Pimeneviä iltoja, hämyisiä aamuja, vastauksia kysymyksiin

Syksy on ehtinyt pitkälle.
Päivä lyhentynyt ja iltaisin pimeä ennättää liian aikaisin. Aamut ovat verkkaisen hitaita hämärän jatkuessa yhä vain pitempään. Syksy hiipii syvemmälle ja reilun parin viikon kuluttua ollaan talviajassa. Ruvetaan kolkuttelemaan kaamosta.

Karsikonperällä on hiljaiseloa. Sentään puusavotta on aluillaan. Se ,jos mikä on varsinaista hyötyliikuntaa. Jopa mieluista.
Ilokseni olen saanut jälleen pari uutta Liebester Award-huomiointia ja 2x11 kysymystä, jotka odottavat vastauksiani. Asialla olivat Hallatar-blogin Una  ja Marjatta Mentula, joka kirjoittaa Marjatan kirjaelämyksiä.  Kiitoksia kummallekin. Olen otettu näistä palkinnoista.

Una tiedustelee tämmöisiä.
Oletko onnellinen : 
Onnellisena elämiseen vaikuttaa moni asia. Jos oma arkeni sujuu tasapainoisesti ilman isonpia murheita ja vastoinkäymisiä, tunnen itseni onnelliseksi. Tosin pessimistiluonteena helposti pystyn hävittämään onnentunteet ja sitten olenkin jo myrtsinä kuin maani myynyt.

Kuka oli lapsuudensankarisi?:
Varsinaisesti sellaista minulla ei ollut lapsena, mutta isompana tykkäsin ihan mahdottomasti Vilma Rudolphista. Olin nuorena nopea kintuistani ja nautin pikajuoksusta. Kuvittelin itseni hurjimmissa haaveissa Vilma Rudolphin lailla olympiamestariksi.

 

     (Kävin aikuisenakin vanhalla tutulla urheilukentällä verestämässä muistoja. Kuva -2013 kesältä)

Mistä et luovu mistään hinnasta?
Materiaalin voi hinnoitella, eikä minulla ole mitään niin arvokasta aineellista, ettenkö voisi luopua riittävän hinnan saatuani. Terveydestä, siitä mitä on jäljellä, enkä rakkaistani tietenkään halua luopua, Ne asiat eivät kuitenkaan ole minun päätettävissäni.

Ovatko kaikki haaveesi toteutuneet?
Ei tietenkään. Ei minusta tullut pikajuoksun olympiamestaria, ei kuuluisaa kirjailijaa, ei voimistelunopettajaa. En pysty kävelemään Inarin 100 km:n polkua Sevettijärveltä Norjan puolelle, vaikka paljon siihen pari vuotta sitten panostin. Ikä ja terveydelliset rajotteet tulivat esteeksi, haluja olisi. Monin verroin on ollut niitäkin haaveita, jotka ovat toteutuneet.

(Kun en päässyt kävellen Inarin polun Norjan puoleiseen päähän, niin autolla kuitenkin. Tuohon polku päättyy ja/tai tuosta alkaa.)

Miten olen ajatellut viettää ensi kesän?
Ensi kesään on aikaa, enkä ole sitä suunnitellut. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kesä kuluu kalastellen ja retkeillen. Myös pöllin parkkauksen MM-kisoihin osallistuminen kiinnostaa. Jää pohdintaan, kestääkö kantti. Ehkä Iijokisoutuun pyrin mukaan, jospa onnistuisi nyt.

Lempipuusi?
Mänty. Yksiselitteisesti mänty. Tykkään halia isoa mäntyä ja juuri yksi tietty mänty on "ystäväni". Se on kuuntelijani, lohduttajani ja voimapuuni.

( Halattava mänty tässäkin, vaikkei olekaan lempimäntyni. Kuva 2009 kesältä)

Mieliaskareesi?
Ei semmoista olekaan. Kodisn askareista ei mikään ole ylitse muiden. Kaikkia tulee tietysti tehtyä, mutta mieluummin siivoan, kuin teen ruokaa.

Salainen paheesi?
Jos sen kertoisin, niin mikä salainen se sitten olisi? Jätän kertomatta.

Pitkä vai lyhyt?
Jopas jotain. Joskus pitkä on ok, joskus taas lyhyt. Sopiva on parasta aina.

(Ongenvavan on parempi olla pitkä. Perhonenkin levähtää siinä, kun minä ongin.)

Kylmä vai kuuma?
Vastaan samaan tapaan, kuin edellisessä.

/Jääkukkia syntyy kylmällä.)

Kuka tietää lisäksesi kaikki/jonkun tunnussanasi?
Kukaan ei tiedä kaikkia tunnussanojani. Pari olen jakanut käytännöllisistä syistä.

(Kuukkelille saattaisin jonkun tunnussanani kertoa, jos se lupaa, ettei jaa tietoa.)

***

Noin tuli Unan kysymykset selvitetyksi. Päivä jatkuu aamuhämärästä harmaan tihkusateisena, joten jatkan Marjatan kysymyksiin. Hän toivoo minun jatkavan antamaansa lausetta.

Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään.......

..ihan minkä näköinen vaan, kunhan ei ole tiiliskivi. Jättipaksut kirjat jätän suosiolla väliin. 

Olen oppinut kirjoista, että...

..vain mielikuvitus on kirjoittajilla rajana. Nykyään kaikesta kirjoitetaan ja kirjoitetaan niin monella tyylillä. On, mistä valita. Kaikesta painetusta en tykkää, mutta ei ole tarviskaan.

Mielipaikkani lukiessa...

..on sänky tai keittiö. Molemmissa luen. Paras lukuaikani on illalla ennen unen tuloa. Kädet vain tuppaa väsymään. Saattaa yöunikin joskus jäädä vähiin, jos oikein kiinnostava kirja on päätynyt hyppysiin. Keittiössä on kivaa unohtua lukemaan jälkiruuaksi.

Kirjahyllyssäni on...

..sekalaista luettavaa. Runokirjat, lintu- ja kasvikirjat, sienikirjat, muutamat retkeilyä käsittelevät kirjat ovat saaneet paikan hyllyltä. Muuten suurin osa kirjoista on edelleen muuton jäljeltä pakkauslaatikoissa. Ikävä juttu, mutta kirjoista pitäisi päästä eroon, kun tilaa ei ole.

Toivon, että...
..osaan tehdä unisiepparistani juuri sellaisen, että tulos tyydyttää minua. Ettei vaan tulisi sitä kuuluisaa sutta, silloin olisi pettymys suuri. Innostukseni kansalaisopiston askartelupiirissä jatkuu, vaikka en ole mikään askartelijatyyppi. Sormet eivät tottele, taitaa olla harjoituksen puutetta. Rautalankakranssi on jo tullut tehtyä.

Koulussa minä...
..en ollut hyvä oppilas, en tosin hirveän huonojakaan todistuksia saanut. Parasta oli ainekirjoitus, käsityöt ja liikunta. Ne olivat ylitse muiden, eikä muita oppiaineita mielestäni olisi tarvinnut ollakaan. Ujotti kuitenkin, kun opettaja luki ainettani ääneen. Kaikki tiesivät, kenen se oli.

(Tämän liinan olen tehnyt kansakoulun käsitöissä yli 55 vuotta sitten. Isä oli tallettanut sen ja nyt se minulla. Tuolloin osasin, nyt ei enää onnistu. Pikku fiksaamista kaipaa tuo keskimmäinen ommelrivi.)

Ikävöin...
..jo nyt meidän vanhaa maastoautoa, joka on myytävänä.. Aloitin "sururyön", vaikka auto seisoo yhä pihassa. Liki kymmenen vuotta sillä on kuljettu hankalien tieosuuksien taakse kalalle ja marjaan. On tarvinnut väliin nelivetoa ja vinssiäkin.

Syksyllä...
..innostun neuletöistä ja kaivan lankakopan ja puikot esille. Monet villasukat odottavat aloittamistaan. Nopeaan niitä syntyy, kun ensimmäisen pistän alulle. Myös kirjastoon rupeaa tekemään mieli. Kun illat pimenevät, niin ulkoa malttaa siirtyä aiemmin tuvan puolelle. Syksy saa minut ihka varmasti kirjojen pariin.

Olen pettynyt...
..miljoonasti omaan kyvyttömyyteeni olla luova. Innostusta ja mielenkiintoa riittää niin moneen, mutta tulos ei ollenkaan aina miellytä. Tällöin muistan erään työpajan seinällä olevan ajatuksen:" Itse kun tekee, saa juuri sellaista, kun tulee." Taitaakos tuota paremmin sanoa?

Kirosanani on...
..ihan se perinteinen ärräpää, kun sille hollille sattuu. En ole ahkera noituja, ainakaan omasta mielestäni. Feminiinielimen nimeä en käytä täytesanana koskaan. Ei sovi minun suuhuni.

Haaveilen... 
..pysymisestä sekä fyysisesti, että henkisesti sellaisessa kunnossa mahdollisemman pitkään, että voisin asua Karsikonperällä vielä kauan, kauan, Siis pysyisin pitkään omatoimisena niin itse kuin puolisonikin. Saataisiin yhdessä tuijotella tähtikirkasta taivasta, lumoutua Linnunradan miljardeista tähtösistä ja ihailla räiskyviä revontulia.

Olen taas niin ikävä bloggaaja, etten osaa jakaa tätä haastetta eteenpäin, mutta se annettakoon minulle anteeksi.

Mukava muisto kesästä

Kuura-aamua katsellessa on mukavaa palata kesään. Mieleen ryöpsähtää hetkessä paljon. Kesä oli tapahtumarikas, lyhyt ja eriskummallinen. Sateinen ja kolea. Nyt se on nivaska muistoja valokuvineen.

Siis.
Oli kesä 2015.
Oli kurjenpolvia ja kulleroita kasvava pelto.
Oli pellon reunassa pikkuinen kuusi,
hassun harva oksiltaan.
Kuusen ja maantien välissä vain pahainen oja.

Oli koppelon pesä kuusen alla.
ja pesässä viisi munaa.
Tiellä oli paljon ohikulkijoita,
kävelemässä, pyöräilemässä, autoilemassa.

Emolla rohkeutta pysytellä hautomassa,
vaikka askeleet lähestyivät,
ohittavat pesän niin liippoen.

Minulla murhe sydänalassa,
miten tässä käy?
Löytääkö kenties kettu,
tai joku muu pesän munineen?
Päätyvätkö poikaset ennen syntymäänsä
jonkun ateriaksi?

Sitten
yhtenä heinäkuun alkupuolen päivänä
pesässä oli vain munankuoret.
Viisi metson poikasta oli viipertänyt omilleen.
Kadonneet kotipellon yli metsän suojiin.
Minä iloitsin.

Sadekausi alkanut

Illalla alkoi sadekausi.
Aika näyttää, kestääkö päivän, tahi kaksi, vaiko enemmän. Tuulta ja sadetta kuunnellessa on mainiosti aikaa uppoutua kirjallisiin puuhiin.

Olen saanut kaksi Liebester Awards - haastetta kauniin plakaatin kera.
Kiitän näistä huomioinneista Kaaos Kukkaruukussa blogin Pelaguuta ja Rakkaudesta Vironperään Ireneä. Kiitos ♥.

Olen ennenkin vastannut tällaisen haasteen 11 kysymykseen. Ehkä jotain löytyy jemmasta vielä. Eteenpäin en osaa haastetta jatkaa. Haastekysymykset löytyvät linkkien takaa. ( Siis lintsaan laiskuuttani)

Rakkaudesta Vironperään Irenen puutarhapainotteisiin kysymyksiin vastaaminen ontuu syystä, ettei minulla ole puutarhaa. Joskus emännöin yllä olevan kuvan pihaa ja puutarhaa.

Nyt eivät kesäkukatkaan kestä hallanarassa pihassani. Joten minulla on vain metsä ja suo. En edes haaveile puutarhasta.

Pidän puista ja pidän soista. 

Pidän niiden molempien tuoksuistakin. 

Luontoäidillä on lähes vapaat kädet tässä pikku mökin pihassa, jossa liikuskelevat aika ajoin ketut, jänikset, porot, joskus hirvikin. Suolla raakkuu korppi. Pihan lintulaudoille eksyvät närhi, varis, harakka siinä missä pikkulinnutkin.

Kaikki eläimet ovat tervetulleita pihapiiriin, jopa odottettuja vieraita.

Pelaguun kysymyksiin löytyy enemmän kerrottavaa.

1.Lapsuusmuistojeni arkistosta valitsen heinäkuisen päivän, jolloin äidin Saara-sisko otti minut pyöränsä tarakalle ja lähdettiin kunnansairaalaan katsomaan vastasyntynyttä. Olin hiukan toisella kymmenellä ja pelon sekaisin tuntein kuljin tätini perässä sairaalan käytävällä. Outo haju ja valkotakkiset pelottivat, eikä äitikään näyttänyt äidiltä sairaalanutussaan. Minua ujostutti. 

      2. Paljon on maailma muuttunut viime vuosikymmeninä. Minä tykkään, että elän juuri oikealla aikakaudella, en vaihtaisi toiselle, vaikkakaan nämä viime aikojen myllerrykset eivät miellytä. On hyvin mielessä sekin aika, kun ei ollut sähkövaloa, ei puhelinta, ei radiota, ei telkkaria. Ei autoa, ei edes polkupyörää kotonani. 

      3. Molempi parempi, kun valitsen kirjan tai aikauslehden suhteen. Yksi lehti minulle tulee. Kirjat kuuluvat syksyyn ja talveeni. Varmaan piakkoin lähden eka kirjastovisiitille. On kertynyt jo listaa luettavista kirjoista. 

      4. Luin uudelleen ehkä jo kolmannen kerran -Itäkairan Prinsessan- suunnitellen samalla mahdollista tulevaa retkeä Itäkairaan. 

5. Se, minkä kirjan otan luvun alle, riippuu kokonaan siitä, mitä mielessä liikkuu kulloinkin. Minulle ovat puutarhakirjat ”menneen talven lumia”. Kun ei ole puutarhaa, niin en kiinnostu sitä käsittelevistä kirjoistakaan. Nyt ahmin ja kahmin Lapin luonto- ja retkeilykirjoja.

      6.  Molemmat. Kotinani on pikkuinen mökki ja matkustan usean kerran vuodessa Lapin perukoille. Milloin kaamosta katsomaan ja kuvaamaan, milloin yöttömän yön aurinkoa ihailemaan, milloin ruskaväreistä haltioitumaan. Ehdin käydä myös talven hangilla. Semmoinen matkailu ei kiinnosta, jos pitää nousta lentokoneeseen.

      7. Tämä oma maa kiinnostaa eniten. Hyvänä kakkosena Viro. Tosin aikaa on paljon edellisestä Viron matkastani.

      8. Lempi vuodenaika? Hm… talvi kait. Ehkä sittenkin syksy. Keväästäkin pidän, kun lumet sulaa ja purot solisee, mutta kesä jää auttamattomasti minun listallani jumboksi.

        

             9. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen olen tänä syksynä kansalaisopiston askartelukurssilainen. Parhaillaan työn alla on unisieppari. Rakennan unisiepparini roikkumaan poronsarven palasesta, höyhenet ovat koppelon ( sen linnun, joka taannoin lentää kopsahti meidän auton kylkeen ja kuoli) kauniita sulkia ja untuvia. Siepparin kehikkorenkaat päällystän sisareni värjäämällä hennon kellan rusehtavalla villalangalla. Samasta langasta siepparin verkko. Varmasti pahat unet jäävät verkon taakse, vain hyvät sukeltavat läpi.

       

     10.  Ehdottomasti syysväreissään oleva suomaisema, jollaista minulla on ilo tuijotella ikkunastani. Toinen mielimaisemani on talvinen vaaranrinne, joka kimaltelee auringossa.

       

      11. Talven harrastevalikoimani on laaja. Ehdoton ykkönen on ollut viime talvina metsäsuksilla hiihtely. On minulla parit murtsikatkin, luisteluhiihtoon ja perinteiseen, siis hiihdän myös valmiita latuja. Muutaman kerran talvessa pruukaan käydä laskettelemassa ja uutuusharrastuksena on lumikenkäily. Keväthangilla käyn pilkillä ja joskus innostun moottorikelkkailemaan. Koillismaan talviset harrastusmahdollisuudet ovat vailla vertaa, vai mitä?

       

   Oli talvi, kesä, kevät tai syksy, niin nokipannukahvi maistuu. Nuotiotulilla fiilistellen. Sopii tulla mukaan

Syksyn sillalla tunnelmoiden

Jäin syksyn sillalle,
ihailemaan sen värejä.
Keskelle keltaisia ja punaisia
vaahteranlehtiä.
Jäin kuuntelemaan lumoutuneena
luonnon ääniä,
tuulen ja sateen,
    myrskyn.
Olen syksyn tytär.

Vuosia sitten kirjoittamani runon pätkä tulee mieleen katsellessani syksyn värejä.
Vedessä olevaa käkkyräpuuta olen kuvannut useana syksynä. Aina se kestää talven ja saa uuden kesän päästen peilaamaan itseään veden pintaan. Rapistuu se kylläkin vuosi vuodelta, mutta on  silti terhakka. Minäkin rapistun, mutta pysyttelen pinnalla.

Muutostani Uudenkaupungin seudulta Koillismaalle on neljä vuotta. Sen koommin eivät vaahteranlehdet ole kahisseet jalkojen alla. Hehkuvassa syysvärissään juuri vaahterat olivat silloisen pihani syyskomistuksia.
Nyt katselen portaalta keltaisia koivuja ja kotitieltä suota, joka on kauneimmillaan syksyisin.
Nautin olostani.

Ehkä siksi, että pidän syksystä, se on myös innoittanut runoilemaan. Usvaiset aamut ja sateen ropinat ikkunaan ovat rauhoittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Monesti houkuttaa vetämään kumisaappaat jalkaan ja askeleet läheiselle metsätielle.  Saattaa silloin saapas löytää lätäkön ja loiskis!

Syksy kiirehtii.
Se vaikeroi tuulessa.
Ilakoi vaahteroissa.
Se sulkee syleisyynsä kesän.
Aurinkotuoli on poissa pihalta.
Kadun asfaltti ei enää polta jalkoja.
Aamukaste herättelee
kohmeista ruohikkoa.

Kylmän yön jälkeen järvi luovuttaa lämpöään. Usva on paksu, eikä auringon voima saa sitä hevin haihtumaan.

Aamu herää hitaasti
antaen pilven roikkua
matalalla.
Yösade on pisaroinut
janoiset heinänkorret
ja kukkaset uuvuksiin.
Aurinko pitää vapaapäivää.

Tänään auringolla on täydellinen vapaapäivä. On kaiketi lakossa, kuten moni muukin.

Syksy väreissään

Syksy koristautuu väreihin ja sen väriskaala on äärettömän kaunis silloin, kun olosuhteet ruskalle sattuvat olemaan suotuisat.
Edellisviikon reippaimmillaan -5.6 asteen pakkaset saivat ihmeitä aikaan.

Itäkairan Prinsessa tunsi olevansa kuninkaallinen saadessaan vaeltaa syksyisin pitkin punaisia mattoja. Minä tunnen niin ikään itseni jalosukuiseksi tallustaessani pitkin hehkuvan punaisesta riekonmarja- ja mustikanvarvustosta nivottua mattoa.
Ylellistä.
Mikä riemullinen värikimara tunturimaasto onkaan! Se on värien ihastuttava sinfonia, jonka läpi rohkenevat luikerrella tuskin askelta leveämmät polut kierrellen kiviä puolelta jos toiseltakin.

Kun eteen avautuu polku, sen kutsua en hevin tukahduta.  Aina löytyy aikaa tutustua uuteen polkuun ja ottaa selvää minne se johtaa.
En ole varma, olenko itse liekeissä, vaiko eteen aukeava purppurainen suo, jonka jokainen heinätupsu ja vaivaiskoivu ovat saaneet väripensselistä sipaisun.

Ei polku aina helppo ole. Kyllä se osaa kivuta äkkiä niin jyrkästi ylös, että joutuu käsin ottamaan rinteestä tukea. Vasta tasaisemmalle päästyä voi seisahtaa ihailemaan uusia näkymiä.
Ihastun tunturikoivuihin, jotka koreilevat kaikilla värisävyillä voimakkaan oranssinpunaisesta keltaiseen.

Uskomattoman kaunista.

Puurajan yläpuolella vaeltaja tuntee tuulen työntyvän puseronsa alle. On parasta lisätä hieman vauhtia, ettei vilu ala vippasta.

Tunturinlaella on taukotupa, eikä sen seinien sisäpuolelle tuuli pääse. Tupa on edellisten retkeilijöiden jäljiltä lämmin, joten on mukava vaihtaa kuiva paita ja sujauttaa hikimärkä reppuun.

On pikkuinen puuceekin, jossa todella saa tuntumaa siihen, miltä tuntuu sanan mukaisesti - tuulen huuhtoma p...e. 

Huh, huh, ihan se raaka pohjoisen tuuli tuntuu vieläkin iholla.

Hivenen valkoista kaiken väri-ilottelun lopuksi.

Pitkoksilla keltalehtiä

Aamuisin löytää portaalta paljon keltaisia koivunlehtiä.
Syksyn lähestyminen näkyy ja tuoksuu vahvasti. Siitä ovat useat pakkasyöt pitäneet huolen. Ne ovat olleet omiaan värittämään lehtipuita, myös kangasmaastoa ja soita, joilla alkaa olla kellanvihreitä sävyjä ja tummanpunaista mätästystä.
Varvikot hehkuvat, samoin puista alastomat, ankean näköiset hakkuuaukeat, joilla hirvensäärinurmi punastelee.
Minä olen ruvennut odottamaan syysruskaa. Pakkasin tarvittavat reppuun ja lähdin etsimään polun päätä.

Kesää ei auta haikailla. Ei siitä edes kovin paljon käteen jäänyt. Vain elokuun loppupuoli on koettanut paikata kesän tärveltynyttä mainetta, joten kuten siinä onnistuen.
Joka tapauksessa kesä alkaa olla historiaa.
Toki hillat ja mustikat sain poimittua. Torilta ostettua mansikoitakin, mutta vadelmien ja puolukoiden suhteen odotan ensi kesää. Ahti antoi sopivasti ahventa ja haukea kesän kalaretkillä. Onnistuin jopa saamaan Myllyojasta mato-ongella hyvän kokoisen harjuksen. Tonkoja on koko kesän ajalla onkeeni tarttunut vain yksi ainokainen.

Mustikat keräsin thaimaalaisten jäljiltä. Sillai kävi, kun rupesin odottelemaan mustikan kypsymistä. Vieraat tulivat ja nyhtivät marjat puolikypsinä.
Marjastaessa kuuntelin poronkellon kilkatusta. Porot tykkäsivät tulla ruokailemaan samoille rinteille, missä minä marjastin. Valkoinen poro näyttäytyi usein ja se rohkeni tulla melko lähelle marjastajaa. Sen sijaan vasojen kanssa liikkeellä olleet vaatimet olivat arempia.

Marjat on poimittu, kalat kalastettu, (tosin syyssiikoja pitää vielä yrittää), niin poluille on menevän mieli.
Ei aikaakaan, kun reppuselkäisen edestä lähtee kapea polku, jota moninaiset askeleet ovat upottaneet ja yhä upottavat aina vaan syvemmälle metsän "ihoon".
Polku on vanha. Paikoin sen kulusta vihjaa taivaltajalle entisaikaan kirveellä veistetty merkki puun kyljessä. Viilto, joka on arpeutunut syvälle ja kasvanut puun myötä. Nyt ovat rinnan nähtävissä uudet, erivärisin maaliläntein sipaistut merkit.
Porojen polut ovat luku sinänsä.
Niille ei maksa erehtyä. Jos niin käy, ennen pitkää saattaa löytää hukasta itsensä.

Polku on salaperäinen. Se lumoaa kulkijan mielen juuri tuolla salaperäisyydellään. Mielelläni valitsen sellaisen polun, jota ei ole sepelillä päällystetty. Se tuntuu jalan alla parhaalta. Se näyttää silmällekin kauniimmalta. Sen houkutus on vetovoimaisin.

Maisema vaihtuu. On soita, on vetisiä ojia. On rinnemaastoa alas ja ylös. On aarnimetsää, jossa on eri-ikäisiä puita, kaatuneita ja lahoamassa olevia myös.
Syvällä ikimetsässä valo käy vähäiseksi. Isojen puiden latvukset pimentävät tehokkaasti taivasta. Uljaat naavakuuset huokuvat rauhaa ja kiireettömyyttä ja juuri sitä minä polulla taivaltaessani imen itseeni. Tunnen, miten metsä on valtava energialähde mielelle.

Pitkospuut helpottavat matkantekoa. Upottavimmat pätkät saa astella lankkuja pitkin, silti ei huoletonna. Sateiden jälkeen pitkokset ovat liukkaat, joten äkkiäkös lankulta saattaisi lentää turvalleen.
Kulkija löytää vielä korpihillaa. Tuota herkkua pitää loikata polulta poimimaan ja hyvälle maistuu. Olisipa olleet nämäkin hillamaastot kotinurkkia lähempänä, vaan kun ei.

 Laavun ja/tai autiotuvan katon vilahtaminen puiden lomasta on odotettu yllätys. Ei retkeä ilman taukopaikalla tulistelua. Nuotiosavujen tuoksu puserossa on retkeilijän parfyymi.

Savu silmiin vieraan nuotiolla, vaan mitenkäs, kun se omallakin tahtoo saada silmät kirvelemään. Tuo vanha sanonta on tullut niin monesti todettua harhaopiksi. Kyllä tuulenhenki tuppaa nuotion löytämään ja kaveriksi änkeämään.

Edellisestä reppuretkestäni oli paljon aikaa. Se oli alkukesästä Kilpisjärven Saanalle. Siellä ylhäällä oli juhannuksen aikaan vielä pakkaslukemia, oli luntakin.
Kesä oli ja meni ilman retkeilyjä ja reissuilua, sillä nyt raotellaan jo syksyn ovea. Blogini on ollut hylyn hallussa kuukausitolkulla, mutta ruotuun tekee mieli palailla.

Edellisen postauksen kommentoijia haluan kiittää eritoten lämpimästi. Kaikki ne paranemistoivotukset ja toipumiskukat haleineen ilahduttivat todella. Kiitos siis kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Thank you Yannis and your family.

Kesäretki tuntureille

Minulla piisaa retkihaaveita ja -haasteita.
Tuskin niitä kaikkia pystyn toteuttamaan. Kuitenkin yksi pitkäaikaisemmista on nyt siirtynyt muisteluosastolle parin sadan kuvan kera.

Juhannus ja yöttömän yön taika Lapin tuntureilla olivat minulle houkutin. Ajoitus oli mitä parhain Saanalle kipuamiseen. Tällä retkellä en ollut yksin, vaan parhaan seuran kanssa. Meitä oli kaksi vanhaa ja yksi nuorukainen. Isovanhemmat ja lapsenlapsi.

Saanan tunnistaa heti, kun se ilmestyy näköpiiriin. Se on kuvista tuttu muodoltaan ja siitä voi oikeutetusti sanoa  "Kilpisjärven mahtava Saana, tunturi tuimien tuulien, yllä jylhän korkea taivas, jäämeren henki ja pakkanen".

 Todellakin kova tuuli ja muutama sadepisara koettivat saada meidän trioa toisiin ajatuksiin siinä onnistumatta. Matkalla tosin kaipasin käsineitä ja harmittelin, etten huomannut sujauttaa niitä matkaan. 

Sormia paleli. 

Ei ihme, sillä huipulla oli vain +1 aste. Maassa paikoin lunta ja tunturilampi jäässä. Aurinko yritti pysytellä suuremman osan retkeä näkyvillä ja selkeässä säässä maisemat avautuivat henkeä salpaavan upeina esittäytymään.

Ylös mennessä, juuri n. 750 portaan ensimmäisellä askemalla huimasi, mitä tuleman pitää. Kun alun 100 porrasta olivat takana päin, niin sykettä oli ruvettava tasaamaan..

Kilpisjärvellä ei ole kesä päässyt vauhtiin. Tunturikoivuissa paikoin vain pikkiriikkiset hiirenkorvat tai ei niitäkään. Tunturikurjen herne kukkii, samoin lapin orvokki ja etelämmässä tienpenkat ja niityt keltaisenaan kulleroita ja suot valkeanaan hillankukkia

Täällä kotona Koillismaallakin kullero ja metsökurjenpolvi kukkivat parhaillaan. Myös hilla.

Lapissa on talvi vielä niin lähellä. Jääsohjoa jäljellä Kilpisjärvessäkin. Myös perinteiset hiihtokisat kuuluvat käsivarren juhannuksen viettoon. Olisipa ollut hauskaa osallistua, mutta sen verran Saanan 8 km kypsytti, että unohdin hiihtämisen.

Matka Kilpisjärvelle ajeltiin Pallaksen kautta. Sen Vatikuru on mielenkiintoinen paikka. Kesäasussaan kuru on karu, mutta syksyllä maaruskan loistaessa varmasti hyvin kaunis. 

Puita ei näy. Ne ovat jääneet jo aikaa rinteiltä pois, ensin kuuset, sitten männyt. Tunturikoivut yrittävät sinnitellä vielä, mutta eivät nekään pysty kivirakassa kasvamaan.

Tunturipuro lirisee kuljettaen viimeisiä sulamisvesiä.

Kiiruna on yllättäen polulla. Sillä on vielä höyhenpuvussa paljon valkoista, kuitenkin erittäin hyvä suojaväri tämän hetkiseen maastoon nähden.

Pesä on lähellä, niin rohkeasti se pysyttelee askeleen, parin etäisyydellä meistä. Houkuttelee ohittamaan pesänsä. 

Suotta meitä pelkää. Ihailtiin sitä vain.

Valoisaa aikaa on vuorokaudessa 24 tuntia. Ei ihme, että myöhäissyksyllä aurinko väsähtää, eikä nouse lainkaan, kun nyt ei malta vaipua horisontin taakse, Olen tottunut jo öiden valoisuuteen, ei tarvitse vetää ikkunan eteen kaihtimia, eikä verhoja. 

Kotona oli mukavaa nähdä pikku poroja. Ovat kasvaneet kovin. 

Pihan lintupöntöt ovat tyhjentyneet, on niin hiljaista. Suolta sentään kuuluu tuulihaukan ääntely. Kesän alussa luulin, ettei se tulekaan asuinsijoilleen, vaan kuuluupa tulleen. Kaikki siis kohdallaan.