. Heleitä aurinkoisia päiviä, loistavia, vitivalkoisia hankia, rapsakoita pakkasöitä ja -aamupäiviä.
Myös upeita värejä taivaalla auringon noustessa ja laskiessa. Lisänä ihmeellisen kirkas tähtitaivas, hohtava Linnunrata, mystinen täysikuun aika, sekä muutaman kerran revontulia.

Talvi on juhlava  puhtaan valkoisessa asussaan.
Se häikäisee ja vangitsee paitsi silmät, myös mielen.
Seisoessani vaaralla tykkypuiden alla ajattelen itseni kutsuvieraaksi luonnon talvigaalaan, valtavan isoon saliin, jossa kattona sinitaivas ja kristallikruunujen sijaan hangella hohtavat ja tuikkivat miljardit lumikiteet.
Hurmos on valmis, enkä malta hetkeen edes liikahtaa. Sulaudun hiljaisuuteen ja juurrun lisää maisemaani.

Pientä vaivannäköä vaatii umpihangessa vaaranrinteen kiipeäminen, mutta näkymät palkitsevat. Alastulo on helpompaa, tosin joskus sekään ei suju kuin tanssi. Ei passaa lumikenkien kanssa kovin pyörähdellä, tai kupsahtaa kumoon. Saattaa saada uuden hien pintaan, kun joutuu räpiköimään pehmoisessa hangessa pystyyn.

Minulla on retkikohteita, mihin kulloinkin suunnata.
Usein valinta välähtää mieleen aamukahvia hörppiessä. Kärryvaaran houkutus toimii takuuvarmasti. Se onnistuu yhä saamaan minut rinteilleen. Riittää, kun hetkeksi unohdun tuijottamaan sen tykyistä valkoista huippua, seuraavaksi jo pakkaan reppuani.
Pitkä matka Kärryn huipulle on pihasta, enkä ole onnistunut sinne talvisaikaan vielä kipuamaan.  Ehkä seuraavan kerran yritän, mikäli tulee loistava hankikanto. Vuosi sitten olin melko ylhäällä, mutta mielikuvitus herätti"kaikki karhut". Alkoi tuntua, että kansallispuiston alueella jokainen suuren puun oksiltaan pudottama tykkykasa on karhun talvipesä!

Ilta-aurinko värittää tykkymaailmaa monin sävyin. Välilllä maisema saa kylpeä hempeässä lilan sävyssä, toisinaan lumi punertaa. Tykkypuut muuttuvat satuhahmoiksi vilkkaan mielikuvituksen antaessa lisäpotkua.
Tämän talven tykyt ovat olleet ihmeen pitkäikäisiä.
Ei ole tuuli eikä lauha sää niitä toistaiseksi pudottanut. Jo tammikuun puolivälin aikaan kuvasin ensimmäiset tykkykuvat. Arvattavasti kuitenkin piakkoin puut rupeavat varistamaan lumet harteiltaan. Sen sateen alkaessa siirryn oikeille laduille turvallisuus syistä.

                                       

                                 
Toki olen nytkin hiihtänyt, mutta vähän. Ehjä hanki ja oman tien tarpominen tuntuvat sopivan minulle paremmin.
Sain vasta testata karvapohjasuksia ja hyväksi havaitsin. Pakko ne on pistää toivelistalle.  Syötteen alueen ladut ovat niin huippua, että ilokseen niillä hiihtelee.
Kuinka ollakaan, ladulla luen ajatuksissani joskus runoja. On hupaisaa miettiä mieleen juolahtaneelle runonpätkälle jatkoa. Aina se ei muistu ja silloin täytyy kotiin päästyä googlettaa.

"Sauvalla suksien vauhtia lisään,

hyökkään myrskynä kuusikon sisään.

Vapaa ja selvä on sukseni tie:

minne on toivoni, sinne se vie."

Tuttu runo varmasti monelle kansakoulun ajoilta. Siellä se on jossain laulukirjassa.

Talven sylissä

Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.

Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.

Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.

Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.

Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.

Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.

Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 

Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.

Talven värisonaatti

En ole ollut karhun lailla talvisikeillä,
pitänyt vaan luppoa pidempään. Tuli taas sulku sanoille ja näin ollen oli parasta vetää ajatusviivaa ja jäädä ihmettelemään talven etenemistä.

Nyt minun maisemiani peittää liki metrinen lumikerros.
Hanki ja taivas näyttäytyvät väliin punertavina, sinertävinä, tasaisen harmaina. Lumen valkoisuus osaa muuntautua eri sävyihin ja aurinko malttaa olla jo pidempään hereillä,

Linnunradan katseleminen on huikean rentouttavaa.
On suorastaan taianomaista seisoa yksinään lumessa ja nähdä yläpuolellaan selkeänä juovana kaartuva tähtivyö. 
Minusta tuntuu aina lähes seikkailulta antaa ajatuksille täysi vapaus johdattaa mieli kosmokseen, vaikkapa tähtien tuolle puolen pelkäämättä, etteivätkö löytäisi takaisin.

Hiljaisuus on hyväilevän pehmeää.
Sanotaan, että tähti on yksinäisen ystävä ja sellaisina minäkin niitä katselen.

Havahdun viimeistään, jos/kun sormia ja varpaita paleltaa. Kamera ei toimi tai kuun pitkät, terävät varjot alkavat elää ja johdatella mielikuvitustani.

Talvi on sonaatti.
Se on värien, tunnelmien, elämysten kirjo, siis sonaatti siinä, missä musikkiteos syyssonaattikin tai kuutamosonaatti.