Joulukuu 21 päivä

 Aurinko tekee nousua vasta puoli 11 jälkeen ja pakkanen on ollut napakkaa viime päivinä. Yöllä yli -20. Käynnistin itseni tähän päivään kävellen hetken aamukuutamossa. Sanotaan, että aamusta on päivä pitkä.

  Päivällä puoli kahden aikaan on auringon aika painua alas. Tänään on talvipäivän seisaus ja samalla vuoden lyhin päivä. 

Kahden hämärän välissä ehtii kuitenkin paljon. Ehtii käydä kuvaamassa lumista talvea.  Polku oli tamppaantunut tosi hyväksi. Kapea kyllä, eikä paikoin lainkaan helppo tasapainohäiriöisen  pysyä kaidalla tiellä. Harha-askelia oli tulla.

Kuljin hitaasti. Pyörin ja pyörin, aivan kuin olisin halunnut kuvata jokaisen tykkypuun. Kuitenkin pyöriessä oli muistettava varoa, ettei lipsahtaisi upottavaan hankeen, siitä saattaisi seurata kuperkeikka, josta minun vanha ja uusi lonkkani eivät olisi hyvää tykänneet.

Näkymät olivat satumaisia ja tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Oli juhlavaa ja samalla tunnelmallista kulkea täysin hiljaisessa metsässä tykkypuiden alla.  Tuli tunne, että mahtavimmille puille minun pitäisi niiata. Halata en rohjennut, sillä niiden upeat pitsipuvut nuhraantuisivat ja timantit putoaisivat rinnuksilta lumeen.

En osannut aavistaa, että vaaroilla on puissa näin komea tykky. Epäsuorassa valossa vaarametsän taianomaisuus vain korostui. Lumi oli sinistä, taivaskin ja näköalapaikalta näki kauas, kuin olisin istunut valtaistuimella.

Jouluviikko jatkuu kauniina.